Pienet

Sinkut – Kesäkuu 2008

14.06.2008

Another One Dead: No Coming Back
Hell´s Tone

Lappeenrantalainen HC-metal-retkue Another One Dead on päättänyt julkaista esimakua tulevasta materiaalistaan klassisena seiskatuumaisena vinyylinä. Tai esimakua tulevasta saattaa olla väärä sanavalinta, sillä sinkun molemmat puolet on roiskittu ensimmäisen kerran narulle jo 2000-luvun taitteen demosessioissa. Uudelleennauhoitukset tuntuvat kuitenkin toimivan, sillä soundit ovat priimakunnossa, meininki välittyy levyltä erinomaisesti, ja veikkaanpa, että biisit ovat läpikäyneet melkoiset muodonmuutokset demotusten jälkeen.

Nimibiisi käynnistyy rauhaisalla, hienolla riffillä kasvaen pian tyylikkäällä kitaraliidillä ja juuri oikean kontrastin introon tuovalla tuplapedaalinakutuksella. Lupaavan melodisen alun jälkeen räyhäys alkaa toki ajallaan, mutta pohjariffi toimii ja monenlaisiin osuuksiin tiputellaan varmoja koukkuja tasaiseen tahtiin. Napakan avauksen kaverina soiva, bändin omaa nimeä kantava B-puoli osoittaa bändin pysyvän suoraviivaisemmillakin linjoilla liikuttaessa poissa melodiattoman huutoraastoon tuomitulta tieltä. Raivokkaan kompin voimalla kulkeva biisi jää kuitenkin täytebiisin asemaan.

Hyökkäävyyden lisäksi Another One Deadin musiikissa on reippaasti moniulotteisuutta ja tarttuvuutta, joten homma tuntuu hioutuneen kymmenvuotisen historian aikan hyvään terään. Vaikka tältä sinkulta voi lukea toimivaksi vain toisen puolen ja lisäksi vokalisointi jättää hurjasti toivomisen varaa, bändin hiottu tyyli ja biisien muutamat huikeat kohokohdat tekevät meikäkriitikkoon vaikutuksen. Aikamoista letinheilutuskamaa, täytynee tutustua tulevaan kakkosalbumiin.

Jarmo Panula

Antti Tuska & Vähämieliset: Kosmista suhinaa –live
Hell´s Tone

Huhheijaa… Lappeenrannan aktiivinen hardcore-kenttä tuottaa kaikennäköistä. Monen muun yhtyeen ohessa myös Anal Thunderin miehistöstä rakentuva meuhka-yhtye Antti Tuska & Vähämieliset (yes, nimi on mahtava!) ei halua lähestyä kuulijoita helpoimman kautta. Revohka on nimittäin pistänyt seiskatuumaisen vinyylin täyteen tätä viinanjuonti-pösilöintiä LIVENÄ! Tosin tuskin se tästä hirveästi suuntaan tai toiseen muuttuisi studio-viilauksellakaan… Meininki on toki jollain tasolla hauskaa, mutta minkäänlaista todellista iskevyyttä tai edes sympaattista juoppohulluutta tämä orkesteri ei ole tallentanut. Kai tässä jossain määrin ainakin pyritään tekemään sellainen hiukan hardcore-vauhdikkaampi painos Anal Thunderista tai Kakkahätä-77:sta. Mutta petäjäiseen kolahtaa kyllä aikasten lujaa. Levymuodossa lähes kuuntelukelvotonta möykkää.

Ilkka Valpasvuo

Dian: Here & Now

Oululainen Dian jatkaa seikkailuaan raskassävyisen eteenpäin pyrkivän rockin, melodisen pop-kaaren ja piilevän funk-vireisen potkun sekoituksen parissa. Tällä kahden kappaleen omakustannesinkullaan nelikko on jo melkoisen hyvässä iskussa. Avausraita Here & Now nytkyy haaveellisesti hiukan kevyemmissä mollimaalailuissa, toki kohtuullisen isolla äänellä surisevalla rokkikitaralla. Kakkosraita Zero am lähtee sitten selkeästi raskaammalla poljennolla, jyräten silti mukavan hillitysti, harkiten ja sävykkäästi. Fiksusti samalla sinkuralla esitellään yhtyeen molempia puolia, joista molemmat alkavat olla vähintään kelvollista kuultavaa.

Ilkka Valpasvuo

Eri esittäjiä: Galacticka/Mr. Peter Hayden: Orbit:Orbit (split-vinyl)

Spacerockista on kyse ja kahden kotimaisen yhtyeen jakamasta kymppituumaisesta vinyylistä. Koska molemmilta on tässä vain yksi biisi (tosin sellainen lähemmäs vartin pituinen), päätin tarkastella lättyä täällä sinkkujen joukossa. Tamperelainen Galacticka lähtee maalaamaan rauhallisesta alusta kipakkaan särövalliin kasvavaa tapettia mukava rullaavalla otteella. Välillä trippi kääntää hiukan pohdiskelevampaa ilmettä esiin, mutta kaahauksen aloitettuaan se ei varsinaisesta hellitä hetkeksikään. Kolmetoistaminuuttisen paahdon pitäminen siitä huolimatta melko ilmeikkäänä on jo eräänlainen suoritus. Omalla sarallaan Galacticka on lähestymässä Hidria Spacefolkin melko suvereenisti ylläpitämää avaruusmatkailun kärkikastia.

Mr. Peter Hayden maistuu aluksi aika samoilla linjoilla hiukan vaanivammin astelevaksi tekijäksi, mutta yhtyeen Desibeli-biossakin mainittu metallisia riffejä, progea, teollisia mausteita ja doom-sävyjä jumittavasti maalailevaan post rockiin yhdistävä yhtye pitää myös edelleen kutinsa, ainakin jossain määrin.Hayden onkin näistä kahdesta hieman raskaampi ja teollisemman oloinen, joskin maalaus ja rullaus ovat myös lähes vastaavalla tasolla. Hayden käyttää enemmän aikaa hiljaisemman pään junnaukseen. Kasvatukset sieltä rullaavaan jyrään asti ovat parasta antia.

Ilkka Valpasvuo

Eri esittäjiä: Stranded vs. Rejected-split
Kanavakaupungin levyt

Lappeenrannan punk-skenen (jo levy-yhtiönkin puolesta) toinen koosteeseemme päätynyt vinyyli-seiska puree huomattavasti sitä ensimmäistä paremmin. Kaksi komeasti tehdyn lätyn jakavaa nelikkoa tarjoilevat kuulijoille molemmat kaksi kappaletta menevää punkrockia. Mm. LAMF:n jäsenistöstä muodostunut helsinkiläinen Stranded pistelee ska-nytkivästä kipakkaan säröpotkuun vaihtelevaa melodista materiaalia melkoisen kepeällä kosketuksella ja hyvällä tekemisen meiningillä. Ei killereitä, mutta erittäin hyvän kuuloista peruspunkrockia.

Lappeenrannan omien poikien Rejected pistelee paljon kipakammin ja enemmän irvistys huulilla. Jo kymmenisen vuotta tiukkaa katupunkkia kaahannut nelikko näyttää kyntensä jo näillä kahdella kappaleella sen verran vahvasti, että enpä pistäisi pahaksi parin vuoden takaisen pitkäsoiton löytymistä hyllyyn tai vaikka sen seuraavan pitkän? Ei Rejectedkään silti persuuksille pudota, mutta paketti on kieltämättä hyvin kasassa ja vihaisemman punkrockin saralla bändi varteenotettava tekijä. Lisää vaan samanlaisia hyviä lättyjä Kanavakaupungilta.

Ilkka Valpasvuo

Foto: Nekrofiliaa

Jos jyväskyläläisen suomirock-yhtye Foton soitosta on aiemmin tullut käytettyä sellaisia adjektiiveja kuin raskas ja jylhästi kaartava, on bändin soundissa havaittavissa tällä kolmen kappaleen kuolemaa sivuavien aiheiden kokonaisuudella näiden ohella myös uusia tuulia. Raskaus kuuluu lähinnä särökitaran annostelussa ja kaarikin on jylhyydestä huolimatta kohtuullisen rennon hätäilemättömän tuntuinen. Sellainen pieni ilkikurinen twangi löytyy vakavailmeisen laulun ja sovitusten saumoista. Ei suomirockin tarvitse olla aina vain ahdistunutta ja tosikkoa. Varsinaista huumori-lähestymistapaa Foto ei toki ole omaksunut, ennemminkin kyseessä on vain hienovaraiseen ironiaan ja sarkasmiin kallellaan oleva mauste. Pääasia on edelleen tarttuva ja myös melankolisvoittoinen suomirock. Jota Foto taitaa ihan puhtaasti vakavalla naamallakin melkoisen hyvin.

Ilkka Valpasvuo

Hanoi Rocks: Teenage Revolution
Backstage Alliance

Mummo juoksee yhä lumessa ja Hanoi Rocks on edelleen takuuvarmasti Suomen parhaita rock-bändejä. Tätä väitettä vahvistaa mainio kahden raidan single, jonka nimiraita Teenage Revolution on yksi Hanoin tarttuvimpia 2000-luvulla ja kaiken kaikkiaan yhtyeen uralla yksi sulavimpia ja komeimpia katurock-rallatuksia. Henki on mukavan positiivisen riehakas, vaikka se kaunis melankoliakin häilyy siellä taustalla. Bluesharppu-revittelyllä juhliva, tummempi Self Destruction Blues on samoin oiva näyte Hanoin energisestä jamittelu-meiningistä, vaikka se ei ykkösraidan tapaan tarjoakaan yhtä selkeää kertosäekoukkua. Jos Mike, Andy ja kumppanit jatkavat näin hyvillä vedoilla pitkäsoiton mitan vielä, niin meikäläinen lähtee levykauppaan.

Ilkka Valpasvuo

Katie

Kouvolalaisen Kati Nikusen eli Katien akustisesta folk-popista tulee hyvällä tavalla mieleen se kaikkein irtonaisin Scandinavian Music Group. Tämä ei johdu siitä että Kati kuulostaisi Terhiltä, vaan mielleyhtymä nousee lähinnä sovitusten riisutun kauneuden ja ja tarinoiden kepeän melankolian takia. Ja vallankin tässä tapauksessa tämä vertaus on nimenomaan kehu, vaikken kaikesta SMG:stä pidäkään. Joka tapauksessa Katien rauhallinen, perusasioihin syväntyvä, mutta silti myös mukavan rikkaasti maustettu poppis soljuu oikein hyvin. Jari Uutelan kanssa teroitettu biisikynä piirtää kaunista ja erittäin miellyttävää melodiaa, Katin turhia revittelemätön laulu kuulostaa erittäin hyvältä ja paketti pysyy hyvin sen perusytimen ympärillä. Molemmat promosinkulla olevat kappaleet löytyvät myös neidon omilta maispeissi-sivuilta, siellä voi muodostaa asiasta oman mielipiteen.

Ilkka Valpasvuo

Liv Animal: October Fall Promo
Espoolainen Liv Animal tuntuisi menneen jonkin verran eteenpäin alkuvuodesta arvostellusta demostaan. Tällä kahden kappaleen promo-sinkurallaan rockaava trio on onnistunut tuomaan menevään kaavansa jonkin verran lisäkoukkuja ja iloisen tekemisen meiningin tarjoamaa lisäimua. Silti vieläkään homma ei nouse hyvän perusrokituksen yläpuolelle, mutta valmiin jäljen iloisen menevä henki ja ”irtonainen kaahaus” miellyttää kyllä korvaa. Viimeisen päälle hyvin hinkatuilla soundeilla aiemmin kuultu Stationkin kuulostaa erittäin hyvältä. Näiden päälle on hyvä alkaa rakentaa.

Ilkka Valpasvuo

Pohjoinen kuri: Hapatusta
Kameleon Music

Muutama vuosi takaperin Pohjoinen kuri kuulosti korviini hyvin eräältäkin trio Luunapilta, mutta aika on tehnyt tehtävänsä kuten monien muidenkin orkesterien suhteen. Musiikkiin on tullut enemmän sävyjä ja nyt Pohjoinen kuri kuulostaa enemmänkin YUP:lta… Tämä ei silti ole moite, sillä PK kuulostaa kyllä oikein hyvältä YUP:lta. On ehkä väärin käyttää sanaa persoonallinen, kun on juuri verrannut yhtyeen tuotosta yksi yhteen jonkin toisen bändin tekemisiin, mutta tällaista kuuntelemaan kannustavaa viehkeyttä tässä musiikissa kaikesta huolimatta on. Tiivistän: Hapatusta on kivasti tempoileva ja hieman äkkiväärä suhteellisen nopeatahtinen kappale, jonka veijarimaisesti lausutuissa säkeissä on yhteiskuntakriittisyyttä.

B-puolena roikaava Meitä ei ole olemassa on suhteellisen kiinnostava, erittäin lyhyt ja hieman punk makupala, joka on kovin mukavaa kuunneltavaa, vaikka välillä tulee tunne, että nyt kyllä ei vain mennä jo edellä mainitun kolmikirjaimisen yhtyeen jäljillä, vaan itse asiassa pidetään kiinni takinhelmasta ja raahaudutaan perässä... Toisaalta tämä (tai sitten siihen toiseen suomalaiseen kolmikirjaimiseen yhtyeeseen vertaaminen) on se osa minkä innovatiiviset yhtyeet ovat saaneet yleensä aina virallisen uransa aluksi kuulla viimeisen viidentoista vuoden aikana, joten kukin päätelköön tästä oman kantansa PK:n musiikkiin. Hapatusta on sinkku albumilta, joka tottelee nimeä Suurmiehet tulevat. Ei tämän perusteella bändin kokopitkän levyn omistaminen paha asia olisi, eri asia vain on maksaisiko siitä täyttä hintaa.

Mikko Lamberg

ZeroCrowd: One Lifetime - Thousand Losses
Minortone

Suomen viralliseksi hevikaupungiksi leimaantuneesta Oulusta nostattaa savua myös debyyttipitkäänsä valmisteleva ZeroCrowd tuoden mieleen vaatimattomasti Amorphiksen, ja ehkä tässä vähän samoissa tunnelmissa liikutaankin. Perussuomalaisella räntäsademelankolialla sävytetty melodinen paahto ottaa vaikutteita niin deathista, progesta kuin perinteisestä kitarametallistakin.

Aluksi lähinnä sekavan vaikutelman luovat proge-vivahteet vaativat selvetäkseen muutaman keskittyneen kuuntelukerran, mutta täydellisesti tämä kaksibiisinen ei avaudu lainkaan. Parivaljakosta mieleenpainuvammin soiva Lifetime Project tarjoaa tarttuvaa kitaramelodiaa ja lupaavaa kertosäettä, mutta suuremmin biisi ei säväytä. Jälkimmäinen, The Loss, jää pari askelta avauksen taa, vaikka se hienoja kosketinmelodioita tarjoaakin. Örinä on tasokasta, kaikki soittimet ovat balanssissa ja sävellysosaamistakin väläytellään, mutta turha monimuotoisuus syö toimimattomuudellaan biisien tehoa, eikä tarttumapintaakaan ole levyllä liiaksi. Jos tämä sinkku esittelee ZeroCrowdin osaamista parhaimmillaan, en ole kovinkaan varma bändin valmiuksista pitkäsoiton tekemiseen.

Jarmo Panula

Lukukertoja: 7646