Blondie: Parallel Lines, 1978
14.07.2008
Parallel Linesin ikoninen levynkansi kertoo olennaisen: viisi miestä tummissa puvuissa, keskellä tuimailmeinen nainen puettuna vaaleaan. Kuva henkii nuorta voimaa, riehakkuutta ja rohkeaa päättäväisyyttä. Katse keskittyy tietenkin naiseen, joka tuntuu komentavan koko sekstettiä. Blondie ei ole sen keulakuva Debbie Harry, mutta häneen yhtye henkilöityy. Tuo platinatukkainen laulaja on punkin ja uuden aallon oma Madonna, roolimalli, tyyli-ikoni ja päiväunien kohde. Eikä pelkillä kauniilla kasvoilla menestytä.
New Yorkin CBGB´s-klubilta kovalla työllä maailmalle ponnistanut Blondie onnistui yhdistämään riuskan energian vuolaana pulppuileviin pop-melodioihin ja soittamaan siinä sivussa itsensä listojen kärkiin osuvilla singleillä. Sen kolmas levy Parallel Lines on sen hienoin tuotos, vinyyliin uurrettu mestariteos. Sen on tehnyt yhtye, joka seisoi parhaalla mahdollisella hetkellä kahden maailman välissä toinen jalka punkissa, toinen popissa.
Vuonna 1974 perustettu Blondie aloitti julkaisu-uransa kaksi vuotta myöhemmin yhtyeen omaa nimeä kantavalla debyytillä. Sen piristävä ja ironinen sekoitus punkkia ja kuusikymmentälukuisia tyttöpop-sävyjä teki yhtyettä tunnetuksi Ison omenan ulkopuolellakin. Vuotta myöhemmin julkaistu toinen albumi Plastic Letters oli perinteinen kakkonen: kaava oli sama, mutta toteutus – ja vaikutus – huomattavasti ensi tutustumista laimeampi, vaikka albumi menestyikin kohtalaisesti.
Mutta vaikka Blondien taiteellinen polttoneste olikin väliaikaisesti kortilla, oli yhtyeellä kuitenkin ammuksia varastossa. Pop-historia kertoo, että lupaavan debyytin ja hieman väkinäisen (mutta kehityksen kannalta olennaisen) kakkosalbumin jälkeen on mahdollista näyttää todelliset kykynsä ja suodattaa osaamisensa ja intohimonsa kolmanteen julkaisuun. Niin kävi tässäkin tapauksessa.
Blondien kolmas pitkäsoitto, syyskuussa 1978 julkaistu, britti Mike Chapmanin tuottama Parallel Lines oli monessa suhteessa täysosuma. Levy sisälsi muutaman tarttuvan hittisinglen levyjukkien pyöritettäväksi sekä tarpeeksi hyvää materiaalia muodostaakseen vahvan albumikokonaisuuden. Parallel Lines henkii joka osa-alueellaan Blondien hetkellistä voittamattomuutta. Se onnistui oppimaan punkista olennaisimman, hyppäämään uppoavasta new vawe -laivasta ennen sen vajoamista loikatakseen suoraan popin ihmemaahan. Debbie Harry (laulu), Chris Stein (kitara), Clem Burke (rummut), Nigel Harrison (basso), Frank Infante ja Jimmy Destri (koskettimet) muodostivat pitelemättömän kokoonpanon.
Parallel Lines alkaa iskevästi yhdellä Blondien tunnetuimmista hiteistä. Hangin´ on the Telephone, alunperin the Nerves -yhtyeen kappale, sysää levyn reippaaseen käyntiin kahden minuutin energiapurskeellaan. Vaikka laulaja niin väittää, Debbie Harrya ei totisesti kukaan järkevä jättäisi puhelinlinjoille roikkumaan. One Way Or Another lisää lisää lihaa luiden ympärille ollen yksi Blondien mehukkaimmista kappaleista. Rullaavan iisillä kompilla kulkeva biisi täydellistyy Harryn vokaalien ansiosta. – kujeileva, vaarallinen, viettelevä ja sen verran roisi, että jokaisen järkevän miehenpuolikkaan kalleudet vetäytyvät takaisin kuoppiinsa.
Kolmas raita Picture This hidastaa, muttei leikkaa pätkääkään melodiaa. Brittien top 40 -listalle noussut kappale on levyn tähän asti popein. Fade Away (And Radiate) saa Parallel Linesin melkein pysähdyksiin. Sen kaunis melankolia tuo levylle syvyyttä, mistä syystä se on Blondiensa tuntevien keskuudessa arvostettu kappale. Pretty Babyon raikas pop-välipala Fade Awayn syvemmän ja synkeämmän paussin jälkeen. I Know But I Don´t Know päättää kiekon A-puolen hieman välisoittomaisesti, mutta joka tapauksessa tähän asti Parallel Lines on ollut yhtä juhlaa.
Eikä huonosti mene kääntöpuolellakaan. Toinen siivu alkaa nasevasti iskusävelmällä 11:59, joka yhdistää Blondien punk-juuret ja pop-tajun vastustamattomalla tavalla. Kuten tähänkin asti, bändisoitto on tiukkaa. Harryn on helppo laulaa tanakasti luetun taustan ylle, ja bonuksena kuullaan hieno urkuvälike. Meno jatkuu rivakkana, sillä seuraava Will Anything Happen? pitää rivakkaa tempoa yllä, ellei jopa nopeuta sitä hieman. Rosoinen biisi on levyn punkeinta antia. Sunday Girl tarjoaa pienen hengähdystauon, vaikkei varsinaisesti mikään hituri olekaan. Ihastuttavan melodinen kappale viekoittelee, ja usein ryöstöviljellyt kättentaputuksetkin ovat biisin kertosäkeessä juuri oikeassa paikassa.
Tähän asti on luotettu melko perinteiseen bändisoittoon. Poikkeama kaavasta poiki Blondielle ykkössinglen ja huimasti nostetta. Levyn kaksi ensimmäistä lohkaisua Picture This ja Hangin´ on the Telephone olivat hittejä Iso-Britanniassa, mutta vasta levyn kolmas single Heart of Glass meni läpi Blondien kotimaassa Yhdysvalloissa. Kappaleen James Brown -tyyppinen alkuperäinen versio ei tuottaja Chapmania miellyttänyt, joten lasisydän passitettiin kasvojenkohotukseen. Operaation lopputulokseksi saatiin vastustamaton Blondie-goes-disco, jonka Blondien pintapuolisestikin tunteva osaa liittää yhtyeeseen.
Levyn selkeintä irtiottoa bändisoundista seuraava I´m Gonna Love You Too on jälleen yksi osoitus Blondien rakkaudesta hienoihin pop-melodioihin. Ei täytepala eikä missään nimessä huono kappale, vaan juuri sitä albumia ylläpitävää tuikitärkeää kudosta, mistä muodotuu hyvän levyn tukiranka. B-puolen ja koko levyn päättävä Just Go Away puolestaan on juuri niin hyvää ja sielukasta poppia, kuin vain Blondie osasi tehdä. Ei tosin pateettisesti tai edes kovin hitaasti ja hiljaa. Don´t go away mad, just go away, laulaa Harry kun kuuntelija palaa halusta kääntää kiekon ja kohdata jälleen poikaystävän kehnoa puhelinkäyttäytymistä manailevan Debbien.
Menestyslevyn jättämä tyhjiö on aina vaikea täyttää, mutta Blondie osui muutaman kerran kultasuoneen. Parallel Linesin jälkeinen Eat to the Beat oli Plastic Lettersin kaltainen hieman väkinäinen huitaisu ilmaan, mutta viidennellä levyllään Autoamerican Blondie osui hittiputkeen päivittämällä the Paragonsin rocksteady-klassikon The Tide Is High niin hyvin, että yhtye ampaisi taas listojen kärkeen Atlantin molemmilla rannoilla. Hitin sisältävä LP oli menestys, mutta myi aiemman maineensa ja iskusinglensä ansiosta, ei siksi, että kyseessä olisi ollut erityisen muistettava kokonaisuus. Loppu oli lähellä.
Sisäisten ristiriitojen ja Steinin sairastumisen uuvuttamana yhtye löi hanskat tiskiin lokakuussa 1982. Vaatimattomasti menestynyt ja sopimuksen täyttämisen vuoksi tehnyt The Hunter jäi Blondien ensimmäisen inkarnaation viimeiseksi pitkäsoitoksi. Yhtye palasi levykantaan 1999 levyllä No Exit, joka poiki hitin Maria. No Exit ja viisi vuotta myöhemmin julkaistu The Curse of Blondie lämmittelivät vanhaa, mutta aikaa oli jo kulunut liikaa.
Vaikka Blondien loppu kahdeksankymmentäluvulla oli vaivaannuttava ja sen comeback melko tarpeeton, se on ehdottomasti ansainnut paikkansa historiassa. Eikä lainkaan huonoilla aseilla: tukku hienoja hittisinglejä sekä yksi täydellinen levy riittävät varmasti kuolemattomaksi julistamiseen. Blondie on vastuussa paljosta hyvästä, mutta tänä vuonna kolmekymmenvuotisjuhliaan viettävä Parallel Lines on se kaikkein kirkkain kruunu.
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: phillspector.wordpress.com, spoiledvictorianchild.co.uk, allposters.com
