Pienet

Pienet II – Helmikuu 2009

28.02.2009

Amendfoil: Demo 2008

Amendfoil kiinnittää huomion demovirran seassa rajulla, jenkkiläisellä metallillaan, jota maustetaan isoilla kertosäkeillä. Vielä kun ensidemoksi poikkeuksellisen kypsän tunnelman ja turpasaunan yhdistelmän aikaansaanut pumppu ponnistaa Äetsästä, ovat muutamat lisäpisteet bändin suuntaan oikeutettuja. Ihan suoraviivaisinta settiä Amendfoil ei heitä ja laulajan muuntautumiskyky ja taidokkuus vakuuttavat tasokkuudellaan. Demo on treenikämppä-äänitteeksi mukavan selkeä, mutta lisäpurevuus ja -päällekäyvyys saisivat biisit potkimaan vielä paremmin, eli oikea studio olisi ensi kerralla paikallaan. Monipuolista, erottuvaa ja kypsää äetsäläismättöä sopii kuitenkin kuunnella mielellään jo nyt erityisesti biisikaksikon World Shall Burn Along - Devour the Silence tahtiin.

Jarmo Panula

Autumn´s Grief: Promo 09

Autumn´s Grief kuvaa itseään promon saatteessa tylysti “köyhän miehen Hans Zimmeriksi”. Autumn´s Griefin musiikki on kieltämättä mainitun elokuvasäveltäjän tyyliin tunnelmallista, vahvaa sekä aivan kuin tehtyä suuren eeppisen seikkailuelokuvan soundtrackiksi, mutta on Ville Skönin yhden miehen projekti toki muutakin kuin pelkkä hiilikopio. Itse nostaisin Zimmerin rinnalle vertailukohdaksi Sormus-trilogian musiikin säveltäneen Howard Shoren. Etenkin hyytävän herkällä tavalla kaunis Death By River voisi olla mestarin kynästä, samoin kuin niinikään luonnosmainen Dragonfly. Lyhyissä sävellyksissä on suunnattomat määrät potentiaalista voimaa, jota ei kuitenkaan osata (tai uskalleta) vielä hyödyntää. Kaunista, ajatonta, puhuttelevaa.

Mika Roth

Concrete Words: Downfall Race

Vajaa vuosi sitten porilainen Concrete Words julkaisi edellisen ep:nsä Retaliaten, jolla kaikki vaikutti olevan päällisin puolin kunnossa. Tuolloin yhtyeen tyyli kulki lähempänä perinteistä thrashia ja musiikkia vaivasi lievä ennalta-arvattavuus. Uutukaisella Concrete Words on lähtenyt rohkeammin sekoittamaan metallin eri ala-lajeja ja näin on syntynyt raikas, huomattavasti mielikuvituksellisempi sekä yllätyksellisempi kokonaisuus. Downfall Race paiskaa kattilaan tasapuolisesti perinteistä melodista metallia, myöhempien aikojen dööttistä sekä perinteistä testosteronin katkuista raskasrockia. Sekaan pistetään vielä ripaus hc:n/punkin pistävyyttä ja ta-daa! Kasassa on energinen, ilmeikäs, sekä – mikä tärkeintä – omalta itseltään kuulostava paketti. Porilaiset kapuavat vaivatta tämänkertaisen kiekkopinon terävimpään kolmannekseen.

Mika Roth

Dying Gods: Psycho´s Bleeding

Dying Gods puskee ilmoille kuuden biisin mittaisen annoksen wanhemman koulukunnan metallia. Psycho´s Bleeding tasapainoileekin mielenkiintoisesti alkuaikojen thrashin, puhtaan 70-luvun heavy rockin sekä myöhempien aikojen perusmetallin rajamailla. Väriksi mukaan on viskattu myös rahtu nykypäivää, jonka ansiosta kuolevat jumalat eivät kuulosta sentään miltään museo-orkesterilta. Kirpsakat kipaleet rullaavat messevästi eteenpäin, vaikka kankeahko englanninkielen lausunta tuo muassaan turhankin autenttisia kuvia 80-luvun päivistä. Laulu jättää muutenkin toivomisen varaa, mutta onneksi kitara on lopulta orkesterin johtava voimavara. Kappaleet rakentuvat järjestään menevään riffittelyyn, sekä napakoihin melodioihin joilla on taipumus tarttua ärhäkkäästi. Pientä panostusta persoonallisuuteen, vokaaleihin ja lisää kilometrejä keikkabussin mittariin, niin eiköhän se siitä lähde urkenemaan.

Mika Roth

Garm: Awareness

Vuosi sitten Garmin julkaistessa edellistä Time To Face The Truth -kiekkoaan oli se käynyt juuri läpi sarjan miehistönvaihdoksia. Kuinka ollakaan pian tuon jälkeen vokalisti vaihtui, joten tuore Awareness on tehty jälleen uudistuneella ryhmällä. Näissä tyrskyissä yhtyeen tyylisuunta on kokenut myös muutoksia, vaikka juuret ulottuvatkin yhä thrashin sekä deathin vahvaan multaan. Mukaan on hiipinyt aiempaa mustempia sävyjä, jotka ovat terävöittäneet metallia ja vahvistaneet rosoista soundimaailmaa. Tankoihin lisätty rauta palvelee tarkoitustaan tiettyyn pisteeseen saakka, mutta bändi kuulostaa myös aiempaa jäykemmältä, enkä ole lainkaan varma korvaako lisääntynyt voima aina rullaavan grooven.

Mika Roth

Kuolonkieli: Testamentti

Valtakunnanjohtaja ja Liittokansleri, jotka tunnetaan myös Kuolonkieli -yhtyeenä, palaavat kahden vuoden tauon jälkeen takaisin linjoille. Yhtyeen keväällä 2007 julkaistu Kuraa ja kuolemaa oli vielä yhtä suhteellisen suoraa Rammstein / Turmion Kätilöt pastissia, mutta nyt kelloissa on selävästi uudistunut ääni. Esiintymiskielenä palvelee edelleen ensimmäinen kotimainen, mutta koneet ovat saaneet antaa tilaa kuumeisten pikakitaroiden tieltä. Paahdosta tuleekin mieleen enemmin viimeisten albumien aikainen Ministry, kuin esimerkiksi Saksan suuret indu-jumalat, joihin orkesterin käyttämä nimistö selkeästi viittaa. Avausraita Kirous napsahtaa kohdilleen, mutta muuten käymistilassa oleva orkesteri tuntuu hakevan vieläkin sitä ominta tyyliään.

Mika Roth

Like Tomorrow: Human Natural Selections

Like Tomorrow on tehnyt viime vuosina nimeään tutuksi ja bändin kurssi on ollut tasaisessa nousussa. Uusi kolmen biisin mittainen omakustanne-ep on alusta loppuun saakka hiottu kokonaisuus joka osoittaa, kuinka tosissaan ryhmä onkaan. Melodinen metalli yhdistettynä puhtaaseen naislauluun on kenties kokenut pienen inflaation viime vuosina, mutta hyvälle asiansa osaavalle ryhmälle on aina tilaa. Kiekon kolmesta kappaleesta ei löydy sitä todellista pankin räjäyttäjää, vaikka videobiisi Amber jo läheltä liippaakin. Bändillä on jo vahva tyylitaju, mutta silti pieni persoonallisuuden lisäys sekä kaikkein ilmeisimpien valintojen väistäminen saattaisivat olla niitä tekijöitä, jotka nostaisivat bändin seuraavalle tasolle. Lähellä ollaan jo – erittäin lähellä.

Mika Roth

Point-Blank: Execution

Point-Blank oli viimeksi esillä Desibelissä vajaa vuosi sitten, kun ryhmän Gatling Gun Manifest näki päivänvalon. Homman nimi on edelleen säröisä ja ärhäkkä thrash/death, jonka saloja luodataan tällä kertaa neljän uuden biisin voimin. Soundipolitiikasta ryhmää ei pääse nytkään kiittämään, sillä diskanttisen kirskuva vallitus ei juuri äänielimiä helli. Suoraviivainen mätke ja käheän kärvikkäät vokaalit pitävät kiitettävästi vauhtia yllä, vaikka mm. Harvest of Deathissa innostutaan kaiken lahtaamisen keskellä yht´äkkiä melkoisiin väli-progeiluihin. Taitoa riittää joka tontilla eikä kynttilää pidetä vakan alla, mistä pisteet Poin-Blankille. Satsaus soundipuoleen ei tekisi kuitenkaan pahaa, eikä sen puoleen pieni karsiminenkaan sillä nyt kipaleissa tahtoo olla vähän liikaa koukeroa.

Mika Roth

Profuse: Reflections

Profusen edellinen demo Don´t Be Blind teki minuun syvän vaikutuksen, ja ehkä siksi Reflections on pieni pettymys. Taitoa ja kunnianhimoa yhtyeellä on edelleen, mutta visio on haronut nyt aika moneen eri suuntaan: Allnightin suoraviivainen hardrock ja Catsin kärsivällisesti ylläpidettävä jännite ja synapulputus ovat eri maailmoista. Nimibiisi tuo eniten mieleen edellisen demon, ja on moniulotteisuudessaan taidokas pala sekin. Vikaa voi olla myös miksauksessa, Allnightissa koskettimet on haudattu liiaksi, ja kitarasoundi on ylipäätään ohut. Tällainen Faith No Moren hengessä tehty proge-rock on kuitenkin aina tervetullutta, ja Profuse on edelleen mitä kiintoisin yhtye: laulaja Mirkan tumma, itsevarma ääni on yksi yhtyeen valteista, eikä kenenkään soittajista panosta tee mieli väheksyä.

Mikko Heimola

Scythe of Orion: X-lives

Kun yhtyeen nimi on Scythe of Orion voi odottaa joko melodista ja vähän powerihtavaa metallia, tai sitten veriroiskeosaston dööttistä. Onneksi X-lives kaatuu selvästi ensin mainittuun suuntaan, sillä se tuntuu taittuvan orkesterilta luonnostaan. Demon viisi kappaletta esittelevät vauhdikasta metallia, jossa perinteistä metallirunttausta maustetaan viululla sekä koskettimilla. Henkilökohtaista taitoakin löytyy jo sen verran, että ryhmä uskaltautuu hetkittäin metallin rajojen tuolle puolen, mikä tuo pakettiin mukavasti väriä. Naisvokalisti yllättää vahvalla äänellään sekä persoonallisella tyylillään, joka rikkoo tyylisuunnan kivettyneitä lakeja ja tulee takuuvarmasti jakamaan mielipiteitä. Omaan korvaani laulu kuulostaa kuitenkin hienolle ja mikäli demon soundipolitiikka olisi vähänkin paremmassa kuosissa saattaisi orkesteri räjäyttää potin. Nyt päästään jo lähelle, mutta pieni budjetti antaa vielä liikaa tasoitusta. Pistetään nimi mieleen ja bändi seurantaan.

Mika Roth

Shiver: Promo 09

Shiver on tällä hetkellä ajankohtaisempi yhtye, kuin mitä aluksi luulisikaan. Tähän on syynä se, että Sentencedin soolokitaristi Miika Tenkula poistui taannoin keskuudestamme. Ensimmäisiä askeleitaan ottava Shiver muistuttaa edesmennyttä melodisen deathin suurnimeä siinä määrin, ettei tämä kaikki selity silkalla sattuman kaupalla. Alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta Shiver ansaitsee silti tunnustusta kovasta yrittämisestään sekä lujasta uskosta. Eivätkä mielleyhtymät toisaalta peitä sitä tosiseikkaa, että demon kumpikin kappale on tarttuva, hiomattomalla tavalla tyylikäs, sekä kaupan päälle vielä mieleenpainuva. Oma tyyli ja soundi ei silti olisi pahitteeksi, mikäli orkesteri mielii tehdä urallaan muutakin kuin pelata nostalgian varassa.

Mika Roth

Tuliterä: Alpha

Hetken jo epäilin että kaikki rockin avaruuskapteenit olisivat jääneet aikojen saatossa avaruustelakalle, mutta sitten sain käsiini Tuliterän tuoreen kiekon. Kolmen kappaleen ja vajaan puolen tunnin mittainen tähtimatka kulkee siellä missä James T. Kirkkin, tosin päivitetyin eväin. Kaiken perustana on progressiivinen metalli, jonka päälle on ladottu kerroksittain krautrockin, fuzz-popin, space-stonerin sekä avant-garden värikkäitä palasia. Näin on saatu aikaiseksi sekasotku joka kuulostaa samanaikaisesti kaikelta edellä mainitulta, eikä oikeastaan miltään niistä. Pitkät instrumentaalisävellykset ennemminkin liukuvat eteenpäin kuin ottavat mitään tiettyjä askeleita, mutta tahti pysyy kautta linjan nopeana. Tuliterä pyrkii saavuttamaan transsimaisia tiloja, mutta harmillisesti yhtye useammin yrittää kuin onnistuu tavoitteessaan.

Mika Roth

Valu: Hetki

Oulaisissa operoiva Valu tarjoaa kakkosdemollaan keskitempoista progemetallia tummia tunnelmia tavoitellen. Kolmessa kipaleessa riittää kuunneltavaa yli seitsemäksitoista minuutiksi, jolloin ihmeellisyyksiä sisältämättömät ja raukeasti etenevät rallit käyvät auttamatta tylsiksi. Oma fiiliksensä ja pari lupaavaa koukuntynkää Valun musasta kyllä löytyy, mutta viisi- ja kuusiminuuttisia biisejä bändi ei vielä tunnu osaavan rakentaa viihdyttäviksi. Päällimäiseksi käteen jäävän valjun vaikutelman kivijalan valaa laulajan vaisu, epäselvä ja kaikin puolin harjaamaton ilmaisu, joka nykytasollaan on bändin etenemisen suurin jarru. Sanoituksellinen anti jää sitä kautta myös vaikeasti tavoiteltavaksi. Omanlaista ja kehityskelpoista Valun materiaali on, mutta tekemistä riittää vielä valtavasti koko rintaman leveydeltä.

Jarmo Panula

Lukukertoja: 7540