Pienet

Pienet – Heinäkuu 2009

12.07.2009


Cadaveric Incest: Entropy
Vaikka Entropy on joensuulaiselle Cadaveric Incestille jo kolmas demo, yhtyeelle ei ole vieläkään ehtinyt muodostua vakituista kokoonpanoa. Ongelmia riittää myös musiikillisella puolella, sillä pumpun mutkaton deathmetal on väritöntä ja aloittelijamaista vailla oikeastaan minkäänlaista tarttumapintaa. Kertosäkeistä ei oikein löydy voimaa, matala pörinä kaipaisi persoonallisuutta ja vaihtelua, eikä soittokaan ole erityisen maagista. Kitaralinjat ovat hyvä lähtöpaikka kehittymiseen, sillä tällä hetkellä meno on varsin kaavamaista, eikä näillä riffeillä hittejä rakenneta. Ehkä kokoonpanon pysyvyys toisi Cadaveric Incestin musiikkiinkin lisäpotkua.

Jarmo Panula


'Faint Faint Idea: Eat Your Heart Out
Eat Your Heart Out esittelee musiikillisesti itsevarmana ja raskaasti rockaavan tehokkaana näyttäytyvän nuoren joensuulaisyhtyeen. Vuoden 2007 aikana perustettu Faint Idean liukuu musiikillisesti raskaan rockin ja metallin välimaastossa. Vokalisti Lari Variksen munarokkarimaisen laulutyylin myötä yhtymäkohdat esimerkiksi 1990-luvun Metallicaan ovat selkeästi havaittavissa. Kahden kappaleen demo-cd on sarjassaan toinen ja varsin laadukas uran jatke nousevalta yhtyeeltä. Seuraavilla askelillaan yhtyeen soisi omaksuvan vielä annoksen omaperäisyyttä, eikä olisi pahitteeksi, jos musiikissa kuultava itsevarmuus siirtyisi myös promokuvien epävarman hämyisiin ruutupaitarokkareihin. Näilläkin eväillä lopputulos jää silti selkeästi positiivisen puolelle.

Otto Suuronen
'Godlesson' Godlesson: s/t
Oululainen Godlesson on kokeneiden muusikoiden uusi räyhäisää pikametallia maisemaan paiskova projekti. Saatteen ensimmäisessä kappaleessa ylistetään jo Slayerin ylivoimaisuutta ja jenkkiteurastajien vaikutus kuuluukin kieltämättä kohkauksesta läpi. Tämä määrittää myös bändin musiikkityylin, jossa kuljetaan vanhojen mestareiden jalanjäljissä. Vauhti on hirmuinen mutta paketti pysyy kasassa, sillä soittajat hallitsevat muunkin kuin vauhdinpitämisen. Etenkin Lavatory Suiciden (taas näitä nimiä...) tuplasoolossa pureudutaan alkuthrashin makoisaan ytimeen saakka ja viimeisenä kuultava Broken Lamb jyrää ihan oikealla voimalla eteenpäin. En tiedä ovatko orkesterin heput täysin tosissaan, mutta toki tällaisella alkurässillä on aina tilaa nykyajan yliteknistyneessä metallissa. Yhtyeen sanoin: ”Fuck, satan, hell, die, yeah!

Mika Roth
'Grand Grand Conspiracy: Promo 2009
Pari vuotta toiminut ja viime syksynä nykyisen muotonsa saavuttanut helsinkiläinen Grand Conspiracy avaa pelin kolmen biisin mittaisella promolla. Kiekon siivut esittelevät orkesterin joka uskoo raskaan rockin sekä tuiman death metalin liittoon. Kappaleet ovat temmoltaan keskitasoisia deathiksi, mutta huippunopeiden pätkien puute osataan korvata groovaavalla väännöllä. Etenkin toisena soivassa Grand Conspiracy siivussa rullaavuus nousee avainasemaan ja ankkuribiisi The Sun God möyrii hetkittäin vielä tuotakin syvemmissä vesissä.

Death genrenä on saanut viime vuosina nauttia/kärsiä raskaasta ylitarjonnasta, mutta Grand Conspiracylla saattaa promon perusteella olla täydet mahdollisuudet murtautua genren kotimaiseen kärkeen. Pakolliset kuviot tunnetaan ja jekut osataan, mutta yhtye ei tyydy vain toistamaan jo tehtyä vaan tuo mukaan jotain uutta – ja vieläpä näin aikaisessa vaiheessa historiaansa. Lisäpisteet vokalistin äänestä sekä tyylistä, joka sopii kuin nakutettu ryhmän musiikkiin. Kasvaisiko tästä kotoinen vastine Amon Amarthille? Kenties joku päivä, tai sitten jotain aivan muuta...

Mika Roth
'In In Process: Memento
Raskas moderni metalli tarkoittaa tätä nykyä usein samaa kuin uudempi Pohjois-Amerikan isoista esikuvista innoittunut metalli. Näin on asianlaita myös In Processin tapauksessa, sillä orkesterista puhuttaessa on vaikea olla mainitsematta Panteran ja Machine Headin kaltaisia nimiä. Eipä sen puoleen, vaikka vertailukohdat ovat tiukat ei orkesterin tarvitse suotta hävetä työnsä tuloksia. Memento on neljän biisin sekä yhden välisoittomaisen lyhyen instrumentaaliraidan kokonaisuus, joka kantaa varttitunnin ajan vaivatta. Vokalisti hoitaa sarkansa äristen ja kitaristit kiskovat soittimistaan tiukkoja riffejä kuten pitääkin, mutta bändin todellinen voima löytyy rytmiryhmästä, joka tuo kappaleisiin mukaan vääntöä sekä sielua. Ainoa mikä tässä hieman haittaa on liika ennalta-arvattavuus, sillä In Process ei varsinaisesti häikäise uusilla ideoilla, eikä orkesteri pysty tuomaan vielä riittävästi uutta vanhaan. Lisää treeniä, kehitystä ja kilometrejä niin eiköhän se siitä.

Mika Roth


'Bitter, Living Attic: Bitter, Tired And Blind
Espoolainen melodisen metallin kaksikko Living Attic on napannut nimensä tekijöidensä Markus Levanderin ja Markus Ullakon nimistä. Samoin yhtyeen kolmen biisin näyte on ottanut nimensä osasta biisien nimiä. Tyylijajina on maalaileva, mutta myös taltalla runnova metallimaailma, johon Levanderin laulu nostaa mielikuvia milloin James Hetfield-maneereista, milloin taas enemmän grunge-maailmaa sivuavista jylhyyksistä kuten Chris Cornell tai Eddie Vedder. Jälkimmäistä puolta on onneksi huomattavasti enemmän. Stemmalaulussa käytetään oivasti Ullakon siskon Katriinan kirkasta ääntä.

Moniosaiset kappaleet ovat hyvin tasapainossa ja koukkuakin löytyy. Ullakon yksin hoitamia soittimia ei välillä uskoisi yhden miehen työksi, sen verran sujuvaa “bändisoittoa” kuulee. Avausraita Bitter Crown komea kerto saa mukavan annoksen jylhyyttä Katriinan stemmoista. Tired But Unhappyn rauhallinen piano-alku lyö hyvin kättä lähes nightwishmaiselle talttakaarelle piano-kilkutuksineen. Tunnelma on mukavan seesteinen ja melodisuus ja harmonisuus saa nostamaan peukkuja ylöspäin. Pohdiskelevassa päätösraita Going Blindissa paljastuu pieni soundillinen tukkoisuus, joka voi toki johtua myös omista kuunteluvehkeistä, mutta joka on oikeastaan ainoa nipottamisen arvoinen asia. Muilta osin Living Atticilla on pullat melkoisen hyvin uunissa ja tuoreen leipomuksen tuoksu alkaa levitä keittiön ulkopuolellekin.

Ilkka Valpasvuo


'MMD' MMD: Promo 09
MMD nousee tämän kertaisen kiekkopinon yllättäjäksi, sillä näin mainiosti toimivaa dark metalia ei kotomaassamme juuri kuule. Entistä uskomattomamman yhtyeen promosta tekee se, että kyseessä on reilun vuoden ikäisen orkesterin ensimmäinen tuotos. Mistä nämä peikot ovat oikein ryömineet esiin? Promon kolme kappaletta ovat kukin tasapainoisia, toimivia sekä – mikä tärkeintä – idearikkaita kokonaisuuksia. Suoralta kädeltä on vaikea sanoa mitä olisi liikaa, tai mitä tästä jäisi vielä puuttumaan, niin valmiilta yhtye kuulostaa jo nyt.

Kappaleiden temmot vaihtelevat pikapinkomisen ja seesteisten osien välillä melkoisesti. Kitarat vallittavat jatkuvina ja runsaina, mutta niitä osataan leikata sekä sävyttää koskettimilla juuri sopivasti, minkä ansiosta äänivalli on vahva muttei ylitselyövä. Vokalistin ärinäkin asettuu kohdalleen kuin huomaamatta, tosin tällä tontilla olisi ehkä kaivattu paria pientä yllätystä säväyttämään. Silinterin nosto orkesterille ja nimi muistiin, sillä luulenpa ettei tämä ollut vielä suinkaan tässä.

Mika Roth


S.I.D: Code of the Rope
Riston perään kuunneltuna S.I.D kuulostaa kieltämättä aggressiiviselta, mutta ei oikeastaan yhtään tamperelaisyhtyettä vaarallisemmalta. Meno on äreää ja veivaus saa livetilanteessa pitin pomminvarmasti pyörimään, mutta tämän demon kokonaisvaikutelma on hieman suttuinen ja etäinen. En nyt todellakaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi toivoton tapaus, vaan ennemminkin kellaritason soundit ja harkitsemattomat sovitusratkaisut syövät korista parhaat eväät pois. Sinänsä hyvän kuuloinen huutolaulu puurouttaa biisit toisiinsa variaatioiden puuttuessa, rumpusoundit ovat kuin yhdellä mikillä nauhoitetut ja kuulijoiden johdattelu biisien huippukohtiin ontuu. Potentiaalisilta vaikuttavat melodiset kitaralinjat hautautuvat karjumisen ja tukkoisen kokonaisuuden alle. Studioon, soundeihin ja sitä kautta selkeyteen panostamalla seuraavan demon jälki voi olla jo reippaasti tuhoisampaa. Ja ai niin, demon ohessa tullut amatöörivideo kieltämättä piristi arviotilannetta kummasti, jatkakaa harrastamista myös sillä saralla.

Jarmo Panula


'Survivors Survivors Zero: Reclaim My Heritage
Survivors Zero on kovaa vauhtia nousemassa kotimaisen metallin kentillä. Debyyttinsä alkusyksystä julkaisevasta orkesterista on jo leivottu sitä seuraavaa kotimaisen metallin ”suurta nimeä”, jota viedään villeimmissä skenaarioissa jo suurten vetten tuolle puolen. Mutta otetaanpa nyt yski askel kerrallaan ja katsotaan mistä bändi on oikein tehty.

Reclaim My Heritagen kahden kappaleen perusteella tässä ei kaadeta patsaita tai julistauduta uusiksi metallin jumaliksi, sillä siihen ei ryhmän mojo yksinkertaisesti vielä riitä. Toki ensimmäisenä kuultavassa nimibiisissä on imua, mutta melodinen ja aika kiltti death ei varsinaisesti tipauta leukaa lattiaan. Göteborgin suunnilla tätä on tehty jo pari vuosikymmentä, eikä Survivors Zero pärjää tuon saran mestareille. Toisena raitana tarjotaan Kreator laina People of the Lie, jossa onkin sitten jo huomattavasti enemmän rautaa. Ilkeästi viiltävät kitarat ja vokalistin matalataajuus murina tuntuvat jo luissa saakka. Näytteen valossa sopiikin toivoa, että orkesteri omaksuu debyytillään raskaamman death-thrash linjan, sillä silloin homma toimii – ainakin näin kahden siivun perusteella.

Mika Roth


The Evolution: Promo 2009
Kuopiolainen The Evolution ilmoittaa kolmannen omakustanteensa saatteessa keskittyvänsä levytyssopimuksen hankkimiseen. Tämä tapahtuu perinteisiin keinoihin tukeutuvan heavymetalin ja hardrockin seoksen avulla ja tällä uusimmalla näytteellä riittää kuunneltavaa kuuden biisin ja yli kahdenkymmenen minuutin verran.

Toisaalta löytyy rennosti rokkaavaa kertosäettä, toisaalta mättöriffiä, ja sooloja ilotilutellaan taidolla sinne sun tänne. Pakollinen päätöspaisuttelukin löytyy, mutta on pakko sanoa The Evolutionin onnistuneen tässä kohtaa hienosti Brothersin komean kertosäkeen avulla. Myös Dicessa on ainesta, eikä Hey Youkaan hassumpi tekele ole. Laulaja hoitaa promolla tonttinsa sinänsä ihan hyvin, mutta mitään kahvipöytäkeskusteluihin vietävää ei vokaalipuolella tapahdu, ja samaa voi sanoa yleisesti koko demosta. Sujuva tyylien yhdistely ei riitä, kun turvallisilta vesiltä ei uskaltauduta pois - edes pieni omaperäisyys tekisi siis terää. Kun hittikertosäkeitä ei mitenkään erityisen paljon löydy, en näe syytä, miksi joku levy-yhtiö sainaisi juuri The Evolutionin kymmenien samankaltaisten joukosta.

Jarmo Panula


'Vergil' Vergil: Tomorrow Will Be Worse Than Today
Riihimäkeläinen Vergil ilmoittaa musiikkityylikseen dark rockin, joka on tosin genrenä vähintäänkin venyvä. Kaunista, tunnelmallista sekä ehdottoman melodista musiikkia esittävä orkesteri sijoittuu selvästi suuntauksen kevyempään laitaan, vaikka tässä ollaan yhä kaukana heleästä linnanneito-rockista. Kiekon neljä kappaletta rakentuvat pitkälti samojen palasten varaan, kitaran ja laulumelodioiden johdattaessa kuulijaa eteenpäin. Miesvokalistin miellyttävä ääni ja ilahduttavan aksenttivapaa englanti kertoo surumielisiä tarinoita, koskettimien ja kitaroiden leijuessa alati taustalla. Keskitempoiset kappaleet kulkevat niin leppoisan soljuvasti eteenpäin, että väliin kaipaisi jonkinlaista herättäjää. Joko ihan puhdasta slovaria tai sitten yhtä rivakampaa raitaa, jotain joka erottuisi ja samalla erottaisi sinänsä hienoja kappaleita toisistaan. Lupaavaa ja tyylikästä työtä, joka jää kuitenkin kaipaamaan vielä sitä jotain.

Mika Roth




Lukukertoja: 5019
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös