Pienet

Pienet – Kesäkuu 2010

08.06.2010

Audrey´s Missing: Of All Its Glory

Turkulainen Audrey´s Missing tarjoilee toisen kattauksen urku-ujeltavaa rokkiaan, jossa pop-melodiat lyövät kättä niin tanssijalkaisen grooven kuin tummavivahteisen taustakaaren kanssa. Viiden biisin promon avausraita Of All Its Glory on hiukan kuin pop-vaihteella laukkaava Moses Hazy, muttei yhtään niin rouhealla potkulla kuitenkaan. Soldier´s Pride on selkeästi tummempi ja kylmempi tanssilattiaindietyylittely, maukkaasti torvikoristeltu Burn The Dancefloor ei ehkä ole niin munakas kuin mitä nimi lupaisi, mutta groovaa yhtäkaikki komeasti vaikkapa Brightboyn onnistuneesti käyttämällä yhdistelmällä viileää indietä ja svengaavaa Toto-potkua.

Factories toisaalta riffeilee tymäkästi, mutta myös sormeilee säkeessään turhia hoppuilematta. Rikkaan kosketinujelluksen, kitaroinnin ja eläväisen rytmin yhdistelmä nostaa komeasti päänsä esiin myös päätösraidalla Under The Sand, jonka pohjalta voikin todeta että Audrey´s Missingin kohdalla mielenkiintoisinta puolta on yhä soiton rikkaat sovitukset ja polveilevan värikäs juoksutus, laulun ja sen koukukkuuden jäädessä eturivipaikastaan huolimatta hiukan sivurooliin. Mikä ei tarkoita ettei Perttu Tuomiston äänenkäyttöä kuulisi mielellään tai että se ei sopisi pakettiin. Sellaista slogan-iskevyyttä AM ei silti tarjoile, mutta nousee liitoon nimenomaan soitollaan.

Ilkka Valpasvuo

Bloodpulse: Running With Scissors

Atakhamassa ja Soulfallenissa vaikuttanut Jimmy Salmi yrittää tällä kertaa yksin projektinimellä Bloodpulse. Proggiksen ensinäyte keskittyy painokkaaseen yhden kitaran deathmetaliin, jossa perinteiset rakennekaavat kierretään kaukaa. Kolmiraitainen tuotos osoittaa Salmen hallitsevan kaikki instrumentit moitteettomasti huutoja myöten ja projektin musiikillisesta linjastakin tuntuu olevan selvä näkemys. Lisäväriä lopputulokseen pitäisi kuitenkin saada esimerkiksi voimakkaista melodioista, kun fiilishakuisissa biiseissä fiilistelynalut tuntuvat jäävän vähän puolimatkaan, eikä biiseistä jää juurikaan yksittäisiä hetkiä mieleen. Lisäksi demon sisällöstä tuntuu jäävän olennainen osa tavoittamatta, kun biisien tekstejä ei löydy kansivihosta. Dödömassasta erotutaan jo nyt, mutta lisäkoukkuja täytyy vielä biiseihin saada.

Jarmo Panula

Board Of Aves: Board Of Aves EP

Afubadina aiemmin tunnettu Board Of Aves on nimenmuutoksen tai pikemmin nimenselvennyksen yhteydessä selkeyttänyt myös omaa ilmettään. Vaikka metalli edelleen on se ilmeisin laatikko, johon yhtyeen tuotokset kaupassa tungettaisiin, ovat popmaiset elementit paikoin vallanneet siinä määrin tonttia, että uutukaisesta tulee useammassa kohdassa mieleen entisillä taivaskanavilla nykyisin keskellä päivää kuultavat artistit. Tarttuvuutta siis löytyy mutta omia juuria ei ole hukattu. Progehtava moderni metalli on edelleen loistava määrite tälle nelikolle, jonka kolmibiisisen EP:n jylhä tunnelma, tarttuvat koukut ja monipuoliset rakenteet viihtyvät kuulokkeissa. Rauhoittuminen on selvästi tarkentanut yhtyeen fokusta.

Jani Ekblom

Exremains: Choices (EP)

Vuodesta 2007 kasassa ollut, noin puolet jäsenistöstään sen jälkeen vaihtanut helsinkiläinen Exremains on ehtinyt toiseen julkaisuunsa, viisibiisiseen Choicesiin. Melodinen ja kohtuullisen aggressiivinen, deathin ja thrashin välimaastoihin tujahteleva metallinsa on sekä perinnetietoista että modernia, mutta vain hetkittäin omaperäistä. Parhaimmillaan Exremains on silloin, kun se jää liki paikoilleen nykimään oikein tietämättä mihin sen pitäisi mennä: hetkissä on päättämättömyyden suloa.

Pääosin parikymmentäminuuttisesta EP:stä jää kuitenkin fiilis, ettei yhtye aivan yllä sille aggressiivisuuden, soiton tai toteutuksen tasolle, jolle se haluaisi. Yritystä on, mutta jostain kiikastaa. Kokonaisuutena Choices on kyllä mainio, nousuineen ja laskuineen, ja herkullisimmillaan rytmiosasto tuntuu oikaisevalta. Loppupäästä hieman puuduttavaksi käyvä mäiskintä kaipaisi uskallusta vetää vähän överiksi.

Jani Ekblom

Hedelmäpommi: Hedelmäpommi

"Hedelmäpommi – punkkia jo vuodesta 1990", lukee tämän kiuruvetisen yhtyeen MySpacessa mutta oikein mistään ei löydä tietoa siitä, onko yhtye julkaisut mitään muuta kuin itsensä mukaan nimetyn EP:n vuonna 1992. Niin tai näin, saatteessa mainitaan kulttisuosio, ja onhan sellaista saavutettu vähemmälläkin. Iästään huolimatta Hedelmäpommiviisikko lataa 20 vuotta perustamisensa jälkeen tiskiin asiallisen levyllisen tyhmää juomispunkkia.

Yhtyeen itsensä mukaan nimetty 16 raidan albumi sisältää ilmeisesti sekä uusia että vanhoja biisejä. Yhtyeen ilmaisu on likaista ja paikoin raakaakin mutta myös pop, joskin punkstandardeillakin mitattuna aika heikkoa sellaista. 24 minuutin levyllä liikutaan melodiaköyhistä aggressiopurkauksista (Dementiaa), poppaavamman punkin (Luottotiedot) kautta jonnekin naistaustalaulettuun likirockiin (Sapiskaa) ja trumpetilla taiteellistettuun sekoiluun (Mitävälii). Kokonaisuus, vaikka lyhyt onkin, on tasainen mutta myös aika yhdestä puusta veistetty. Hedelmäpommilla on näinkin hetkensä, mutta touhun täydellistymiseen vaadittaneen hikinen kellari ja kiljua.

Jani Ekblom

Lintula: Äänikirja (EP)

Oululaisen Lintulan toinen julkaisu on, kuten nimensä vihjailee, tekstivetoinen viiden biisin pehmyt folkpopkudelma. Parin vuoden uhmakkaaseen ikään ehtinyt nelikko luo taiten punnittuja akustishenkisesti maalailevia lauluja, joiden tunnelmat liikkuvat vapautuneen suuresti pitkin aavaa preeriaa. Dobro luo poikkeamia perinteiseen kitara-ilmaisuun ja Ajan kuvaa -biisin bossanovailu kesäistää. Leimallisinta yhtyeessä on Matti Parkkosen lempeä lauluääni. Kokonaisuus taas tuntuu olevan sukua Sir Elwoodin Hiljaisille Väreille, joskin ainakin vielä kyynistymätön.

Lintulan vahvuus on sen luomassa pakottomassa tunnelmassa ja kepeän kesäisessä hiplailussa. Parkkosen ääni jää ehkä pidemmän päälle hieman yksitoikkoiseksi eikä materiaalin suurempi variointi välttämättä olisi pahasta. Äänikirja on kuitenkin terhakka ja perusteltu paketti yhtyeeltä, joka selvästi on löytänyt oman äänensä.

Jani Ekblom

Living Attic: Devil Lost in the Sky

Living Atticin ensimmäinen promo viime vuodelta oli ilmeinen menestys. Yhtye sai ylistäviä arvioita, teki sen myötä paljon keikkoja ja sai kappaleitaan jopa elokuvaan. Ei huonosti debyyttijulkaisulta. Tuo äänite on jäänyt itseltäni kuulematta, joten en voi sen musiikillista antia arvioida. Pahasti tuntuu kuitenkin siltä, että toisella promolla yhtye on mennyt huonompaan suuntaan.

Devil Lost in the Skylla yhtye on ottanut kokeilevamman asenteen, mikä sinänsä on ihailtavaa. Tuloksena on kuitenkin kolme hieman päämäärätöntä kappaletta. Jo avauskappale Red Skylla kuullaan heleää stemmalaulua, huilua ja kevyttä stadionprogea. She is the Devilillä liikutaan Faith No Moren mailla, ja Lost Hours esittelee kevytprogen lisäksi metallista riffittelyä ja synkkää tunnelmaa. Eri genrejen yhdistely on parhaimmillaan hienoa, mutta Living Atticilta tuntuu puuttuvan tarvittava laasti eri rakennuspalikkojen välistä. Näin ollen tuloksena on liian usein hahmotonta sekoilua.

Eniten Living Atticin tenhoa kuitenkin syö hampaaton tuotanto ja soitto. Erityisesti She is the Devil kärsii huonoista soundeista ja täydellistä svengin puutteesta. Jälkimmäiseen syy löytynee siitä, että instrumenttivastuu on yhden miehen, Markus Ullakon harteilla. Laulaja Markus Levanderkaan ei pysty kuromaan pakettia kasaan. Levanderilla on paikoin ihan vaikuttava ääni, mutta varsinkin matalan rekisterin mylvintä kuulostaa todella väkinäiseltä.

Tommi Saarikoski

Mary: Jatka

Jo parikymmentä vuotta sitten perustetun Maryn uusin tuotos on äänitetty jo vuoden 2008 lopulla, mutta pääsee ihmisten ilmoille vasta nyt. Yhtyeen ei voi sanoa ratsastavan uusimpien trendien aallonharjalla, joten äänityksen ja julkaisun välinen aika ei ole juurikaan tehnyt musiikille hallaa. Mary on rehellinen rock-yhtye, jonka musiikista löytyy metallisia ja hieman kieroja vivahteita.

Avausraita Hinta on suoraviivaista kaljanjuontirockia ja iskee minilevyn kappaleista vahvimmin. Maatunut sisältää hiukan mutkikkaampaa rytmiikkaa ja riffittelyä, mutta etenee yhtä päättäväisesti kuin edeltäjänsäkin. Ainoastaan kehnohkot rumpusoundit häiritsevät kappaleesta nauttimista. Päätöskappale Tahdotko taasen tuo riffillään mieleen piristeitä nauttineen Kotiteollisuuden.

Maryn kolmibiisinen on ihan vakuuttava näyte yhtyeen kyvyistä. Kuljetut kilometrit kuuluvat tiukassa soitossa ja muutenkin kaikki on suunnilleen kohdallaan. Raskaasti jyräävää suomeksi laulettua musiikkia alkaa kuitenkin olla maassamme niin paljon, että muista erottuminen on hankalaa. Kun sanoituksissakin heiluvat samat perkeleet ja helvetit kuin muillakin, ei Marya voi sanoa järin omaperäiseksi yhtyeeksi. Mutta toisaalta tarvitseeko ollakaan, jos homma toimii?

Tommi Saarikoski

Sicknote: 2.009 (EP)

Oululaisyhtye Sicknote perustettiin jo vuonna 1999. Reilussa vuosikymmenessä yhtyeen jäsenistö on vaihdellut rutkasti ja julkaisuja on ehtinyt kertyä parin demon lisäksi kaksi pitkäsoittoa, joista jälkimmäinen on edelleen julkaisematta. En tiedä miltä heviyhtyeen jäämistöstä kasattu yhtye on ennen kuulostanut, mutta ainakin uutukaisen 2.009 -EP:n perusteella pidemmän linjan toimijoiden leipälaji on raskaammin pauhaava riffirock.

Pääosin livenä nauhoitettu EP on melko tuhdinoloinen paketti, jonka öljynkatkuisessa äijäilyssä häivähtelee kaljanjuonnin iloista irtipääsemättömän jamibändin tuntu. Asenteella vedetyt ja melko yksinkertaiset biisit omaavat tarpeeksi groovea, jotta homma toimii. Brüssel Kaupallisesta tuttu Antti Leiviskä toisen kitaran varressa takaa sen, että kokonaiskuvassa on jyrkkyyttä ja varsin munakasta esittävä laulaja J. tuo touhuun syvyyttä. Yhtye kuitenkin häviää biiseissä sen, minkä se voittaa asenteessa. Parhaimmillaankin keskitasoisesta nelikosta maukkaimmalta tuntuu EP:n aloittava Stage Of Doom. Vaan liekö se edes niin tärkeätä lähinnä hyvää meininkiä korostavassa musiikkityylissä?

Jani Ekblom

Tapio kadonnut merelle 1719

Uusimaalaisen Jarkko Laakkosen sooloyhtye Tapio kadonnut merelle 1719 tarjoilee mielenkiintoisen viisibiisisen. Avausraita Jaune kulkee akustisen kitaran ja synan tahdissa aika heleästi hölkäten, laulun vocoder-efektin luoden hassun vastapainon biisin mollisävyihin. Levyn apukäsinä toimineen Tuomas Skopan oman soolodebyytin tapaan TKM1719:n sanoitukset ovat yksinkertaisia mutta tarinallinen kokonaisuus saadaan niilläkin aikaan. Uhkaavan painostava Noir esittelee laahaavan, lähes doomisti synkän puolen, jossa sanoituksesta: ”Ei, en jaksa juoda tätä tuoppia loppuun. Se on pakko juoda. En jaksaisi. Pakko se vain on.” saadaan aikaan kolmeminuuttinen junnaava kappale. Accordéonin haikea, mandoliinikoristeltu valssiaskel on sitten taas jotain ihan muuta – silti levy onnistuu kulkemaan Laakkosen kyydissä yhtenäistä punaista lankaa pitki. Pientä äkkivääryyttä on ehkä ilmassa, mutta totuus on silti eniten herkkää ja intiimiä lauluntekijäkamaa. Grisin päällekäyvempi kuiskailu ja Rougen slaavilainen intiimi pyörre täydentävät oikein mielenkiintoisen paketin, jonka pohjalta Tapio kadonnut merelle 1719:n jatkotoimenpiteitä tulee seurattua tarkkaan.

Ilkka Valpasvuo

Vanha Koulu: Viimeiset sanat

Aluksi oululainen Vanha Koulu ja nelibiisinen demonsa Viimeiset sanat tuntui lähinnä umpipaskalta. Epäsuhtainen laulu, vähän sinne päin soittelu ja kokonaisuuden hajanaisuus jätti vaikutelman osaamattomuudesta. Sitäkin varmaan on, mutta pienellä kuuntelulla paljastui myös, että yhtyeen biisinikkarit Mika Alanko ja Henri Peltola osuvat korkealaatuiseen maaliin. Melko perinteisesti soiva, hieman pop-punkkaava ja powerpoppaava mutta toisaalta myös vino rock-ilmaisu yrittää säröisine kitaroineen ja kaiutettuine lauluineen peittää varsinaisia sävellyksiä kuulumasta.

Pääosin biisit ovatkin varsin komeita, vaikka niiden toteutus jakanee mielipiteitä. Vanhan Karkkiautomaatin mieleen tuova riivaava popherkkyys heittää kokonaisuuden reilusti plussan puolelle. Toivottavasti tältä vasta reilun vuoden ikään ehtineeltä yhtyeeltä kuullaan jatkossa lisää esimerkiksi Sarvipään kaltaisia hienoja umpinaiiveja viisuja, jotka ilmeisen popkaavastelun lisäksi ehtivät vähän jamitellakin. Saatteen mukaan intuitiolla ja kokeilemalla luotu ja nauhoitettu demo on sisällöltään niin sydäntälämmittävän rehellistä, ettei pinnasta paljon väliä.

Jani Ekblom

Vie sinä Leena: EP

Vie sinä Leena on Eeva-Maija Keskiläisen kitaralla, melodicalla ja kazoolla luomaa musiikkia, jota hän esittää kitaraa ja kellopeliä soittavan Jari-Matti Nurmisen kanssa. Esikois-EP:n vastikään julkaissut kaksikko luo parhaimmillaan mielenkiintoisia ja hurjan vetovoimaisia folk-kappaleita, joihin varsinkin aina niin mielenkiintoinen kazoo lisää kokonaan uusia ulottuvuuksia. Heleä-ääninen Keskiläinen käyttää ääntään puhelaulusta erinäisiin ääntelyihin ja tukee kepeän kitaran luomaa illuusiota raukeudesta mutta kumpikaan osapuoli ei myöskään pelkää käyttää kiivauttaan.

Pahimmillaan EP:llä kuitenkin jäädään haahuilemaan jonnekin lähinnä itsetarkoitukselliselta vaikuttavan taiteellisuuden korostamisen syövereihin. Miinuspuolelle asettuvat myös sanoitukset, joista löytyy aivan liikaa korneja kliseitä. Mutta varsinkin musiikillisesti kolme neljäsosaa kuuden biisin EP:stä on lähes ensiluokkaista tavaraa. Oma suosikkini sävellyksistä on Paha äiti.

Jani Ekblom

Lukukertoja: 5480