Neon 2: Polku, 1992
30.08.2009
Tähdenlennoissakin on jotain mieleenpainuvaa.
Laatikkojani kaivellessani käteeni sattui kaksi Neon 2 -yhtyeen C-kasettia. Ne olivat tuulahdus menneiltä ajoilta – ikävä muisto. En pannut kasetteja soittimeen, jo pelkästään niiden näkeminen ja koskettaminen herätti mielessäni muiston musiikista.
Monet muistavat Dingon mutta muistaako kukaan Neon 2:ta? Kyselin asiasta, ja ilmeni että Dingo herätti muistoja teinihysteriasta ja hyvistä biiseistä, kun taas Neon 2:n mainitseminen sai kasvot vääntymään tuskaan. Outoa, koska loppujen lopuksi näissä kahdessa oli paljon samaa. Myös Neon 2 koki teinihysteriaa, ja nimenomaan nuorten tyttöjen palvontaa. Myös biisit muistetaan, enemmän ehkä tahtomatta, mutta kuitenkin; tarttuviahan ne ovat, mutta eri tavalla ja vähän vähemmän aikaa kestäneinä kuin esimerkiksi mainitun Dingon.
90-luvun alussa maailma näytti erilaiselta kuin mitä se nykyisin on. Muistossani tuo aika oli harmaa. Talous oli lamassa kuten kuulemma nytkin, mutta tuolloin – lapsen näkökulmasta – kaikki oli synkempää. Eihän lapsi asiaa sillä lailla ajatellut kuin aikuinen, mutta totuus oli että kouluissa ja monessa muussa lasta koskettavassa säästettiin. Kirjoja kierrätettiin, paperia ei ollut eikä kyniäkään saanut kuin yhden jos sitäkään. Ehkä tänä päivänä on samanlaista, mutta tuolloin se oli uutta, koska aiemmin oli ollut paremmin.
Joskus huomaa ajattelevansa, että jokin päivän hitti, tyhjänpäiväinen renkutus, on pahinta musiikkia, sellaista joka jättää negatiivisesti jäljet kuulijaan, muiston jota ilman pärjäisi paremmin. Totuus on kuitenkin se, että vain harvat kykenevät luomaan kappaleita, jotka huonoudessaan ja ärsyttävyydessään ovat jonkin Yön Tia-Marian luokkaa. Biisejä, jotka saavat pohtimaan, voisiko myös musiikintekijöitä syyttää rikoksista ihmisyyttä vastaan. Neon 2:lla oli taito kirjoittaa tällaisia biisejä.
80-luvun lopulla pitkätukkaiset Rami Alanko ja Jussi Rainio haaveilivat rocktähteydestä. Se oli aikaa, jolloin Hanoi Rocksia ei enää ollut kuten ei tänäänkään. Aikaa jolloin Bogart Co:n piti valloittaa maailma englanninkielisellä puolivillaisuudellaan. Aikaa jolloin nousukauden huuma oli pikkuhiljaa muuttumassa pettymyksentäytteiseksi lama-ajaksi, jolloin pankit kaatuivat ja talous sukelsi. Aikaa, jolloin Suomen yhteiskuntapoliittisia suhteita paljossa määrittänyt Neuvostoliitto veteli viimeisiään. Aikaa, jolloin Alangon ja Rainion Bohemia-yhtye rustaili biisejään toiveissaan menestyä.
Vuosikymmenen vaihtuessa vuosisadan viimeiseksi kävi ilmeiseksi, ettei Bogart Co:sta tulisi maailman suurinta popyhtyettä. Kävi ilmeiseksi, ettei Suomessa menestyisi englannin kielellä lauletulla musiikilla. Ettei Neuvostoliitto ollutkaan ikuinen. Ettei rahaa olekaan loputtomiin. Rainiolle ja Alangolle se oli ennen kaikkea aikaa, jolloin kävi selväksi, ettei Bohemian äänittämiä kappaleita julkaisisi kukaan. Levy-yhtiön pyyntö vaihtaa kieli ensimmäiseen kotimaiseen ei kaksikolle käynyt.
Muutoksista syntyy aina kuitenkin jotain uutta. Jotain tapahtui, ja itsensä rocktähdiksi mieltävä kaksikko vaihtoi esiintymiskieltä ja ryhtyi säveltämään uusia kappaleita aikana, jolloin listoja hallitsi Joel Hallikaisen, Arja Korisevan, Anna Hanskin ja Katri Helenan kaltaiset nimet. Nauhoja kiikutettiin Turkuun, jossa niitä kuunteli Bogart Co:n tuhkista noussut R.E.L.S. -tuottajakollektiivi. Tätä jatkui kunnes eräänä päivänä maamme entiseen pääkaupunkiin saapui nauha, jolta löytyi yksi vuoden 1992 suurimmista hiteistä.
Sony Musicin tuotantopäällikön kuultua turkulaistuneet nauhat, lähetettiin kaksikko samantien studioon. Alkoi vimmainen tuotekehittely, koska Neon 2 oli nimenomaan ja ennen kaikkea tuote. Kaksikko itse kuvitteli olevansa rock, mutta kahden naimisissa olevan miehen (joista toisella oli teini-ikäinen lapsi) käsiin sopi paremmin faneilta saadut pehmolelut kuin viskileka. Jopa Extreme näytti siloitelluissa promokuvissaan Neon 2:een verrattuna siltä, että se voisi polttaa mennessään Lapin jos toisenkin.
Eikä kai sitä kovin rock voi loppujen lopuksi ollakaan, kun fanikunta pääosin koostuu Kehä III:n ulkopuolisen Suomen teini-ikäisistä neitokaisista, jotka odottelevat kuukautistensa alkamista. Tytöistä, jotka toivoivat korkeintaan voivansa pitää idolejaan kädestä. Eikä heistä muuhun olisi ollutkaan, vaikka levy-yhtiö tietoisesti yritti välittää miehistä kuvaa sinkkuina, koska mikä olisi naurettavampaa kuin kolmikymppiset naimisissa olevat pitkätukat soittamassa yksinkertaisia ja tarttuvia kappaleita, joiden tekstien kielikuvat oli tehty niin helppotajuisiksi, että jopa Jope Ruonansuu saattoi niitä parodioida?
Neon 2, mutta miksi? Kuten Keskusta, se teki sen itse. Se teki itse itsestään tarpeettoman. Sitä ei kukaan syrjäyttänyt asemastaan Suomen suosituimpana kaksikkona 90-luvun alussa, vaan se itse aiheutti sen. Dingon menestys tyssäsi paljossa ylitarjontaan ja massiivisiin kiertueisiin. Neon 2 kaatui pitkälti samoista syistä. Se nousi tuntemattomuudesta huipulle ja katosi ennen kuin kukaan oli opetellut kumpi miehistä oli vaalea- ja kumpi tummahiuksinen. Polku soi kesästä 1992 eteenpäin joka puolella ja kaiken aikaa. Syksyllä kaksikko esiintyi Syksyn Sävelessä ja loppuvuodesta ilmestyi levy, jota myytiin melkoisesti. Se oli täynnä hittejä (joita ehkä pikemmin pitäisi kutsua ”tarttuviksi radiossa paljon soitetuiksi kappaleiksi”), ja kaksikko oli joka puolella. Se myös koitui heidän kohtalokseen.
Teini-ikäiset ovat todennäköisesti yksi hankalimpia kohderyhmiä tyydyttää. Massana he liikkuvat nopeasti ja vaikeasti ennakoiden. He ovat usein vanhempiensa lompakoiden kahleissa, eikä heitä päästetä moneenkaan keikkapaikkaan. Jos Neon 2 vuosina 1992-1993 olikin joka puolella, ei se menestynyt taloudellisesti niin kuin olisi voinut olettaa. Kyllä kaksikko tiliä teki, hyvääkin, mutta jos yhtye esiintyy kauppakeskuksissa tuhansille, voisi hieman ajattelemalla päätyä lopputulokseen, etteivät alaikäiset sen jälkeen maksulliselle keikalle vaivaudu; nähty mikä nähty. Keikkoja kuitenkin tehtiin, ja paljon.
Toinen levy syntyi nopeasti ensimmäisen levyn huumaan. Sitäkin myytiin, mutta en lunttaamatta muista yhtään sen kappaletta. Kultalevy oli tuolloin suuremman myynnin takana kuin nykyisin, mutta kaukana ei ole ajatus, että Rivien Välistä myi paljossa Polun ansiosta. Muutaman työntäyteisen vuoden jälkeen yhtye jäi ansaitulle tauolle, ja 1995 ilmestyi kaksikon kolmas levy, se kypsä ja pohdiskeleva, jota työstettiin Esa Kaartamon avulla, ja joka löi viimeisen naulan yhtyeen arkkuun.
”Olimme onnistuneesti parin aikaisemman vuoden aikana vesittäneet imagomme siirappiseksi tyttöjen kiiltokuvayhtyeeksi. Niinpä tämän levyn myötä ajattelimme näyttää sen mitä oikeasti olemme”, sanoo Rami Alanko kolmannesta levystä yhtyeen kotisivuilla. En tiedä millaisia miehet oikeasti ovat koska en ole levyä kuullut, mutta sen saaman vastaanoton perusteella he olivat miehiä, jotka yhä harvemmat halusivat kotiinsa ja joita juuri kukaan ei halunnut nähdä esiintymässä. On äärimmäisen mielenkiintoista, kuinka Alanko näkee yhtyeen itsensä vesittäneen imagonsa. Lausunto puhuu karua kieltä siitä, kuinka erilaisena yhtye itse ja yleisö näki Neon 2:n.
Vuosikymmenen alkaessa lähestyeä loppuaan yhtye haudattiin hiljaisuudessa. Kaksikko palasi omien sanojensa mukaan vaihtoehtorockyhtyeenä. Radionautti on tiettävästi tehnyt yhden levyn. En tiedä onko sitä kuullut kukaan.
Neon 2 oli yksi 90-luvun tärkeimpiä kotimaisia tähdenlentoja. Se oli kuin oppikirjaesimerkki siitä, kuinka toisaalta tulee tehdä, ja kuinka toisaalta ei tule tehdä. Se lensi aikana, jolloin Suomessa vielä jonkinasteisena elänyt yhtenäiskulttuuri veteli viimeisiään ennen kuin musiikin kenttä pirstaloitui lukuisiksi toinen toistaan pienemmiksi osakulttuureiksi. Se oli menestynyt, ja se myi enemmän levyjä kuin juuri kukaan uusi artisti tänä päivänä vaikkei se edes ollut kaikkein myydyin. Yhtyeen tarina on riipaiseva osoitus siitä, kuinka loppujen lopuksi vain ja ainoastaan yleisö päättää millaisia sen idolit ovat. Ehkä 90-luvun alun koviin aikoihin kaivattiin jotain pehmeää; elettiin aikaa jolloin jopa mansikat ja mannapuuro kävivät eskapismiin – huikea saavutus kun muistaa ettei suurin osa Suomea ollut tuolloin vielä edes kehittynyt siihen aikakauteen, jolloin perjantai-iltainen fetasalaatti edusti monikulttuurisuutta. Ja ehkä – loppujen lopuksi – yhtyeestä ei ollut mihinkään muuhun kuin siihen mihin se kykeni.
Jossain se ainakin onnistui lukuisia muita paremmin, kun suomalaisen junttihuumorin kruunamattomat valtiaat Kummeli sekä Jope Ruonansuu ovat parodioineet sitä. Ruonansuu lauloi ajan hengessä kaurapuurosta ja pontikasta. Kummelin näkemys oli Aivan pihalla. Vain tarpeeksi suuria voi pilkata?
Musiikkinsa sitten?
Kevyttä poppia, jonka rockimpi vastine on AOR. Hajutonta ja mautonta, joka onnistui ainakin siinä mielessä, että se edelleen onnistuu nostattamaan kierroksia. Siitä on lähes 20 vuotta, kun olen näitä kuullut enemmän kuin sattumalta. Muistan silti yhä lähes jokaisen Polku-levyn biisin sanat. Pelkkä biisin alku, ihan vain muutama sekunti, syöttää selkäytimestäni loput mieleeni.
Toista hirviötä lainatakseni, kaksikon musiikki on more than words.
Teksti: Jani Ekblom, kuvat: www.last.fm
