Pienet

Pienet II ‚Äď Tammikuu 2010

16.01.2010


Autere Autere: Being Dead is a Place

Autere esiintyy jo neljättä kertaa Desibelin sivuilla ja tälläkin kerralla tuore kiekko on ladattu täyteen adrenaliinia. Neljän siivun mittainen metallipaketti jatkaa bändin johdonmukaista kehitystä. Death on entistä kuolottavampaa, rytmiryhmän junttaus aiempaa voimallisempaa ja mitä vokalisointiin tulee, niin myös sillä saralla on (jälleen) pistetty paremmaksi.

Tasaisen vahvasta j√§ljest√§ on vaikea nostaa voittajaa, mutta eniten edukseen erottuu viimeisen√§ soiva Contorted Leftover, jonka my√∂t√§ yhtye tuntuu nousevan j√§lleen uudelle tasolle. Orkesteri tuntuu saavuttaneen kaiken mahdollisen omakustanne puolella, joten seuraava looginen askel olisi pitk√§soiton teko ‚Äď kunhan joku viel√§ ymm√§rt√§isi b√§ndin mittavan potentiaalin.

Mika Roth


Chromatic Dark: Fractures

Oulu on ollut rankemman musiikin saralla aina niit√§ luottokaupunkeja, joista ponnistaa toinen toistaan kovempia orkestereita. Chromatic Dark ei ainakaan t√§m√§n n√§ytteen perusteella tunkeudu tuon leve√§n rintaman k√§rkeen. Orkesterin kolmas pikkukiekko Fractures pit√§√§ kyll√§ sis√§ll√§√§n paljon oleellista thrashin ja deathin kentilt√§, mutta mitenk√§√§n unohtumattomasti b√§ndi ei pysty viesti√§√§n esitt√§m√§√§n. Synaintro on komea, √§ss√§raidaksi valikoitunut Dark Wave ylt√§√§ melkein kultapokaaliin ja soundienkin puolesta kokonaisuus on l√§hes paketissa ‚Äď mutta ei ihan. Oma soundi ja tyyli vaikuttavat olevan yh√§ hakusessa, joten ehk√§ ongelmaa pit√§isi l√§hte√§ purkamaan ihan perinteisell√§ uusien suuntien kokeilulla.

Mika Roth


Elect¬īRock Elect¬īRock: Demo 09

Helsinkil√§inen Elect¬īRock p√§√§si yll√§tt√§m√§√§n puskista, sill√§ orkesterin toinen demo on t√§ytt√§ dynamiittia alusta loppuun saakka. Tukevilla soundeilla puskettu moderni melodinen metalli puree ja puristaa juuri oikeista paikoista. Laulajatar Candy Starr (aka Riina Rinkinen) tuo kaikkiin kiekon kolmesta kappaleesta roppakaupalla voimaa, jota yhtyeen sielu ja kitaristi Mikael Ukura v√§ritt√§√§ silloin t√§ll√∂in taustahuudoillaan. Miehist√§ vokalisointia voisi k√§ytt√§√§ enemm√§nkin, kun Ukuran ja Rinkisen √§√§net toimivat erinomaisesti yhteen.

Waltarin primus motorin, K√§rtsy Hatakan, liitytty√§ jokin aika sitten kokoonpanoon ei yhtye k√§rsi ainakaan laulajien pulasta. Jokainen kolmesta siivusta tuo esiin eri puolia, eik√§ mik√§√§n noista puolista tunnu heikolta. Jatkoa odotellessa kelpaakin kuunnella etenkin Devil¬īs Daughter ja The Deeper -siivuja.

Mika Roth


Maailman viimeinen päivä Felis Domesticus: Maailman viimeinen päivä
Jänis juoksi metsään ja

Etel√§pohjalainen Felis Domesticus pist√§√§ kolmannen omakustanteisen n√§ytteen tarjolle. Kujeilevasti ja venytellen tunnelmoivaa r√∂nsyilev√§√§ poppista soittava Kotikissa luottaa poukkoilevaan bassoon, lempe√§n √§kkiv√§√§r√§√§n kitaraan ja polveilevaan rumpalointiin joka t√§m√§n t√§st√§ t√§ydentyy mainiosti kosketinkuvioinnilla. Kolmen biisin sinkura esittelee yhtyeeseen my√∂s solisti P√§ivi Salmisen, joka tuo tullessaan rutosti kissamaista venyttelevyytt√§. Kokonaisuudessa on sukulaisuutta sek√§ jatsiin ett√§ progeen, mutta eniten kyse on toki popista, joka ei suostu tyytym√§√§n kaikkein helpoimpiin latuihin. Monimutkaisuus on sek√§ vahvuus ett√§ kehitt√§misen paikka ‚Äď vaikka se toki tekee paketista omaper√§isen, niin koukukkuuden kannalta jonkinlainen tiivist√§minen voisi silti tehd√§ hyv√§√§. En tied√§ onko kyse Salmisen sis√§√§najosta mutta hiukan sellainen haahuileva vaikutelma t√§st√§ j√§i. Toisaalta sekin on er√§√§nlainen tyylilajillinen valinta, kyse voi (j√§lleen) olla vain kuulijan korvista.

Ilkka Valpasvuo


File of Ghosts File of Ghosts: The Gates

Kun demon saatteessa pahoitellaan soundien tasoa ja sanotaan lyriikoiden olevan ‚Äúv√§h√§n sielt√§ ja t√§√§lt√§‚ÄĚ eiv√§t odotukset nouse korkealle. Silti yhden miehen projektib√§ndi File of Ghosts lataa koukun vatsan seutuville t√§ll√§ esikoisdemollaan. Soundit ovat autotallin per√§lt√§, soittimia ei tahdo erottaa toisistaan ja kaikkea m√§√§rittelee mainiosti termi ‚ÄĚrupinen‚ÄĚ. Ei kuitenkaan mit√§√§n niin karmeaa, ettei jotain siedett√§v√§√§kin. Paikoin kappaleissa on ‚Äď ihan oikeasti ‚Äď ideoita, joita ei ole potkittu sounditerrorilla kuoliaiksi. Viidenten√§ soida death rytyytys The Bite voisi toisissa olosuhteissa olla kovakin siivu, joten ei anneta mestaajan kirveen viel√§ heilahtaa vaan j√§√§d√§√§n odottamaan lis√§√§ todisteita.

Mika Roth


Gravity Shield: Ground Zero

Varmaksi en voi sanoa, mutta luulisin että savon suunnilta operoivan Gravity Shieldin esikuviin kuuluu mm Iron Maiden. Eli homman nimi on melodinen perinteisempi metalli, jossa on havaittavissa pieni säväys tummempaan suuntaan, herra Dickinsonin myöhemmän soolomateriaalin tyyliin.

Demon kolmesta kappaleesta löytyy koukkua, ideaa ja rohkeaa avausta. Vaikka seasta ei löydykään yhtään taattua napakymppiä, täytyy herroille nostaa hattua tiukasta yrityksestä ja selkeästä visiosta. Vokalistin rahkeet eivät tahdo vielä riittää aivan kunnianhimoisten sovitusten vaatimuksiin, samoin kitaristikaksikon panoksessa on vielä lievää hakemisen fiilistä, mutta lupaavalta tämä kuulostaa jo nyt. Toisin sanoen: tästä on hyvä jatkaa.

Mika Roth


Mr.Miyagi Guns of Mr.Miyagi: Guns of Mr.Miyagi

Saatteessaan lyhytsanainen punkbändi Guns of Mr.Miyagi antaa musiikin puhua puolestaan. Ja se puhuu kieltä, joka suorittaa lähtökiihdytyksen sekunnissa ja pitää vauhdin yllä tasaisen tappavasti kolmibiisisen levyn loppuun saakka. Bändin ensimmäinen demo esittelee Venton veljeksistä koostuvan ja satunnaisia basisteja käyttävän yhtyeen (demolla Tommi Ekstrand) metallisen punkin sekaisen runttauksen. Yksioikoisuutta vältelläkseen bändi on maustanut soppaa sattumilla. Välillä muistellaan jokusen vuoden takaisen nu-metallin ilmavaa rullaavuutta, välillä tuima musiikkia höystetään skalla. Mausteista huolimatta yhtye on kuitenkin hakenut tekosissaan yhtenäisyyttä. Guns of Mr.Miyagin tuotoksia yhdistää tummanpuhuva sävellystyö ja raivokas toteutus. Pieni epäorgaanisuuden tuntu kuuluu vielä musiikissa, mutta perusasiat ovat kunnossa.

Tuomas Tiainen


Kivesveto GoGo Saatana Kivesveto GoGo: Saatana kutsuu minua (EP)
Morjekords

Kun käsillä on Kouvolasta ponnistavan, Kivesveto GoGo -nimisen, Kakkahätä-77:n kanssa splitin julkaisseen ja oman esikoisensa Tuplaseiskaksi ristineen yhtyeen EP, ei tarvitse liiemmin päätään vaivailla millä tyylillä yhtye punkinsa veivaa: vanha kunnon seiskaseiskahan se siellä seiskatuumaisella luuraa. Ja hyvä näin. Saatanallisissa aiheissa liikkuva nelibiisinen rakentuu noin neljälle komealle koukulle ja hemmetin hienolle meiningille, mikä vihjailisi suunnilleen sitä että tämä yhtye toimii keikalla paremmin kuin hyvin.

Nyky-Suomessa lauma kouvolalaisia veivaamassa seiskaseiskaa ei oikein millään voi olla mitään muuta kuin sitä itseään. Riippumatta siitä pitääkö tästä tai ei, ei ainakaan voi väittää etteikö tämä olisi tehokasta: Pekka Siitoin pirunsarvissaan, Jeesus Hitler-viiksissään, Saatanan kutsut kertosäkeissä ja alati syvenevät psykoosit sekä muut ajattomat ja ajalliset aiheet pitävät huolen siitä, että punkissa perinteet ovat aina ajankohtaisia. Saatana kutsuu minua vankistaa Kivesveto GoGo:n paikkaa tämän maan seiskaseiskailijoiden paremmassa puoliskossa, aivan sen terävimmän kärjen välittömässä läheisyydessä.

Jani Ekblom


Rockorkesteri Paha: Kosketus

Joensuulais-oululainen Rockorkesteri Paha ei ainakaan ole vähiten hövelimmästä päästä. Jos missiota kuvaillaan muun muassa määreellä "Justin Timberlake meets Cannibal Corpse", ei yhtyettä voi ainakaan kunnianhimottomuudesta syyttää. Eikä sen puoleen huumorintajuttomuudestakaan. Vuodesta 2005 toiminut rockia ja metallia omannäköisekseen sekoitukseksi yhdistelevä orkesteri lähestyy Desibeliä toisella promollaan Kosketus, jonka myötä bändi on tarkistanut linjaansa piirun verran melodisempaan suuntaan. Ei vielä poppia, mutta helpommin lähestyttävää ja syvää suomenkielistä raskasta musiikkia. Melodioita sekoitellaan raskaaseenkin mättöön, mutta kokonaisuus on taiten muotoiltu helposti omaksuttavaksi. Soundipolitiikassa ei ole valittamista, ei liioin soittamisessa tai sävellystyössä. Rockorkesteri Pahalla on paketti sen verran hyvin hallussa, että se voinee huoletta siirtyä pitkäsoittojen maailmaan.

Tuomas Tiainen


Stonetone: Vyle

Vyle on espoolaisen Stonetonen neljäs EP, mutta jo toinen kuluneena vuonna julkaistu. Jälki onkin kyllä sen mukaista, että bändin voi väittää ahkeroineen. Biisit rytisevät eksymättä eteenpäin omia kiemuraisia reittejään, yhtyeen yhteispeli on tiukkaa kuin Neuvostoliiton lätkäjoukkueella ja mikä parasta, levy paranee hieman jokaisella kuuntelukerralla. Fight Club-sitaatista alkava monipuolinen kattaus sisältää punkisti reviteltyä, hiukan metalliltakin haiskahtavaa rockia fiilistely-mausteilla sekä kosolti tarttuvia melodioita. Moniin suuntiin kurkottelevat biisit eivät lörpsähdä sillisalaatiksi, vaan punainen lanka pysyy Stonetonen otteessa kaikkien kuuden rallin ajan ilman isompia lipsahduksia.

Keveimmillään yhtyeen laineileva sointi muistuttaa Red Hot Chili Peppersin ja Incubusin kunnian päivistä, mutta ei tämä silti millekään surffaridudeille räätälöityä rilluttelua ole. Tuimasti lanaava avaus I Promise To Remember tuo mielleyhtymiä System Of A Downin ja Disco Ensemblen suuntaan, levyn niinikään raskaampaan antiin lukeutuva varsinainen päätösraita Mr. White sen sijaan kuulostaa vähän jonkinlaisen suoraviivaisuuden löytäneeltä Toolilta. Isoja ja tuttuja nimiä toki, mutta yhdistelmä on toimiva ja sen oikeanlainen hyödyntäminen saa Stonetonen kuulostamaan omaperäiseltä ja kiinnostavalta orkesterilta. Levyn kruunaavat ilmava, mutta tarpeen vaatiessa myös ärhäkkä soundimaailma sekä laulajakitaristi Tapio Malmion kovemmasta karjunnasta herkempään hymistelyyn komeasti taipuva lauluääni. Siis kokonaisuudessaan todella valmis paketti. Jatkossa bändin toivoisi silti jättävän Punani Timen kaltaisen väkinäisen hupsuilun omaan arvoonsa, moinen kun tuntuu näin edustavalla levyllä täysin tarpeettomalta.

Aleksi Leskinen


Two-by-Four Two-by-Four: Promo 2009

Turun savuisten kapakoiden hämäristä ponnistava Two-by-Four on kokeneiden tekijämiesten orkesteri, mikä kuuluu positiivisella tavalla tiettynä rutiinina. Metallista raskasrockia jauhava yhtye maustaa menoa pienellä southern-vivahteella, jota toivottavasti vielä lisätään vastaisuudessa.

Tasaisuus on turkulaisten tapauksessa luotettavaa tasavahvuutta, jolloin kukin kolmesta siivusta saadaan raastettua juuri oikealla asenteella ilmoille. Erinomaisesti nimetty avausraita Easy Thrills¬īn Sleazy Kills iskee kaikkine sinkkuraitakoukkuineen syv√§lle, kun taas p√§√§t√∂ksen√§ kuultava, asteen rullaavampi Paralyzed (From the Neck Down) saattaa hyvinkin enteill√§ riehakasta tulevaisuutta. Yhtye on selv√§sti edelleen k√§ymistilassa, joten nyt vain pit√§√§ odotella mit√§ tuleman pit√§√§.

Mika Roth




Lukukertoja: 6550
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs