Pienet

Pienet II ‚Äď Huhtikuu 2009

30.04.2009


Dead Rabbit Dead Rabbit
Nopeeta punkkia älyttömällä boogilla (kuten saatteessa seisoo) tai riehakasta hardcorea (kuten tuorein demo ensinnä korvaan lupaa) soittava helsinkiläinen Dead Rabbit pistää jo kolmannen demonsa kuuluville. Matalalle viritettyjä särökitaroita ja raivotautisia rähinävokaaleita lupaillaan ja niitä myöskin tarjotaan. Kipakan kolmikon soitossa on metallisen raskas, mutta myös punkahtavan rouhea ote, laulun karjuntaa tuetaan hyvin vastaavanlaisella taustamölinällä. Kaiken tämän ohella esimerkiksi kakkosraita Journey To The End pyörteilee vielä, joskin nopeammin kuin punkrock-skenellä on tapana, mutta silti samankaltaisella kierrolla rosoisesti mätkien. Likaistahan Kuolleen Kanin pauhe on, ja aika lähelle tukkoon soittamista pyörteily viedään. Silti kolmen biisin kattauksen parissa löytyy myös sitä niskan liikettä ja mukaansa vetävää imua. Niinpä hyvään suuntaan ollaan menossa.

Ilkka Valpasvuo


Eläin Eläin
Joensuulaisnelikon vinorockaus ei enää tällä tuoreimmalla neljän biisin näytteellä muistuta niin paljon Sur-ruria tai Sydän, sydäntä kuin aiemmin. Toki samanlaista kieroilevaa ilmettä löytyy Eläimeltä edelleen, mutta särölaukka on ehkä hieman personoitunut enemmän omankuuloiseensa suuntaan. Alkuperäinen sietämättömän mekkalan ideaali alkaa olla aika kaukana ja joku Fysiikan Nobel galaksien tutkijoille on nimestään huolimatta lähes melodista ja aika suoraviivaista ilkikurisesta pilkkeestään huolimatta.

Parin minuutin pyörteilevä Peter Pan junnaa tummana mutta menevästi vingutellen, Hämy talttaa hiukan enemmän teemansa mukaisen sekopäisesti. Levyn päättävä Alma on puolestaan vain laulunsa puolesta edes hiukan kieroa voimapoppia muhevalla säröllä, joka kääntyy laulussakin enemmän haaveiluun kuin kieroiluun. Jos äkkivääryydessä ehkä onkin hävitty, on melodinen tarttuvuus nousussa. Eikä Eläin missään nimessä ole lipunut mihinkään valmiiksi pureskeltuun radiohitti-kaavaan vaan haastaa edelleen hyvin.

Ilkka Valpasvuo


Grand Flow Park: EP
Kuin ylinopeutta kaahaava No Doubt. Intoa ja intensiteettiä kouvolalaiselta Grand Flow Parkilta löytyy vaikka muille jakaa. Kaikki neljä kappaletta noudattavat kutakuinkin samaa vauhdikasta formaattia, jota hallitsevat rytmikkäät bassolinjat ja kevytsäröiset kitarat. Samalla tuli mainittua myös lätyn suurin kompastuskivi, eli ilmaisun auttamaton monotonisuus. Etenkin solisti Ella Jäppisen repertuaarista on käytössä vain yksi vaihde, vaikka kykyä löytyisi varmasti hiukan sävykkäämpäänkin tulkintaan. Lisäksi kuulijaa uuvuttavat ylipitkät biisit, joissa osat toistuvat välillä perustelemattoman useasti.

Kiitosta on annettava hallitusta yhteensoitosta ja kauttaaltaan todella vähän demomaisesta yleisilmeestä. Tuotannossa on onnistuttu. Biiseistä ykköseksi nousee erityisen räväkkä Love Handles vyöryvine kertosäkeineen. Suurimman grooven tarpeen Grand Flow Park kyllä onnistuu tyydyttämään. Luulen silti, että muutakin tarvittaisiin.

Antti Hurskainen


Delusions Incredible Mama: Delusions
Aiemmalla lyhärillään pop-maailmaan sekoiteltiin lattaria, funkia ja jatsia. Nyt Incredible Mamalla kiehuu edelleen mukana ainakin jazz, joka kuuluu etenkin lyömäpuolella. Hipsutellen mennään, ainakin avausraidalla. Toki meiningissä on pidemmälle päästessä myös rokkaavampaa potkua ja jopa progemaista säröpsykedeliaa. Tunnelmat vaihtelevat mollivoittoisen haikeahkosta, tumman ilmavasti junnaavaan ja pelkistettyn funk-puristukseen. Sweet Delusionin lopputorvi-kiihdyttely vahvistaa mielikuvaa progemaailman halailusta, kun taas Mr. Umbrella Manin bossanova-rytmit tuovat Mamalle jälleen sen lattari-mausteen joka muualla tällä levyllä jää varjoon. Vaikka yhtyeen vaikutteet ovat makeita ja elementtejä yhdistellään melkoisen sulavasti, jää yhtyeen perimmäinen totuus silti hiukan liikaa hämärän peittoon. Timantit eivät ole vielä kiteytyneet hiilipannussa…

Ilkka Valpasvuo


Nykyhetken tuollapuolen Kajastus: Nykyhetken tuollapuolen
Nelihenkisen Kajastuksen demon mukana seuraa ytimek√§s k√§sin kirjoitettu saate: ‚ÄúSyksyst√§ 2008 voimassa ollut kokoonpano. Akustista poppia.‚ÄĚ No, eip√§ k√§y faktoja kielt√§minen. Kajastus erottuu massasta viulunsoittajallaan ja rummuttomuudellaan, mutta muuten kolmen kappaleen n√§yte ei juuri hetkauta. Avauskappale Huomenna ei svengaa sitten mill√§√§n, mutta nimikappaleen tummas√§vyinen intro lupailee jo parempaa. Kertos√§keess√§ tunnelma kuitenkin jotenkin hajoaa k√§siin. Solisti Elina Karttusella on vahva, mutta hiukan kolkko laulu√§√§ni, joka kuitenkin on yhtyeen selke√§ vahvuus. Parhaiten loppujen lopuksi toimii viimeinen kappale Virvatuli, jossa viulu p√§√§see eniten √§√§neen. Kappaleessa pilkahtaa samalla kajastus jotain omaa, ja yhtye voisi kenties l√§hte√§ hakemaan suuntaa sen pohjalta. T√§ll√§ hetkell√§ Kajastuksen meininki vertautuu ehk√§ liiaksi rippikoulun leirinuotiotunnelmiin.

Tommi Saarikoski


Monitors Alive: Light-Years
Hyvin tikkaa turkulaisviisikko emomaista altsurockiaan. Ote on hyvin post-hardcore ja meno on energist√§. H√§mment√§v√§n hyvin soittavat yhteen ‚Äď etenkin kun yhdess√§ on soitettu vasta vuoden alusta. Rumpalin tavasta k√§sitell√§ ty√∂kalujaan pid√§n erityisesti. Melodista meininki√§, ja muutama niin tehokas melodia, ett√§ huomasin hyr√§ilev√§ni. Ik√§v√§ksi kitarat soivat useimmiten turhan tyylitietoisesti, eik√§ oma √§√§ni erotu viel√§ tarpeeksi sin√§ll√§√§n taidokkaan soiton lomasta. Kaikkinensa hyv√§lt√§ kuulostava kolmibiisinen, sliipattu ja yleis√∂yst√§v√§llinen, jonka tekij√§ hallitsee nyanssit mutta jolta toivoisi enemm√§n rosoa tai parempia biisej√§. Toivottavasti kehittyv√§t, koska harvat ymm√§rt√§v√§t lopettaa biisins√§ juuri oikeassa kohdassa, kuten Monitors Alive t√§m√§n julkaisun nimibiisill√§. Useimmat olisivat l√§hteneet turhaan venyttelem√§√§n.

Jani Ekblom


Nuuskamuikusen kaverit: Mustaan aukkoon
Aluksi Juho Ylinampan näppäilyn päälle maalaamasta laulusta nousee mieleen Mika Rätön julistaminen. Pidemmällä kuuntelulla vain tapa lauluääntä asetella pitää mielikuvaa yllä, lähempänä ollaan vaikkapa Jarkko Martikaista. Kyseessä on suoraviivainen suomenkielinen laulaja-lauluntekijä, jonka laahaavan ponnekkaan laulun tukena on näppäilevä kitara ja ajoittain huuliharppu. Petteri Mäkiniemi auttaa muutamassa kappaleessa melodica tai ksylofoni, joissa soi myös Jaakko Padatsun basso. Pääasiassa kyseessä on kuitenkin riisuttu ja haurasta tunnelmaa tavoitteleva sooloilu. Välillä Juho onnistuu touhussa hyvin, välillä taas sanojen asettelu menee väkinäisen banaaliuden puolelle. Mikä taas ei tällaisessa kauniin kaartavassa näppäilyssä ei vain toimi. Tavallaan sellainen hirtehisyys voisi toimia vastapainona soiton riisutulle kauneus-hakuisuudelle, mutta tässä tapauksessa homma menee hiukan reisille. Alapää-läppä ei hymyilytä vaan saa pyörittelemään silmiä. Pääsääntöisesti mauksi jäi odottavan positiivinen, vaikka muutamia piikkejä lähtee pohjaakin kohti.

Ilkka Valpasvuo


Mari Mari Paranormaali: Mari Mari
Ensireaktio Paranormaalia kuullessa oli torjuva. Laulajan nasaali ja yliselke√§ artikulaatio ovat sen verran persoonallinen elementti, ett√§ olin ensi alkuun h√§m√§√§nty√§ ja sivuuttaa koko b√§ndin t√§m√§n perusteella. Jokin sai kuitenkin jatkamaan kuuntelua, t√§ss√§ Paranormaalissa on jonkinlainen... no, paranormaali elementti joka koukuttaa. Biisit ovat ehk√§ hieman j√§ykki√§, mutta samalla tanakkuus on kohdallaan. Suomirockia, kyll√§ kyll√§, mutta ei niin perinteisin parametrein kuin mit√§ yleens√§ kuullaan. Paranormaalin keitoksessa on vaikutteita jopa raskaammasta musiikista, muttei kuitenkaan sellaisella nykyhetkelle tyypillisell√§ ankean itsetarkoituksellisella ‚ÄĚmetalli on in‚ÄĚ -asenteella.

Mari Mari on loistava demo. Tietenkin tekninen toteutus tuo viel√§ esiin joitain rajoituksia, mutta mit√§p√§ siit√§ kun biisit toimivat. Paranormaalilla on oma selke√§ ja tunnistettava soundinsa, mik√§ ei ole edes levyj√§ jo roppakaupalla tehtailleille suomijyrille itsest√§√§nselvyys. Demon avaava Syd√§n lopettaa yhdist√§√§ Kansasin ja The Great Unknownin suomirockin uranuurtajiin aidosti persoonallisella tavalla, eik√§ ole edes l√§tyn paras biisi! Kakkosena kuultava Sano mulle sana on seesteinen kompromissi verrattuna seuraavaan pommiin: viimeisen√§ kuultava Mari on nimitt√§in ihan k√§sitt√§m√§tt√∂m√§n hyv√§ pop-kappale. Jo introsta l√§htien t√§ss√§ tehd√§√§n sellaista j√§lke√§, ett√§ Paranormaali pomppaa normaalista demopinosta esiin kuin vieteriukko. Sataprosenttisen tarkoituksellisen pilkkeen loistaessa silm√§kulmassa kertoja maanittelee Maria j√§√§m√§√§n luokseen, sill√§ ‚ÄĚolenhan niin ihana‚ÄĚ. Tyls√§n Mamba-riimittelyn sijaan Paranormaali turvautuu arkiseen mutta ilmaisuvoimaiseen tekstiin, joka kertoo hauskan tarinan. En ep√§ile yht√§√§n, etteik√∂ Mari olisi kertojan el√§m√§ss√§ ‚ÄĚse oikea‚ÄĚ. Kyll√§p√§ voi joskus tulla musiikista hyv√§ mieli!

Ville Kuitunen


Ovet avoinna maailmaan Sauma: Ovet avoinna maailmaan
Ryttylästä ponnistava tyttöviisikko Sauma on soittanut nuoresta iästään huolimatta jo useamman vuoden yhdessä, ja se kuuluu. Neljän kappaleen EP:llään yhtye vakuuttaa hyvällä yhteissoitollaan, eivätkä itse tehdyt kappaleetkaan ole hassumpia. Selkeästi parhaiten rullaa avauskappale Miksi sulkea ovet takanaan, jossa ihastuttaa erityisesti rumpali Heidi Luukkosen mainion jyräävä soitto. Kappaleen c-osa on silkkaa Tiktakia, ja selkeästi samoilla linjoilla ollaan muutenkin. Saumassa on ainesta lopettaneen Tiktakin manttelinperijäksi, sillä yhtyeellä on Ira Jalosessa vahva solisti. Kappaleisiin tarvitaan kuitenkin enemmän tarttumapintaa, ja lyriikat kaipaisivat lisää konkretiaa, sillä ne ovat täysin ympäripyöreää sanahelinää. Ja onhan tuo nimi aika pönttö, mutta sitä lienee myöhäistä lähteä muuttamaan.

Tommi Saarikoski


TVLU TV-Licence Unpaid
Paraisten lukiota käyvien poikien menevää rock-paahtoa veivaava TV-Licence Unpaid pistelee neljän biisin EP:llään hyvin. Soitossa on hyvän haaran ohella hyvin rullaava poljento, mukavan tiukka ilme mutta silti eläväinen meininki. Jossain katurockin maailmoissa, ehkä pienillä voimapop-mausteilla. Tai punk-rock-rouheudella? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita joka tapauksessa. Biisikynässä on ehkä vielä enemmän innokasta tekemisen meininkiä kuin todellista omaa persoonaa ja klassikko-tason koukukkuutta. Silti loppumaku jää positiivisen puolelle.

Ilkka Valpasvuo


Veracious Mind: Again
Oululaisten nuorukaisten kokoonpano kumartaa kahden biisin demollaan 2000-luvun taitteen nu-metallistien suuntaan. Kitaravalli kyntää alataajuuksia jotenkin hellyttävän tunkkaisesti. Myös asiaankuuluvaa tanakkuutta löytyy. Todellista hyökkäävyyttä tai vaaran tuntua Veracious Mind ei kuitenkaan vielä onnistu tuottamaan. Fuck-sanan toistolle perustuva uho ei yksinkertaisesti toimi, eikä Sex and the pity tuota biisin otsikkona muuta kuin myötähäpeää. Solisti tasapainottelee tulkinnassaan puhtaan laulannan ja örinän välillä. Näistä jälkimmäinen toimii nähdäkseni hiukan jämäkämmin. Yleensäkin pojat kuulostavat luontevimmilta mäiskiessään kunnon mörrimöykkyriffejä niin, että hupparit värähtelevät äänenpaineen voimasta. Melodiat sen sijaan kaipaavat jatkossa lisää kekseliäisyyttä taakseen.

Antti Hurskainen




Lukukertoja: 4139
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs