Pienet

Metallikooste – Kesäkuu 2008

23.06.2008


Burden A.D.: Anno Dominator Burden A.D.: Anno Dominator

Violent Journey Records

Lahtelainen Burden A.D. on kymmenen olemassolovuotensa aikana ehtinyt julkaista nipun pienkiekkoja, mutta nyt on koittanut debyyttipitkäsoiton aika. Parin vuoden takainen Salvation ep ei juuri vakuuttanut, mutta saman vuoden syksyllä julkaistu Promotor tippui jo huomattavati kovemmin.

Esikoisen yhdeksästä raidasta neljä löytyy jo aiemmilta julkaisuilta, mutta deathin ja thrashin välimaastossa poukkoileva orkesteri on saanut vanhempiinkin ralleihinsa hieman uutta puhtia. Aiemmin välillä häiritseviin mittoihin saakka nousseet selkeät esikuvilta lainailut ovat viimein jäämässä historiaan, bändin oman soundin ja näkemyksen kehittyessä entistä selvemmäksi. Parhaimmillaan Burden A.D. onkin jo kunnioitettava ja kannuksensa ansainnut metallirykmentti, mutta vastaavasti sekaan on livahtanut pari heikompaa raitaa, jotka heikentävät yhdessä keskinkertaisten soundien kanssa kokonaisuutta.

Mika Roth
Damngod: Holy Terror Damngod: Holy Terror

Rooster Records

Metallista death´n´rollia paukuttava lahtelainen Damngod ei ole mikään keltanokkien ensimmäinen kellarikokoonpano, vaan kokeneiden jermujen tuorein akti. The Collisionin raunioille perustetun yhtyeen miehistöltä löytyy historiasta sellaisia orkestereita kuin Before the Dawn, Morning After ja 7th Legion, joten sitä pappia ehditty kyydittää jo muutamaan otteeseen.

Holy Terrorin kuudesta biisistä yksikään ei ylitä neljän minuutin rajapyykkiä, joten sanottava sanotaan – tai pikemminkin huudetaan – rivakasti. Tukeva ja matalalle viritetty kitaravalli on yhtä tummaa rosoa ja rytmiryhmä käy päälle kuin espanjalainen inkvisitio. Damngodin tärkein ominaisuus on kuitenkin se, että ryhmän lyijynraskaan biisit rullaavat groovaten eteenpäin, vaikka rautaa on tangoissa hirmuiset määrät. Levyltä kuultuna mäiske uppoaa jo sen verran iloisesti, että live-tilanteessa keikkapaikan katon rakenteet ovat takuulla koetuksella. Parhainta ja ilkeintä tuoretta kotimaista death´n´rollia vähään aikaan.

Mika Roth
Gemini Five: Sex Drugs Anarchy Gemini Five: Sex Drugs Anarchy

Wild Kingdom

Ruotsalainen Gemini Five perustettiin vuosituhannen alussa Tukholmassa, minkä jälkeen orkesteri on julkaissut kaksi vaihtelevasti menestynyttä glamrock kiekkoa. Kolmannella albumillana yhtye läväyttää tiskiin tusinan verran tarttuvia glamralleja, eikä pyörää lähdetä tälläkään kertaa keksimään uudestaan.

Vokalisti Tin Star omaa genreen sopivan ohuehkon ja korkean äänen, johon Dee Deen kimalteleva kitarointi sopii kuin – no, kajali tukholmalaisen glamrockarin naamaan. Rumpali Slim Pete ja basisti Hot Rod (taas näitä taitelijanimiä...) hoitavat myös tonttinsa moitteetta, mutta siitä huolimatta Gemini Fiven albumia vaivaa tietty puhdittomuus. Vauhti on kyllä kova, kappaleista löytyy mukavasti koukkua ja kaikki genren ominaisimmat jekut kyllä osataan, mutta kun potti pitäisi napata parilla kunnon iskubiisillä saa orkesteri kasaan vain pari ”ihan kivaa” rallia. Lisää rosoa tai tarttuvampia kertsejä, tai sekä että, mutta tällaisenaan ruotsalaisten soitto kuuluu sinne festareiden kolmoslavan keskipäivän ohjelmaan ja isot estradit jäävät valloittamatta.

Mika Roth
Jarboe & Justin K. Broadrick: J2 Jarboe & Justin K. Broadrick: J2

The End Records

Jarboe & Justin K. Broadrick on kahden uniikin taiteilijan, visionäärin ja uuden musiikin luojan liitto, joka tuntuu paperilla melkeinpä täydelliseltä. Vuosina 1984-97 Swansin vokalistina ja kosketinsoittajana toiminut Jarboe on nainen, jonka lauluääni hakee vertaistaan. Neidon ääntä onkin voinut kuulla viime vuosina mm. Jesun, Kirlian Cameran ja Nic Le Banin levyillä. Justin Broadrick on puolestaan mies Jesun ja Godfleshin takaa, joka niinikään on erikoistunut erikoisiin yhteistöihin industrialin, kokeellisen rockin ja ambientin saralla.

J2 on albumi jota määrittelevät painostavat tunnelmat, tummasta electronicasta ammennetut synkät äänimassat ja minimalistinen elementtien käyttö. Kappaleet jumittuvat pitkiksi ajoiksi hypnoottisiin kuvioihin, jotka hitaasti muuntuvat transsimaisen toiston myötä. J2 toistaakin monella tavalla kummankin artistin aiempia projekteja ja yhtyeitä, tuoden silti mukaan myös reilun hyppysellisen tuoreita ideoita. Kokeellisuus on saanut valtaa myös vokaaleissa, joita käsitellään surutta milloin milläkin tavalla. J2 ei varmasti sovellu jokaiseen levyhyllyyn, mutta he jotka tuntevat artistien aiempaa tuotantoa osaavat varmasti arvostaa myös tätä harvinaista yhteistyön hedelmää.

Mika Roth
Nadja: Skin Turns to Glass Nadja: Skin Turns to Glass

The End Records

Kanadalaisen dronedoom duo Nadjan Skin Turns to Glass albumi julkaistiin itse asiassa jo viisi vuotta sitten cd-r muodossa, mutta 120 levyn painos on kulunut aikoja sitten loppuun. The End Records onkin tehnyt todellisen kulttuurityön julkaistessaan tämän dronedoomin merkkipaalun uudestaan. Tällä viisi vuotta myöhemmin ilmestyvällä albumilla jokaisesta kappaleesta kuullaan tosin uusi versio. Ensimmäisenä kuultava Sandskin on saanut melkein kolme minuuttia lisää pituutta, nimiraita on sekin karttunut yli viidellä ja puolella minuutilla, mutta viimeisenä kuulta Slow Loss on vastavuoroisesti typistynyt minuutilla.

Skin Turns to Glass on vuoden 2008 muodossa kolmen raidan ja yli viidenkymmenen minuutin mittainen matka dronedoomin syvimpään olemukseen. Nadjan musiikissa kauniit ja hauraat elementit yhdistyvät murskaavaan raskauteen, jossa hypnoottinen toista ja satunnaiset vokaalit, yhdesä kitaran, basson, huilun, pianon sekä rumpukoneen luoman ympäristön kanssa saavat aikaiseksi jotain ainutkertaista. Nimetön bonusraita ei tuo juuri mitään uutta kokonaisuuteen, 25-minuutin surinoinnin jälkeen hissuksiin käynnistyvä raita kiihtyy lopussa brutaaliksi äänihyökkäykseksi, joka onnistuu yllättämään kerran. Tästä huolimatta kokonaisuus on upea ja etenkin itse varsinainen albumi on todellista droneilun juhlaa.

Mika Roth
Raunchy: Wasteland Discotheque Raunchy: Wasteland Discotheque

Lifeforce

Kuinka yhdistää tarttuvat pop-koukut ja aggressiivinen kuolometalli menestyksekkäästi toisiinsa? Kas siinäpä kysymys. Tanskalainen Raunchy on yrittänyt tahollaan jo kolme kertaa murtaa tuota pähkinää, ja tasaisesti kahden vuoden välein julkaistut pitkäsoitot ovat osuneet kerta kerralta lähemmäs häränsilmää. Kahden vuoden takainen Death Pop Romance nostikin jo melkoisesti kohua, joten samassa hengessä nimetty Wasteland Discotheque on paljon vartijana.

Industrial rutistusta, luut ruhjovaa metallia sekä kertosäkeissä esiin puskeviä pop-melodioita onkin tungettu melkoinen annos vajaan tunnin kiekolla. Yritys on kyllä kovaa, mutta raa´asti puolet kappaleista osoittautuu jo parin kuuntelukerran jälkeen melkoiseksi hutuksi. Se parempi puoli pelastaa kuitenkin paljon, sillä nimibiisin kaltaiset industrial-marssit, sekä The Bashin tyyppiset siivut joilla melodisuus sulautuu luonnollisella tavalla metallisuuteen eivät päästä kiekkoa hukkumaan levyhyllyyn. Jos kahdestatoista raidasta oltaisiin sivallettu vaikka kolmannes mäkeen, kasassa olisi ollut jo huomattavasti vaarallisempi paketti. Hyvä yritys, mutta vielä ei irtoa tikettiä mestaruussarjaan.

Mika Roth
Sculptured: Embodiment Sculptured: Embodiment

The End Records

Don Anderson, JWW, Andy Winter ja Dave Murray löysivät kalenteristaan sen verran yhteistä aikaa, että herrat ovat saaneet valmiiksi uuden Sculptured albumin. Embodient on progressiivista metallia sanan varsinaisessa merkityksessä ja mikäli edellä mainitut nimet eivät sanoneet mitään voin paljastaa, että herroista kukin on vaikuttanut modernin metallin saralla Seattlen suunnalla. Ainoastaan vokalisti Thomas Walling on hieman oudompi nimi, mutta nähtävästi myös hänkin on ehtinyt kunnostautua jo muissa koitoksissa.

Ottaen huomioon miehistön laadun täytyy todeta, että Emobodiment on jopa pienoinen pettymys, vaikka Anderson saakin kiskottua miehistöstään paljon irti. Albumilta löytyy viisi raidallista mutkikasta, poukkoilevaa, metallin ja vähän muidenkin musiikillisten suuntausten eri tyylilajeja yhdistelevää sävellystä, joissa riittää tutkittavaa. Näistä kaikista piirteistään huolimatta pääasiassa voimakkaan melodiset kappaleet puristetaan rahdun alle 40 minuuttiin, missä ajassa kuulija joutuu monesti koville. Ei suositella heikkohermoisille tai lyhytpinnaisille.

Mika Roth
The Psyke Project: Apnea The Psyke Project: Apnea

Lifeforce

Missä kulkeekaan hardcoren, kaaoksen mustan noisemetallin ja ahdistuneen deathpunkin raja, siellä jossain vaikuttaa myös tanskalainen The Psyke Project. Kolmannella albumillaan juutit tutkivat äärimmäisten rajojen syvimpiä sopukoita, Convergen ja vanhemman Neurosiksen hengessä. Yltiörosoinen räiske on samaan aikaan aggressiivista, ahdistavaa, raakaa sekä ehdotonta, genreaitojen venyessä ja paukkuessa, sillä The Psyke Project ei lopulta sovi oikein mihinkään tiettyyn looshiin. Albumin yleistä soundia voisi kuvata puristavaksi ilman, että se kuitenkaan uhkaisi missään vaiheessa tukehtua. Orkesteri osaakin viedä jurnutuksensa tismalleen optimaaliseen pisteeseen saakka, ylittämättä missään vaiheessa sitä hienoista linjaa, joka tekisi teoksesta liian raskaan.

Vokaaleissa käytetään koko laulun kirjoa, koskettimet loistavat (onneksi) poissaolollaan ja äänien yleinen säröisyys tuo mukanaan hitaan pirstoutumisen vaikutelman. Albumi on haastava, mutta samalla myös hypnoottinen. Mikäli esim. Cult Of Luna uppoaa, kannattaa antaa tanskalaisille mahdollisuus, sillä ero orkestereiden välillä ei lopulta ole aivan mahdoton.

Mika Roth
Thine Eyes Bleed: Thine Eyes Bleed Thine Eyes Bleed: Thine Eyes Bleed

The End Records

Thine Eyes Bleed on kanadalaisen Thine Eyes Bleedin toinen pitkäsoitto, joka jatkaa tismalleen niillä samoilla perinteisen melodisen deathmetallin kentillä, mitä orkesterin debyyttialbumi In The Wake of Separation jo kartoitti. Yhtye ei siis juuri raja-aitoja kaatele ja Thine Eyes Bleed taitaakin olla kuuluisin siitä, että bändin basisti Johnny Araya on Slayerin vokalisti/basisti Tom Arayan veli.

Mitä luultavimmin Thine Eyes Bleed pääsikin juuri sukulaissuhteilla kiertämään Slayerin lämppärinä The Unholy Alliancen aikaan, mutta on orkesterilla sentään omiakin meriittejä. Albumin kymmenen raitaa muodostavat monipuolisen (ja ehkä vähän hajanaisenkin) luotauksen deathmetallin maailmaan, temmon vaihdellessa eri kappaleiden välillä rajusti. Yhtye klaaraa moitteetta useammat hitaammista taipaleista, mutta vauhdin kohotessa nousevat myös soundi- ja soitto-ongelmat selvästi esiin. Oma kummallisuutensa on kuudentena soiva, akustisen kitaran varaan rakentuva Mota Diablo instrumentaali, joka katkaisee raskaan junttauksen vajaaksi kolmeksi minuutiksi. Sanalla sanoen epätasainen kokonaisuus, joka ei oikein koskaan ala tai lopu.

Mika Roth
Unleashed: Hammer Battalion Unleashed: Hammer Battalion

Steamhammer

Unleashed on vääntänyt pian jo kaksikymmentävuotta rujoa viikinkitarinoista innoitustaan ammentavaa deathmetallia, jossa miekka puhuu ja heikot vaikeroivat. 90-luvun alun tiukka julkaisutahti ei ole päässyt hiipumaan, vaikka orkesteri pitikin pientä taukoa vuosituhannen vaiheen ajan ja Hammer Battallon onkin jo neljäs Unleashed-pitkäsoitto uudella vuosituhannella.

Kuten arvata saattaa, Hammer Battalion ei lähde uudistamaan yhtyeen soundia tai tyyliä, mutta yksi asia on muuttunut radikaalisti sitten 90-luvun epätasaisten aikojen. Tätä nykyä Unleashedin kiekoilta on turha etsiä täytemateriaalia ja uutukainen onkin 13 tasaisen vahvan raidan paketti, jota on kuitenkaan turha syyttää tasapaksuudesta. Toisiinsa niin teemallisesti kuin tyylillisesti nivoutuvat raidat toistavat vanhan koulukunnan deathmetal kuvioita, mutta mukana on tuoretta otetta, näkemystä sekä – mikä tärkeintä – nippu pirun kovia kappaleita. Näin Unleashed jatkaa nousujohteista tietään, joka on nostanut orkesterin 2000-luvulla aivan uudenlaiseen asemaan.

Mika Roth
Virgin Black: Requiem - Fortissimo Virgin Black: Requiem Fortissimo

The End Records

Australialainen Virgin Black sävelsi materiaalia Requiem levylleen kahden vuoden ajan. Lopulta yhtyeellä oli kasassa niin paljon materiaalia, että se päätettiin julkaista trilogia muodossa. Requiem - Pianissimon aloittama ja Requiem – Mezzo Forten jatkama kaari on saavuttanut päätöksensä. Siinä missä ensimmäinen osa oli puhtaasti klassista musiikkia ja kolmikon toinen osa keskittyi rauhallisempaan ja sinfoniseen goottidoomiin on päätösosa raskasta sekä synkkää doomia.

Seitsemään osaan jaettu, mustaa lohduttomuutta ja väistämätöntä kuolemaa huokuva miehinen murina saa harvoin seuraa eteerisestä naislaulusta. Säröinen kitara valittaa minimalististen taustojen päällä, jokaisen pienenkin palasen ollessa tarkkaan harkittu ja pikkutarkasti mitattu. Sovitustyö ansaitseekin erityismaininnan, sillä kaikesta lohduttomuudestaan huolimatta Requiem – Fortissimo etenee vääjäämättömän selkeästi ja liikaa jumittumatta kohti loppuaan. Todella synkkää musiikkia niihin elämän hetkiin, jolloin tunnelin päässä loistava valokin on kustannusteknisistä syistä päätetty sammuttaa.


Mika Roth




Lukukertoja: 2578
Facebook
Artistihaku
Pieniss mys