Pienet

Pienet II – Tammikuu 2010

16.01.2010

Autere: Being Dead is a Place

Autere esiintyy jo neljättä kertaa Desibelin sivuilla ja tälläkin kerralla tuore kiekko on ladattu täyteen adrenaliinia. Neljän siivun mittainen metallipaketti jatkaa bändin johdonmukaista kehitystä. Death on entistä kuolottavampaa, rytmiryhmän junttaus aiempaa voimallisempaa ja mitä vokalisointiin tulee, niin myös sillä saralla on (jälleen) pistetty paremmaksi.

Tasaisen vahvasta jäljestä on vaikea nostaa voittajaa, mutta eniten edukseen erottuu viimeisenä soiva Contorted Leftover, jonka myötä yhtye tuntuu nousevan jälleen uudelle tasolle. Orkesteri tuntuu saavuttaneen kaiken mahdollisen omakustanne puolella, joten seuraava looginen askel olisi pitkäsoiton teko – kunhan joku vielä ymmärtäisi bändin mittavan potentiaalin.

Mika Roth

Chromatic Dark: Fractures

Oulu on ollut rankemman musiikin saralla aina niitä luottokaupunkeja, joista ponnistaa toinen toistaan kovempia orkestereita. Chromatic Dark ei ainakaan tämän näytteen perusteella tunkeudu tuon leveän rintaman kärkeen. Orkesterin kolmas pikkukiekko Fractures pitää kyllä sisällään paljon oleellista thrashin ja deathin kentiltä, mutta mitenkään unohtumattomasti bändi ei pysty viestiään esittämään. Synaintro on komea, ässäraidaksi valikoitunut Dark Wave yltää melkein kultapokaaliin ja soundienkin puolesta kokonaisuus on lähes paketissa – mutta ei ihan. Oma soundi ja tyyli vaikuttavat olevan yhä hakusessa, joten ehkä ongelmaa pitäisi lähteä purkamaan ihan perinteisellä uusien suuntien kokeilulla.

Mika Roth

Elect´Rock: Demo 09

Helsinkiläinen Elect´Rock pääsi yllättämään puskista, sillä orkesterin toinen demo on täyttä dynamiittia alusta loppuun saakka. Tukevilla soundeilla puskettu moderni melodinen metalli puree ja puristaa juuri oikeista paikoista. Laulajatar Candy Starr (aka Riina Rinkinen) tuo kaikkiin kiekon kolmesta kappaleesta roppakaupalla voimaa, jota yhtyeen sielu ja kitaristi Mikael Ukura värittää silloin tällöin taustahuudoillaan. Miehistä vokalisointia voisi käyttää enemmänkin, kun Ukuran ja Rinkisen äänet toimivat erinomaisesti yhteen.

Waltarin primus motorin, Kärtsy Hatakan, liityttyä jokin aika sitten kokoonpanoon ei yhtye kärsi ainakaan laulajien pulasta. Jokainen kolmesta siivusta tuo esiin eri puolia, eikä mikään noista puolista tunnu heikolta. Jatkoa odotellessa kelpaakin kuunnella etenkin Devil´s Daughter ja The Deeper -siivuja.

Mika Roth

Felis Domesticus: Maailman viimeinen päivä
Jänis juoksi metsään ja

Eteläpohjalainen Felis Domesticus pistää kolmannen omakustanteisen näytteen tarjolle. Kujeilevasti ja venytellen tunnelmoivaa rönsyilevää poppista soittava Kotikissa luottaa poukkoilevaan bassoon, lempeän äkkiväärään kitaraan ja polveilevaan rumpalointiin joka tämän tästä täydentyy mainiosti kosketinkuvioinnilla. Kolmen biisin sinkura esittelee yhtyeeseen myös solisti Päivi Salmisen, joka tuo tullessaan rutosti kissamaista venyttelevyyttä. Kokonaisuudessa on sukulaisuutta sekä jatsiin että progeen, mutta eniten kyse on toki popista, joka ei suostu tyytymään kaikkein helpoimpiin latuihin. Monimutkaisuus on sekä vahvuus että kehittämisen paikka – vaikka se toki tekee paketista omaperäisen, niin koukukkuuden kannalta jonkinlainen tiivistäminen voisi silti tehdä hyvää. En tiedä onko kyse Salmisen sisäänajosta mutta hiukan sellainen haahuileva vaikutelma tästä jäi. Toisaalta sekin on eräänlainen tyylilajillinen valinta, kyse voi (jälleen) olla vain kuulijan korvista.

Ilkka Valpasvuo

File of Ghosts: The Gates

Kun demon saatteessa pahoitellaan soundien tasoa ja sanotaan lyriikoiden olevan “vähän sieltä ja täältä” eivät odotukset nouse korkealle. Silti yhden miehen projektibändi File of Ghosts lataa koukun vatsan seutuville tällä esikoisdemollaan. Soundit ovat autotallin perältä, soittimia ei tahdo erottaa toisistaan ja kaikkea määrittelee mainiosti termi ”rupinen”. Ei kuitenkaan mitään niin karmeaa, ettei jotain siedettävääkin. Paikoin kappaleissa on – ihan oikeasti – ideoita, joita ei ole potkittu sounditerrorilla kuoliaiksi. Viidentenä soida death rytyytys The Bite voisi toisissa olosuhteissa olla kovakin siivu, joten ei anneta mestaajan kirveen vielä heilahtaa vaan jäädään odottamaan lisää todisteita.

Mika Roth

Gravity Shield: Ground Zero

Varmaksi en voi sanoa, mutta luulisin että savon suunnilta operoivan Gravity Shieldin esikuviin kuuluu mm Iron Maiden. Eli homman nimi on melodinen perinteisempi metalli, jossa on havaittavissa pieni säväys tummempaan suuntaan, herra Dickinsonin myöhemmän soolomateriaalin tyyliin.

Demon kolmesta kappaleesta löytyy koukkua, ideaa ja rohkeaa avausta. Vaikka seasta ei löydykään yhtään taattua napakymppiä, täytyy herroille nostaa hattua tiukasta yrityksestä ja selkeästä visiosta. Vokalistin rahkeet eivät tahdo vielä riittää aivan kunnianhimoisten sovitusten vaatimuksiin, samoin kitaristikaksikon panoksessa on vielä lievää hakemisen fiilistä, mutta lupaavalta tämä kuulostaa jo nyt. Toisin sanoen: tästä on hyvä jatkaa.

Mika Roth

Guns of Mr.Miyagi: Guns of Mr.Miyagi

Saatteessaan lyhytsanainen punkbändi Guns of Mr.Miyagi antaa musiikin puhua puolestaan. Ja se puhuu kieltä, joka suorittaa lähtökiihdytyksen sekunnissa ja pitää vauhdin yllä tasaisen tappavasti kolmibiisisen levyn loppuun saakka. Bändin ensimmäinen demo esittelee Venton veljeksistä koostuvan ja satunnaisia basisteja käyttävän yhtyeen (demolla Tommi Ekstrand) metallisen punkin sekaisen runttauksen. Yksioikoisuutta vältelläkseen bändi on maustanut soppaa sattumilla. Välillä muistellaan jokusen vuoden takaisen nu-metallin ilmavaa rullaavuutta, välillä tuima musiikkia höystetään skalla. Mausteista huolimatta yhtye on kuitenkin hakenut tekosissaan yhtenäisyyttä. Guns of Mr.Miyagin tuotoksia yhdistää tummanpuhuva sävellystyö ja raivokas toteutus. Pieni epäorgaanisuuden tuntu kuuluu vielä musiikissa, mutta perusasiat ovat kunnossa.

Tuomas Tiainen

Kivesveto GoGo: Saatana kutsuu minua (EP)
Morjekords

Kun käsillä on Kouvolasta ponnistavan, Kivesveto GoGo -nimisen, Kakkahätä-77:n kanssa splitin julkaisseen ja oman esikoisensa Tuplaseiskaksi ristineen yhtyeen EP, ei tarvitse liiemmin päätään vaivailla millä tyylillä yhtye punkinsa veivaa: vanha kunnon seiskaseiskahan se siellä seiskatuumaisella luuraa. Ja hyvä näin. Saatanallisissa aiheissa liikkuva nelibiisinen rakentuu noin neljälle komealle koukulle ja hemmetin hienolle meiningille, mikä vihjailisi suunnilleen sitä että tämä yhtye toimii keikalla paremmin kuin hyvin.

Nyky-Suomessa lauma kouvolalaisia veivaamassa seiskaseiskaa ei oikein millään voi olla mitään muuta kuin sitä itseään. Riippumatta siitä pitääkö tästä tai ei, ei ainakaan voi väittää etteikö tämä olisi tehokasta: Pekka Siitoin pirunsarvissaan, Jeesus Hitler-viiksissään, Saatanan kutsut kertosäkeissä ja alati syvenevät psykoosit sekä muut ajattomat ja ajalliset aiheet pitävät huolen siitä, että punkissa perinteet ovat aina ajankohtaisia. Saatana kutsuu minua vankistaa Kivesveto GoGo:n paikkaa tämän maan seiskaseiskailijoiden paremmassa puoliskossa, aivan sen terävimmän kärjen välittömässä läheisyydessä.

Jani Ekblom

Rockorkesteri Paha: Kosketus

Joensuulais-oululainen Rockorkesteri Paha ei ainakaan ole vähiten hövelimmästä päästä. Jos missiota kuvaillaan muun muassa määreellä "Justin Timberlake meets Cannibal Corpse", ei yhtyettä voi ainakaan kunnianhimottomuudesta syyttää. Eikä sen puoleen huumorintajuttomuudestakaan. Vuodesta 2005 toiminut rockia ja metallia omannäköisekseen sekoitukseksi yhdistelevä orkesteri lähestyy Desibeliä toisella promollaan Kosketus, jonka myötä bändi on tarkistanut linjaansa piirun verran melodisempaan suuntaan. Ei vielä poppia, mutta helpommin lähestyttävää ja syvää suomenkielistä raskasta musiikkia. Melodioita sekoitellaan raskaaseenkin mättöön, mutta kokonaisuus on taiten muotoiltu helposti omaksuttavaksi. Soundipolitiikassa ei ole valittamista, ei liioin soittamisessa tai sävellystyössä. Rockorkesteri Pahalla on paketti sen verran hyvin hallussa, että se voinee huoletta siirtyä pitkäsoittojen maailmaan.

Tuomas Tiainen

Stonetone: Vyle

Vyle on espoolaisen Stonetonen neljäs EP, mutta jo toinen kuluneena vuonna julkaistu. Jälki onkin kyllä sen mukaista, että bändin voi väittää ahkeroineen. Biisit rytisevät eksymättä eteenpäin omia kiemuraisia reittejään, yhtyeen yhteispeli on tiukkaa kuin Neuvostoliiton lätkäjoukkueella ja mikä parasta, levy paranee hieman jokaisella kuuntelukerralla. Fight Club-sitaatista alkava monipuolinen kattaus sisältää punkisti reviteltyä, hiukan metalliltakin haiskahtavaa rockia fiilistely-mausteilla sekä kosolti tarttuvia melodioita. Moniin suuntiin kurkottelevat biisit eivät lörpsähdä sillisalaatiksi, vaan punainen lanka pysyy Stonetonen otteessa kaikkien kuuden rallin ajan ilman isompia lipsahduksia.

Keveimmillään yhtyeen laineileva sointi muistuttaa Red Hot Chili Peppersin ja Incubusin kunnian päivistä, mutta ei tämä silti millekään surffaridudeille räätälöityä rilluttelua ole. Tuimasti lanaava avaus I Promise To Remember tuo mielleyhtymiä System Of A Downin ja Disco Ensemblen suuntaan, levyn niinikään raskaampaan antiin lukeutuva varsinainen päätösraita Mr. White sen sijaan kuulostaa vähän jonkinlaisen suoraviivaisuuden löytäneeltä Toolilta. Isoja ja tuttuja nimiä toki, mutta yhdistelmä on toimiva ja sen oikeanlainen hyödyntäminen saa Stonetonen kuulostamaan omaperäiseltä ja kiinnostavalta orkesterilta. Levyn kruunaavat ilmava, mutta tarpeen vaatiessa myös ärhäkkä soundimaailma sekä laulajakitaristi Tapio Malmion kovemmasta karjunnasta herkempään hymistelyyn komeasti taipuva lauluääni. Siis kokonaisuudessaan todella valmis paketti. Jatkossa bändin toivoisi silti jättävän Punani Timen kaltaisen väkinäisen hupsuilun omaan arvoonsa, moinen kun tuntuu näin edustavalla levyllä täysin tarpeettomalta.

Aleksi Leskinen

Two-by-Four: Promo 2009

Turun savuisten kapakoiden hämäristä ponnistava Two-by-Four on kokeneiden tekijämiesten orkesteri, mikä kuuluu positiivisella tavalla tiettynä rutiinina. Metallista raskasrockia jauhava yhtye maustaa menoa pienellä southern-vivahteella, jota toivottavasti vielä lisätään vastaisuudessa.

Tasaisuus on turkulaisten tapauksessa luotettavaa tasavahvuutta, jolloin kukin kolmesta siivusta saadaan raastettua juuri oikealla asenteella ilmoille. Erinomaisesti nimetty avausraita Easy Thrills´n Sleazy Kills iskee kaikkine sinkkuraitakoukkuineen syvälle, kun taas päätöksenä kuultava, asteen rullaavampi Paralyzed (From the Neck Down) saattaa hyvinkin enteillä riehakasta tulevaisuutta. Yhtye on selvästi edelleen käymistilassa, joten nyt vain pitää odotella mitä tuleman pitää.

Mika Roth

Lukukertoja: 7828