Pienet

Pienet – Tammikuu 2010

04.01.2010


Promosexual Clock Paradox: Promosexual 2009
Saman syksyn katsauksiin ehtii jo toinen oululaisen Clock Paradoxin promoäänite. Raskaasti jyräävään poljentoon, mörinästä ruoskintaan ulottuvaan lauluun ja painostavan metalliseen tunnelmaan luottava nelikko rakentelee kappaleitaan proge-henkisinä (metalli)vaelluksina, jossa aggressiiviset ääripäät vaihtelevat hyvinkin ilmaviin leijailuihin. Yhtyeen parhautta tällä näytteellä onkin se etteivät kappaleiden paikottain hyvinkin erilaiset osat irtoa kokonaispohjasta vaan sävyt palvelevat toisiaan ihan kohtuullisesti. Jonkinlaista pientä tiivistystä ja lisäiskevyyden löytämistä muodossa tai toisessa sopisi silti vieläkin toivoa. Edelleen yhtye tuntuu yhdistelevän palikoita milloin mistäkin raivometallin tai coren lajityypistä toiseen, joka on toisaalta ihan mielenkiintoista mutta hetkittäin menee hiukan sekametelisopaksi.

Eli samoilla sanoilla mennään hiukan tälläkin näytteellä kuin Jani Ekblomin kommentoimalla parin kuukauden takaisella lätyllä. Taitoa ja osaamista löytyy, nyt vaan sitten sitä näkemystä siihen että mitä kaikkea samaan soppaan kannattaa laittaa ja panostusta niihin. Nyt soppa maistuu hiukan liikaa siltä että siellä on kaikki kaapista löytyvä peränurkkia myöten, vaikka sävykkyyttäkin irtoaa. Bonusraidan akustisfolkimpi ilme on mukava poikkeus raskaasta pohjasta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin mielenkiintoisinta raskaampaa laitaa.

Ilkka Valpasvuo


Diamond Jam: Replay
Voi puhua perinteiden kunnioittamisesta, kun tekstiksi kehdataan laittaa ”House of Blues / blue suede shoes / rock and roll / all night long”. Helvetin kliseistä mutta mitäpä sitä uusia keksimään, kun vanhassa on vara parempi. Diamond Jam -nimellä kulkeva nelikko luottaa omien mieltymystensä antiin melko paljossa, niin kuin aloitteleville yhtyeille on yleistä. En pidä tätä kuitenkaan mitenkään negatiivisena, koska yhtye ei yritä liikoja vaan antaa touhun mennä omalla painollaan. Soitto kulkee ja huomaa että kotona on opiskeltu Sabbathin, AC/DC:n ja vastaavien musiikkia. Ja se tällä julkaisulla onkin hienointa: yhtye ei kuulosta lainkaan tältä ajalta. Lauluäänensä puolesta Santeri Karppinen voisi olla vuosikymmenen tai kaksi vanhempi kuin on, ja biisien sekä yleissoundin puolesta Diamond Jam voisi olla suoraan sieltä 70-luvulta. Ei muuta kuin yläkerta lepotilaan, kalja kouraan ja kireät farkut halkeamispisteeseen.

Jani Ekblom


She Said Ember´s Flame: She Said
Pääkaupunkiseudulla operoiva rock-nelikko Ember´s Flame pistää parin biisin sinkuran ulos. Reippaan mutta samalla myös mukavan kiireettömän avaran ja haikean särörullaavan rockin parissa viihtyy hyvin, vaikka mitään käänteentekevää ei liekeistä loistakaan. Laulun lievä töksähtely on kuulijasta riippuen joko häritsevän tönkköä tai eksoottisen pohjoismaista, mutta soiton ja tunnelman puolesta nämä kaksi sävellystä toimivat kelvollisesti. Vaikka kyseessä on aika äijämäinen meininki, on se siihen nähden mukavan sulavaa ja hetkittäin jopa heleää. Eli hyvää perusrockitusta.

Ilkka Valpasvuo




Royal Luck Essentia: Royal Luck
Karisma

Paikallispoliitikkonakin tunnetun Joonas Lepistön vetämä tamperelainen Essentia esittää viidennellä EP:llään menevää melodista rockia jossakin paikallisten "meikkibändien" ja metallisemman jenkkimeiningin välimaastossa. Rallit kulkevat hyvin, fiilistä ja vauhtia ei puutu, mutta mitään uutta tai erityisen kiinnostavaa yhtye ei kuluneen genren tarjontaan tuo. Oma ääni on kateissa, minkä vuoksi biisitkin tuntuvat melko valjuilta jäljitelmiltä, joista erityisesti kakkosraita Plastic tallaa liikaakin Disturbedin tontilla.

Valtaosin Essentian soittopuoli toimii Lepistön lauluakin myöten, eivätkä levyn sounditkaan mitkään onnettomat ole. Silti Royal Luckista jää aika demomainen maku - kaikkea jää kaipaamaan lisää: hitikkäämpiä melodioita, räväkämpiä riffejä, röyhkeämpiä laulusuorituksia, isompaa ja selkeämpää soundimaailmaa ja ennen kaikkea enemmän karismaa ja iskevyyttä. Essentiassa on potentiaalia olla omassa genressään oivallinen yhtye, mutta tämän näytteen perusteella yhtyeen mahtirockista on jäänyt kyllä mahti puuttumaan.

Aleksi Leskinen


Juliemichaels Juliemichaels: Juliemichaels (EP)

On hassua kuinka Juliemichaelsissa on todella paljon samaa kuin taannoin fiilistelemässäni Phenomenal Creaturessa. Akustinen folkrock, jota leimaa seesteys ja nyanssien korostuminen sekä Julia Salmen eläväinen ääni, on kypsemmän kuuloista kuin näiltä abiturienteilta ehkä odottaisi. Kepeät soundit, orgaanisuus ja ajoittain jopa bluesiksi venyvä fiilistely luo pienimuotoiselta tuntuvan mutta osiaan suuremman kokonaisuuden. Vispilä ja pystybasso tuovat surumielisen kaihoisan musiikin lähelle, eikä sen rauhaisaa kauneutta riistä ajoittainen sähköistyminenkään. Kitaristi Mikael Saastamoisen ja Salmen yhdessä ja erikseen kirjoittamista viidestä biisistä yksikään ei ole heikko, eikä yhtyekään niitä liialla yrittämisellä pilaa. Itse asiassa Juliemichaelsin esikoisjulkaisu kuulostaa alusta loppuun siltä, kuin sen osat aina olisivat toimineet yhdessä. Tätä on pidettävä melkoisena saavutuksena yhtyeeltä, jota ei ole ollut olemassa vuottakaan.

Jani Ekblom


Bardo Kap Kap: Bardo
Cobra

Hylkiörockmusiikkia soittavan Kap Kapin näin vuoden 2009 Jyrockissa, eikä homma vakuuttanut. Haikeisiin junnaaviin melodioihin ja kasvatettaviin rakenteisiin luottava yhtye ei koukuttanut lavalla, miten mahtaa käydä levymuodossa? Cobra-merkin alla julkaistava Bardo pitää sisällään originaaliversion Kap Kap-viisikolta sekä elektronisemman luennan samasta aiheesta Alpo ja Tomi-duolta. Ja kieltämättä näin yhden osasen valossa, vinyylisoittimen rahinassa sekä Kap Kapin ”Avant-Pop meets Iggy Pop” että Alpon ja Tomin luenta putoavat ihan kelvollisesti. Toki tällaisen junnaavamman puolen sarjoissa löytyy edelleen kotimaassa onnistuneempiakin kokonaisuuksia, mutta Bardo on tähän mennessä mielenkiintoisinta kuulemaani Kap Kapia.

Ilkka Valpasvuo


Sounds A Bit Bitter Mugshot: Sounds a Bit Bitter (EP)
Hold On

Turkulaisen Mugshotin kolmen jäsenen kotihyllyistä löytynee takuulla enemmän kuin tarpeeksi Epitaphin 80- ja 90-luvuilla julkaisemia levyjä – siksi komeasti kaikuu tämän punk/hardcore/skeittipunk -yhtiön perintö Sounds a Bit Bitterin viidellä biisillä. Eikä siinä mitään, pääosinhan se on oikein mainio perinne, etenkin ennen vuotta -95 ilmestyneeltä materiaaliltaan.

Kimmon, Raulin ja Kallen muodostama yhtye liikkuu hyvin makoisasti Total Failuren ja Going Nowheren vauhdikkaasta pre-Smash aikakauden Offspringin mieleentuovasta kaahailusta hieman leppoisammalla poljennolla varustettuun Enemy In My Headiin. Ska-mausteet keventävät julkaisun asiallisen tiukkaa otetta mutta niistä huolimatta EP:tä kuvaa kuitenkin ehkä parhaiten sen hyvin offspringmäinen tunnelma. Tämän kuunteleminen tuntuu paljossa samalta kuin Smashin, eikä se voi olla huono juttu.

Jani Ekblom


Spells Of Coming Ocean Within: Spells Of Coming
Teini-ikäisten poikien metallibändit eivät ole enää mikään ihmeellinen juttu, mutta tyylisuunnan hankalamman äärilaidan edustajia ei ole aiemmin tullut montaakaan vastaan. Porilaisen Ocean Withinin jäsenten ikähaitari pyörii 15-18 ikävuoden välillä, musiikkityylin ollessa progressiivista death metallia, ja melkoista räiskimistä se kyllä onkin! Varsin eläväisesti poukkoilevissa biiseissä on isojen jenkkinimien henkeä paljonkin, etenkin soundipuoli ja melodiat ovat kaikkien metalcoren sääntöjen mukaisia, mutta havaittavissa on myös Meshuggahin tapaan nykivää polyrytmistä sekoilua. Vaikutteet ovat selkeästi pinnassa, mutta soitto niin vimmaista, että sen voi vielä antaa anteeksi.

Ensimmäiseksi demoksi Spells Of Coming on toisin sanoen ehdottoman tiukka avaus, mutta kohennettavaakin löytyy. Soundit tuntuvat liiankin viimeisen päälle hiotuilta, mitä ei yhtään helpota ajoittain varsin tökeröiden studioefektien käyttö. Etenkin kakkosraita Tyrchian vocoder-pelleily kuulostaa aika kehnolta vitsiltä. Bändin ilmaisua pukisi paremmin pieni räkäisyys, nyt lopputulos on turhankin siisti. Luonnollisempi maisema olisi muutenkin kokeellisuuteen taipuvaiselle yhtyeelle sopivampi, arvaamattomampi ympäristö - näin ainakin jos Dragonforce-vertauksilta halutaan tulevaisuudessa välttyä.

Bändillä on kohtuullisesti näkemystä ja värikkyytä soitossaan, mutta olisi isompi annos tätä meininkiä helposti liikaa. Tämän demon perusteella pojilla on jo nyt kaikki edellytykset ilmaisunsa laajentamiseen jo luonnollisenkin kehityksen kautta, joten toivottavasti jatkossa Ocean Within keskittyy teroittamaan sävelkynäänsä vieläkin iskevämmäksi ja jättää tarpeettoman kikkailun treenikämpälle.

Aleksi Leskinen


Oireet: Vaikka niin ei pitänyt käydä (EP)
On tunnetta ja tuoksua tällä Oireet -yhtyeen ainakin jo viidennellä julkaisulla, jonka mukana Heinolasta kajahtaa romanttissävytteistä ja raskaamman kanssa flirttaavaa suomirockia, joka esittelee ideoita muttei tee niistä mitään kovin mielenkiintoista. Hieman monotonisesti kulkevaa jollotusta säestetään pianovetoisista heviballadintyngistä hieman nopeampiin rykäisyihin, ja kaiken takana piilee viime vuosikymmenen suomirock, jonka alennustila on käsinkosketeltavaa. Apulannat, Uniklubit ja 51koodit on kuunneltu, mutta olisi ehkä pitänyt miettiä kahdesti kannattaako lähteä apinoimaan.

Jani Ekblom


Parkside Lights: Parkside Lights (EP)
Parkside Lightsin EP:tä kuunnellessa ei voi välttyä kuvittelemasta yhtyettä jonkin maailmanlaajuisen musiikkikanavan keskipäivän tarjontaan, koska tältä tekijöidensä vaihtoehdoksi kutsuma rockvaltavirta nykyisin suunnilleen kuulostaa. Melodiat ovat vahvoja, emootiot käsinkosketeltavia ja laulajan korvia miellyttävä androgyynisyys toimii. Soitto toimii kuin käkikello ja ulkonäössäkin löytyy. Kaikki ulkoinen on ainakin kunnossa.

Tämän EP:n vahvimmat puolet tulikin mainittua jo edellä, mutta on tässä biisillisestikin itua. Neljään biisiin mahtuu hyviä ideoita eikä toteutuksessakaan ole moitetta, kun turboahdettujen ah-kun-niin-kovasti-pakahduttaa -fiilistelyjen väleihin on muistettu laittaa sävykkäämpiä ja kepeämpiäkin kohtia. Silti kokonaisuus on musiikillisesti hieman oppikirjamainen, ja siksi myös vertaus johonkin 30 Seconds To Marsinkiin toimii. Erityisen hienoa on laulaja Teppo Tuomiston vahva englanninkieli – edelleen kovin harvinaista näillä nurkilla – sekä se kuinka hän silti onnistuu kuulostamaan kovin herkältä. Vaatiihaan sen tietysti tyylikin, ja sen suhteen tällä vuonna 2008 perustetulla tamperelaisella nelikolla ei ainakaan ole mitään hätää.

Jani Ekblom


Behind The Sun Sammywise: Behind The Sun
Vuoden takaisella näytteellään Desibeli.netin Valokeilaan asti vakuuttanut melodisen heart popin lähettiläs Sammywise ei ole heittänyt kirvestään järveen eikä se myöskään ole tylsynyt pihakiviin tai ruostunut syyssateissa. Behind The Sunin kolmella kappaleella särökaaret ovat edelleen yhtä lailla komean melodisia, laulussa viipyy emo(tionaalinen) väre ja tunneskaalassa paistaa niin haikeus kuin usko tulevaisuuteen. Valoisaa voimapoppiahan tämä ainakin hetkittäin on, tosin koristeltuna jopa hevahtavan jyhkeällä poljennolla ja kimaltelevilla kosketinmausteilla. Plätyn rauhallisin sively Sacrifice vie maalailun ihan omiin sfääreihinsä, kääntyen hetkittäin miltei imelyyteen asti. Muiden raitojen kipakampi potku on toisaalta hyvää vastapainoa, eikä avausraita All I Wantedin tyylipuhdas alkuhaikeilu ole kovin kaukana päätöksen tunteesta vaikkei ihan yhtä kaarevasti kurkotakaan. Avauksellaan viisikko onnistuu ehkä parhaiten yhdistelemään menevyyttään tyylikkääseen leijailuun. Seuraavalle tasolle pääseminen vaatiikin sitten vielä jotain todella omaperäistä tai sitten timanttisia hittejä. Mieluiten tietysti molempia.

Ilkka Valpasvuo


Underfloor Underfloor
Monet bändit kaatuvat siihen että nuoruudessaan tutustunut kaveriporukka hajoaa eri puolelle maailmaa. Näin kävi myös Thanks For Nothin´ille, joka nähtävästi 90-luvun puolella jurnutti amerikan alternativen maailmoissa. Nyt osa vanhasta remmistä on lyöttäytynyt yhteen ja toiminut muutaman vuoden Underfloor -nimellä. Jonka alla palataan sen vanhan rakkauden pariin eli (hetkittäin lähes stoneriin asti) jykevästä särörullauksesta on kyse eikä nelikko asiaansa myöskään yhtään hullummin hoida. Leijailevan huuruista kaarta yhdistettynä mukavan kipakkaan potkuun eikä Sami Hännisen laulussakaan ole hirveästi motkotettavaa. Tyyli ja tasapaino on jo saavutettu, nyt sitten pitäisi vielä erottua jollain tapaa sieltä melkoisen massiivisesta särö-karsinasta edukseen. Hyvällä tiellä tämä mielikuvia niin Alice In Chainsistä ja Faith No Moresta kuin Stone Temple Pilotsistakin nostava nelikko joka tapauksessa on – soitossa on tässäkin vaiheessa sen verran imua ja ideaa että kolmibiisisen pyöräyttää mielellään uudestaan kuunteluun.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 6700
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s