Pienet II � Huhtikuu 2009
Daimon
P��kaupunkiseudulta ponnistava nelihenkinen hard rock-yhtye Daimon esitt�� osaamista kolmen biisin verran. Yhtyeen tummapintainen s�r�-juoksutus maalailee vakavalla ilmeell�, avausraita The Problemin yhdist�ess� parhaalla kaavalla haaveellisemmat s�keet koukukkaasti py�rteilev��n kitarariffiin. Sakari Sep�n karhea tulkinta sopii musiikkin s�r�iseen laukkaan ihan hyvin. Daimonin parhaita avuja sulavan juoksun ohella on taito antaa biiseille tilaa hengitt��. Hard rockiksi t�m� on kohtuullisen ilmeik�st� ja mukavan melodista, vaikkei todellisia killereit� olekaan viel� kiteytynyt.
Ilkka Valpasvuo
Dead Rabbit
Nopeeta punkkia �lytt�m�ll� boogilla (kuten saatteessa seisoo) tai riehakasta hardcorea
(kuten tuorein demo ensinn� korvaan lupaa) soittava helsinkil�inen
Dead Rabbit pist�� jo kolmannen demonsa kuuluville. Matalalle viritettyj� s�r�kitaroita ja raivotautisia r�hin�vokaaleita lupaillaan ja niit� my�skin tarjotaan. Kipakan kolmikon soitossa on metallisen raskas, mutta my�s punkahtavan rouhea ote, laulun karjuntaa tuetaan hyvin vastaavanlaisella taustam�lin�ll�. Kaiken t�m�n ohella esimerkiksi kakkosraita
Journey To The End py�rteilee viel�, joskin nopeammin kuin punkrock-skenell� on tapana, mutta silti samankaltaisella kierrolla rosoisesti m�tkien. Likaistahan Kuolleen Kanin pauhe on, ja aika l�helle tukkoon soittamista py�rteily vied��n. Silti kolmen biisin kattauksen parissa l�ytyy my�s sit� niskan liikett� ja mukaansa vet�v�� imua. Niinp� hyv��n suuntaan ollaan menossa.
Ilkka Valpasvuo
El�in
Joensuulaisnelikon vinorockaus ei en�� t�ll� tuoreimmalla nelj�n biisin n�ytteell� muistuta niin paljon
Sur-ruria tai
Syd�n, syd�nt� kuin aiemmin. Toki samanlaista kieroilevaa ilmett� l�ytyy
El�imelt� edelleen, mutta s�r�laukka on ehk� hieman personoitunut enemm�n omankuuloiseensa suuntaan. Alkuper�inen siet�m�tt�m�n mekkalan ideaali alkaa olla aika kaukana ja joku
Fysiikan Nobel galaksien tutkijoille on nimest��n huolimatta l�hes melodista ja aika suoraviivaista ilkikurisesta pilkkeest��n huolimatta.
Parin minuutin py�rteilev�
Peter Pan junnaa tummana mutta menev�sti vingutellen,
H�my talttaa hiukan enemm�n teemansa mukaisen sekop�isesti. Levyn p��tt�v�
Alma on puolestaan vain laulunsa puolesta edes hiukan kieroa voimapoppia muhevalla s�r�ll�, joka k��ntyy laulussakin enemm�n haaveiluun kuin kieroiluun. Jos �kkiv��ryydess� ehk� onkin h�vitty, on melodinen tarttuvuus nousussa. Eik� El�in miss��n nimess� ole lipunut mihink��n valmiiksi pureskeltuun radiohitti-kaavaan vaan haastaa edelleen hyvin.
Ilkka Valpasvuo
Grand Flow Park: EP
Kuin ylinopeutta kaahaava
No Doubt. Intoa ja intensiteetti� kouvolalaiselta
Grand Flow Parkilta l�ytyy vaikka muille jakaa. Kaikki nelj� kappaletta noudattavat kutakuinkin samaa vauhdikasta formaattia, jota hallitsevat rytmikk��t bassolinjat ja kevyts�r�iset kitarat. Samalla tuli mainittua my�s l�tyn suurin kompastuskivi, eli ilmaisun auttamaton monotonisuus. Etenkin solisti
Ella J�ppisen repertuaarista on k�yt�ss� vain yksi vaihde, vaikka kyky� l�ytyisi varmasti hiukan s�vykk��mp��nkin tulkintaan. Lis�ksi kuulijaa uuvuttavat ylipitk�t biisit, joissa osat toistuvat v�lill� perustelemattoman useasti.
Kiitosta on annettava hallitusta yhteensoitosta ja kauttaaltaan todella v�h�n demomaisesta yleisilmeest�. Tuotannossa on onnistuttu. Biiseist� ykk�seksi nousee erityisen r�v�kk�
Love Handles vy�ryvine kertos�keineen. Suurimman grooven tarpeen Grand Flow Park kyll� onnistuu tyydytt�m��n. Luulen silti, ett� muutakin tarvittaisiin.
Antti Hurskainen
Incredible Mama: Delusions
Aiemmalla lyh�rill��n pop-maailmaan sekoiteltiin lattaria, funkia ja jatsia. Nyt
Incredible Mamalla kiehuu edelleen mukana ainakin jazz, joka kuuluu etenkin ly�m�puolella. Hipsutellen menn��n, ainakin avausraidalla. Toki meiningiss� on pidemm�lle p��stess� my�s rokkaavampaa potkua ja jopa progemaista s�r�psykedeliaa. Tunnelmat vaihtelevat mollivoittoisen haikeahkosta, tumman ilmavasti junnaavaan ja pelkistettyn funk-puristukseen.
Sweet Delusionin lopputorvi-kiihdyttely vahvistaa mielikuvaa progemaailman halailusta, kun taas
Mr. Umbrella Manin bossanova-rytmit tuovat Mamalle j�lleen sen lattari-mausteen joka muualla t�ll� levyll� j�� varjoon. Vaikka yhtyeen vaikutteet ovat makeita ja elementtej� yhdistell��n melkoisen sulavasti, j�� yhtyeen perimm�inen totuus silti hiukan liikaa h�m�r�n peittoon. Timantit eiv�t ole viel� kiteytyneet hiilipannussa�
Ilkka Valpasvuo
Kajastus: Nykyhetken tuollapuolen
Nelihenkisen Kajastuksen demon mukana seuraa ytimek�s k�sin kirjoitettu saate: �Syksyst� 2008 voimassa ollut kokoonpano. Akustista poppia.� No, eip� k�y faktoja kielt�minen. Kajastus erottuu massasta viulunsoittajallaan ja rummuttomuudellaan, mutta muuten kolmen kappaleen n�yte ei juuri hetkauta. Avauskappale
Huomenna ei svengaa sitten mill��n, mutta nimikappaleen tummas�vyinen intro lupailee jo parempaa. Kertos�keess� tunnelma kuitenkin jotenkin hajoaa k�siin. Solisti
Elina Karttusella on vahva, mutta hiukan kolkko laulu��ni, joka kuitenkin on yhtyeen selke� vahvuus. Parhaiten loppujen lopuksi toimii viimeinen kappale
Virvatuli, jossa viulu p��see eniten ��neen. Kappaleessa pilkahtaa samalla kajastus jotain omaa, ja yhtye voisi kenties l�hte� hakemaan suuntaa sen pohjalta. T�ll� hetkell� Kajastuksen meininki vertautuu ehk� liiaksi rippikoulun leirinuotiotunnelmiin.
Tommi Saarikoski
Monitors Alive: Light-Years
Hyvin tikkaa turkulaisviisikko emomaista altsurockiaan. Ote on hyvin post-hardcore ja meno on energist�. H�mment�v�n hyvin soittavat yhteen � etenkin kun yhdess� on soitettu vasta vuoden alusta. Rumpalin tavasta k�sitell� ty�kalujaan pid�n erityisesti. Melodista meininki�, ja muutama niin tehokas melodia, ett� huomasin hyr�ilev�ni. Ik�v�ksi kitarat soivat useimmiten turhan tyylitietoisesti, eik� oma ��ni erotu viel� tarpeeksi sin�ll��n taidokkaan soiton lomasta. Kaikkinensa hyv�lt� kuulostava kolmibiisinen, sliipattu ja yleis�yst�v�llinen, jonka tekij� hallitsee nyanssit mutta jolta toivoisi enemm�n rosoa tai parempia biisej�. Toivottavasti kehittyv�t, koska harvat ymm�rt�v�t lopettaa biisins� juuri oikeassa kohdassa, kuten
Monitors Alive t�m�n julkaisun nimibiisill�. Useimmat olisivat l�hteneet turhaan venyttelem��n.
Jani Ekblom
Nuuskamuikusen kaverit: Mustaan aukkoon
Aluksi
Juho Ylinampan n�pp�ilyn p��lle maalaamasta laulusta nousee mieleen
Mika R�t�n julistaminen. Pidemm�ll� kuuntelulla vain tapa laulu��nt� asetella pit�� mielikuvaa yll�, l�hemp�n� ollaan vaikkapa
Jarkko Martikaista. Kyseess� on suoraviivainen suomenkielinen laulaja-lauluntekij�, jonka laahaavan ponnekkaan laulun tukena on n�pp�ilev� kitara ja ajoittain huuliharppu.
Petteri M�kiniemi auttaa muutamassa kappaleessa melodica tai ksylofoni, joissa soi my�s
Jaakko Padatsun basso. P��asiassa kyseess� on kuitenkin riisuttu ja haurasta tunnelmaa tavoitteleva sooloilu. V�lill� Juho onnistuu touhussa hyvin, v�lill� taas sanojen asettelu menee v�kin�isen banaaliuden puolelle. Mik� taas ei t�llaisessa kauniin kaartavassa n�pp�ilyss� ei vain toimi. Tavallaan sellainen hirtehisyys voisi toimia vastapainona soiton riisutulle kauneus-hakuisuudelle, mutta t�ss� tapauksessa homma menee hiukan reisille. Alap��-l�pp� ei hymyilyt� vaan saa py�rittelem��n silmi�. P��s��nt�isesti mauksi j�i odottavan positiivinen, vaikka muutamia piikkej� l�htee pohjaakin kohti.
Ilkka Valpasvuo
Paranormaali: Mari Mari
Ensireaktio
Paranormaalia kuullessa oli torjuva. Laulajan nasaali ja yliselke� artikulaatio ovat sen verran persoonallinen elementti, ett� olin ensi alkuun h�m��nty� ja sivuuttaa koko b�ndin t�m�n perusteella. Jokin sai kuitenkin jatkamaan kuuntelua, t�ss� Paranormaalissa on jonkinlainen... no, paranormaali elementti joka koukuttaa. Biisit ovat ehk� hieman j�ykki�, mutta samalla tanakkuus on kohdallaan. Suomirockia, kyll� kyll�, mutta ei niin perinteisin parametrein kuin mit� yleens� kuullaan. Paranormaalin keitoksessa on vaikutteita jopa raskaammasta musiikista, muttei kuitenkaan sellaisella nykyhetkelle tyypillisell� ankean itsetarkoituksellisella �metalli on in� -asenteella.
Mari Mari on loistava demo. Tietenkin tekninen toteutus tuo viel� esiin joitain rajoituksia, mutta mit�p� siit� kun biisit toimivat. Paranormaalilla on oma selke� ja tunnistettava soundinsa, mik� ei ole edes levyj� jo roppakaupalla tehtailleille suomijyrille itsest��nselvyys. Demon avaava
Syd�n lopettaa yhdist��
Kansasin ja
The Great Unknownin suomirockin uranuurtajiin aidosti persoonallisella tavalla, eik� ole edes l�tyn paras biisi! Kakkosena kuultava
Sano mulle sana on seesteinen kompromissi verrattuna seuraavaan pommiin: viimeisen� kuultava
Mari on nimitt�in ihan k�sitt�m�tt�m�n hyv� pop-kappale. Jo introsta l�htien t�ss� tehd��n sellaista j�lke�, ett� Paranormaali pomppaa normaalista demopinosta esiin kuin vieteriukko. Sataprosenttisen tarkoituksellisen pilkkeen loistaessa silm�kulmassa kertoja maanittelee Maria j��m��n luokseen, sill� �olenhan niin ihana�. Tyls�n
Mamba-riimittelyn sijaan Paranormaali turvautuu arkiseen mutta ilmaisuvoimaiseen tekstiin, joka kertoo hauskan tarinan. En ep�ile yht��n, etteik� Mari olisi kertojan el�m�ss� �se oikea�. Kyll�p� voi joskus tulla musiikista hyv� mieli!
Ville Kuitunen
Sauma: Ovet avoinna maailmaan
Ryttyl�st� ponnistava tytt�viisikko
Sauma on soittanut nuoresta i�st��n huolimatta jo useamman vuoden yhdess�, ja se kuuluu. Nelj�n kappaleen EP:ll��n yhtye vakuuttaa hyv�ll� yhteissoitollaan, eiv�tk� itse tehdyt kappaleetkaan ole hassumpia. Selke�sti parhaiten rullaa avauskappale
Miksi sulkea ovet takanaan, jossa ihastuttaa erityisesti rumpali
Heidi Luukkosen mainion jyr��v� soitto. Kappaleen c-osa on silkkaa
Tiktakia, ja selke�sti samoilla linjoilla ollaan muutenkin. Saumassa on ainesta lopettaneen Tiktakin manttelinperij�ksi, sill� yhtyeell� on
Ira Jalosessa vahva solisti. Kappaleisiin tarvitaan kuitenkin enemm�n tarttumapintaa, ja lyriikat kaipaisivat lis�� konkretiaa, sill� ne ovat t�ysin ymp�ripy�re�� sanahelin��. Ja onhan tuo nimi aika p�ntt�, mutta sit� lienee my�h�ist� l�hte� muuttamaan.
Tommi Saarikoski
TV-Licence Unpaid
Paraisten lukiota k�yvien poikien menev�� rock-paahtoa veivaava
TV-Licence Unpaid pistelee nelj�n biisin EP:ll��n hyvin. Soitossa on hyv�n haaran ohella hyvin rullaava poljento, mukavan tiukka ilme mutta silti el�v�inen meininki. Jossain katurockin maailmoissa, ehk� pienill� voimapop-mausteilla. Tai punk-rock-rouheudella? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita joka tapauksessa. Biisikyn�ss� on ehk� viel� enemm�n innokasta tekemisen meininki� kuin todellista omaa persoonaa ja klassikko-tason koukukkuutta. Silti loppumaku j�� positiivisen puolelle.
Ilkka Valpasvuo
Veracious Mind: Again
Oululaisten nuorukaisten kokoonpano kumartaa kahden biisin demollaan 2000-luvun taitteen nu-metallistien suuntaan. Kitaravalli kynt�� alataajuuksia jotenkin hellytt�v�n tunkkaisesti. My�s asiaankuuluvaa tanakkuutta l�ytyy. Todellista hy�kk��vyytt� tai vaaran tuntua
Veracious Mind ei kuitenkaan viel� onnistu tuottamaan. Fuck-sanan toistolle perustuva uho ei yksinkertaisesti toimi, eik�
Sex and the pity tuota biisin otsikkona muuta kuin my�t�h�pe��. Solisti tasapainottelee tulkinnassaan puhtaan laulannan ja �rin�n v�lill�. N�ist� j�lkimm�inen toimii n�hd�kseni hiukan j�m�k�mmin. Yleens�kin pojat kuulostavat luontevimmilta m�iskiess��n kunnon m�rrim�ykkyriffej� niin, ett� hupparit v�r�htelev�t ��nenpaineen voimasta. Melodiat sen sijaan kaipaavat jatkossa lis�� kekseli�isyytt� taakseen.
Antti Hurskainen
Lukukertoja: 6963
