Elis Regina & Antonio Carlos Jobim: Elis & Tom, 1974
16.06.2010
Bossa novan Revolver syntyi kaksikon ikimuistoisesta yhteistyöstä.
Brasilialainen laulajatar Elis Regina oli kotimaassaan jo noussut superstaraksi ja levyttänyt vuosikymmenen ajan Philips-levy-yhtiölle, kun häneltä kysyttiin, miten hän toivoisi juhlistettavan menestyksekästä kymmentä vuottaan. Tämä levy on hänen täytetty toiveensa. Diiva ja legenda olivat tavanneet jo vuonna 1964, kun Regina oli yrittänyt päästä Antonio Carlos "Tom" Jobimin projektiin mukaan, muttei ollut läpäissyt koelaulua. Nyt kelpasi, ja lopputulos on ihana. Ehkä miehet ja naiset ovat eri planeetoilta, mutta ainakin molemmilla on parhaimmillaan ihan pirun hieno ääni!
On suht triviaalia lähteä väkisin määrittelemään, mikä on se "maailman paras bossa nova -levy", joka paketoisi tuon 50-luvulla alkunsa saaneen kauniin, rauhallisen musiikkityylin, toimien vaihtoehtona suoraviivaisemmalle (mutta tietenkin myös suositeltavalle!) Jobimin Finest Hour -kokoelman hankinnalle. Toimivaksi havaittu vanha pohja, ripaus uutta. Ei bossan Sgt. Pepper, vaan ennemminkin bossan Revolver, ja hyvä näin.
Reginan ja Jobimin ikimuistoinen yhteistyö rakentuu levyn avausraidan, Águas de março -klassikon ympärille, johon mielestäni kiteytyy koko bossa nova. Pelkkä Jobim laulamassa Girl From Ipanemaa kitaralla säestäen tyhjentää jasson vain puoliksi. Águas de março on sensuelli, spontaani, upeasti sovitettu, sopivan jazzahtava osoitus siitä, ettei mies ole elämässään varmaan tehnyt ainuttakaan huonoa kappaletta. Lisäksi kappaleen versio on ehdottoman definitiivinen: kaikki muut versiot saavat ainakin allekirjoittaneen hakemaan Remingtonin kaapista ja ajattelemaan erittäin epäbossamaisia ajatuksia... mikäs se oli se kolumbialainen, aggressiivinen huumemusiikki-genre?
Levyn loput kappaleet, joista maallikko muistaa hyvällä tuurilla ehkä Corcovadon, ovat loistava trippi tähän rikkaaseen, liikuttavan kauniiseen musiikkityyliin. Dynamiikat ja instrumentaatiot vaihtelevat koko ajan pitäen mielenkiintoa yllä, ja vähän on taas kerran paljon: kannattaa kuunnella esimerkiksi Só tinha de ser com vocên huippuunsa pakattua sähköpianismia, jossa on vain se, mitä tarvitaan. Ja Águas de marçon vihellys+piano -saundihan on jo legendaarinen: koittakaapa itsekin joskus, toimii! Välillä rauhoitutaan fadon- ja jazzvalssintuoksuisiin tunnelmiin, muttei liian pitkäksi aikaa: "slowarit" on maltettu pitää korviinpistävän lyhyinä, minkä lasken plussaksi mukisemati.
Bossa nova vaatii täällä päin maailmaa monin verroin enemmän "lähetystyötä" kuin muualla, kiitos kuluneiden ruotsinlaiva-hohhoijaa -assosiaatioiden, mahtavan musiikkityylin tahattoman latistamisen, kummelisaation, jota ei oikeastaan kovinkaan usein voi, eikä kannata, panna parodian piikkiin. Casiobossa-jutut ovat käytännössä musiikillinen vastine kusenpolttamille pikkukalle-vitseille, joiden ansiosta bossa nova on edelleen surullisen aliarvostettua musiikkia näillä lakeuksilla.
Elis & Tom tulevat tietämättään myös ravistelleeksi bossa novan stereotypisointia "panomusana". Kun parivaljakon ilakoivaa yhteistyötä käsi sydämellä kuuntelee, niin kyllähän siinä pitkälti erotiikan puolelle jäädään, ja hyvä niin. Eikä Jobimin matalankuiskailevasta laulutyylistä saa kyllä mitään "pornoa" tai "pervoa" tekemälläkään. No, jos pehmeyden ja lämmön sellaisiksi mieltää, niin minkäs sille voin. Mutta olisikohan taas kyse siitä, ettei tämänkään sortin latinomusiikkia ole aikoinaan osattu ottaa vastaan maahamme oikein. Ripauskin seksualiteettia mieltyy Suomen periaatevyöhykkeellä heti pornoksi, s'oon joko/tai, stn!
Elis & Tom on se haastavampi, mutta takuulla ainakin yhtä palkitseva tapa tutustua bossa novaan. Eli ei suurimpien hittien kautta, vaan tyylin, soundin ja levykokonaisuuden. Valitsit sitten kumman tavan tahansa, puikoissa on joka tapauksessa lähes varmasti Tom Jobim. Se ei ole vähän se. Itsekin myönnän, etten edes tiedä monia muita bossa novan legendoja Jobimin lisäksi. Hänestä kannattanee jatkaa Astrud ja Joao Gilbertoon, mikäli kiinnostus herää, ja jos löytyy vielä urheilu-/tappeluhenkeäkin, suosittelen veren nenästä kaivamista äärijazzareiden seurassa kyseenalaistamalla suureen ääneen Stan Getzin bossa nova -arvot.
Teksti: Janne Kuusinen
Kuva: www.abril.com.br
