17.06.2008
Hyvin pitk��n norjalainen Satyricon edusti minulle musiikkia, josta en suuremmin v�litt�nyt � ja t�m� johtui ainoastaan sitkeist� ennakkoluuloistani. Niputin norjalaisryhm�n siihen samaan valtaisaan, ja eritt�in ep�m��r�iseen ryhm��n, johon suurin piirtein jokainen black metallia soittavat yhtye oli p��tynyt. Tuon nipun yl�puolella luki kissan kokoisin kirjaimin: "�l� koske", enk� olisi 90-luvun lopulla voinut edes kuvitella kuuntelevani joskus moista roskaa.
Tultaessa uudelle vuosituhannelle asiat alkoivat kuitenkin muuttumaan, sill� olin pikkuhiljaa alkantu kallistaa korvaani yh� ��rimm�isemm�lle metallille, vaikka pidin edelleen selv�� turvav�li� yll� tyylin mustimpaan syd�meen. Samaan aikaan Satyricon lavensi tahollaan ilmaisuaan, liukuen yh� kauemmas alkuaikojen raa�asta orgaanisuudesta sek� black-puristisuudesta.
T�m� oli siis tilanne, kun l�hdin elokuun alussa 2004 matkaamaan ensimm�ist� kertaa el�m�ss�ni kohti Wacken Open Air -festivaalia. Poikkeuksellisen kuuma ja kuiva kes� oli tuonut lis�ns� tilaisuuteen, joka tuntui viel� kolmen p�iv�n juhlinnankin j�lkeen odottavan lopullista huipentumaansa. Omalla kohdallani tuo ter�vin k�rki saavutettiin viimeisen� p�iv�n� Satyriconin esiintyess� yhdess� Nocturno Culton kanssa ja esitt�ess� setillisen Satyricon / Darkthrone materiaalia. Yht��kki� kaikki vain loksahti paikoilleen, enk� ole sen koommin toipunut tapahtuneesta.
Kotiin p��sty�ni sy�ksyin v�litt�m�sti levykauppaan ja hamusin itselleni Satyriconin Volcanon, joka oli tuohon aikaan b�ndin tuorein pitk�soitto. Muistan viel� sen hetken kuin eilisen p�iv�n, kun kiekko l�hti ensi kertaa soimaan kotistereoista. Kaiuttimista ulos puristuva musta, kylm�, moderni ja ehdoton metallimyr�kk� sai hiljenem��n ja ymm�rsin nopeasti, ett� t�m� oli jotain mit� olin tiet�m�tt�ni kaivannut jo pitk��n. Ensinn�k��n Satyricon ei ollut mit��n vanhan liiton k�hin�/p�rin� bl�kkist�, vaan jotain tyystin uudenlaista evoluution luomaa ihmett�. Jotain jossa useat metallin eri tyylilajit yhdistyiv�t synk�n uniikilla tavalla, jonka vain Satyricon osaa, kuten olen my�hemmin saanut huomata.
Levy k�ynnistyy lyhyell� introlla jonka per��n kuullaan Gladiator-elokuvasta tuttu julistus: "At my signal... unleash hell". Raivoisasti etenev� With Ravenous Hunger p��stet��n t�m�n j�lkeen irti ja samalla alkaa l�hes tunnin mittainen metallikeskitys, joka ei tingi mist��n. Satyriconin aiempia albumeita suoraviivaisempi ja pelkistetympi tyyli tekee kappaleista kirkkaan j�isell� tavalla ehdottomia ja esimerkiksi kiekon keskivaiheilla kuultavat vauhdikkaat Fuel for Hatred, Possessed sek� Repined Bastard Nation edustavat albumin tehokkaimmin koukuttavaa laitaa. N�m� blackin ja thrashin leikkauspinnassa kiit�v�t s�vellykset mykist�v�t my�s yll�tt�v�ll� ulottuvuudellaan, joka paljastuu vasta kuuntelukertojen my�t�. Frostin taidokas ty� rumpujen takana ja Satyrin r��ynt��, murinaa sek� huutoa yhdistelev� vokalisointi ovat ensivaikutelmaa s�vykk��mpi�, jokaisen pienen yksityiskohdan ollessa tarkkaan harkittu.
Yli nelj�toistaminuuttinen p��t�sraita Black Lava kasvaa lopulta albumin summaavaksi kruunuksi, yhdist�en kaiken sen mit� t�h�n menness� on kuultu. Hallittu alkukantainen voima, jossa kontrolloidun pinnan alla on aistittavissa alati kaoottisuuden siemen, saa nyt virrata vapaasti. Ajan kaltaiset toisarvoisuudet menett�v�t merkityksens� ja p��t�sraita on my�s muistutus siit�, ett� Satyricon kehittyy alati eik� mik��n mik� vastik��n oli viel� uusinta uutta, pysy v�ltt�m�tt� kovinkaan pitk��n mukana.
N�ist� ja monista muista syist� Volcano on muutamassa vuodessa kasvanut er��ksi t�rkeimmist� uuden vuosituhannen albumeista levyhyllyss�ni. Voi olla, ett� Volcanolta ei l�ydy Satyriconin parhaita kappaleita, mutta kokonaisuutena se hakee vertaistaan modernin tumman metallin saralla ja juuri kokonaisuutena Volcano nousee lopulta ylitt�m�tt�m�ksi. Kyseess� on kiistatta klassikkolevy.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
