Pienet

Pienet II ‚Äď Syyskuu 2010

15.09.2010


Act One Bill Skins Fifth: Act One

Uhrilampaista itselleen nimen napannut salolainen Bill Skins Fifth on saanut valmiiksi ensimmäisen pikkukiekkonsa. Neljän biisin mittainen näyte osoittaa, että rohkeus ryhmältä ei ainakaan käy vähiin. Act One pyrkii rohkeasti yhdistämään metallin eri puolia ja laulukielenäkin jokaisessa neljästä biisistä toimii sekä suomi että englanti.

Nopeat kappaleet puristetaan ilmoille kiivaina ryöppyinä, joissa avainsanoja ovat teknisyys, tempo ja riffit. Vokaaleista ja toisesta kitarasta vastaava Henrik Hömppi sekä ykköskitaristi Aamos Ylönen saavat selkeimmin piirrettyä raivonsa ilmoille, tosin rytmiryhmä ansaitsee työstään myös hatunnoston. Biisit kertaavat modernin metallin tuttuja kuvioita vähän turhankin tarkkaan, minkä takia bändin oma ääni jää vielä tällä ensimmäisellä yrityksellä taustalle. Lisää työtä, keikkoja sekä kokemusta, niin eiköhän se siitä lähde urkenemaan.

Mika Roth


Division XIX: Mobilization

Joensuulaiselle Division XIX:lle on kertynyt jo päälle vuosikymmenen verran soittohistoriaa ja löytyypä yhtyeen diskografiasta jopa vuosituhannen alussa julkaistu kaksikielinen omakustannealbumi. Yhtyeen uusimmalla julkaisulla toiminta vaikuttaa reilusti menneitä uskottavammalta selkeää imagoa myöten, kun laulukieleksi on valikoitunut pelkkä englanti, levyn kansia koristaa sotilas ja palava horisontti, ja demon ensimmäinen biisikin starttaa (milläpäs muulla kuin) konekiväärin laukauksilla.

Musiikillisesti Division XIX sohii vähän joka suuntaan, mutta tekee sen varsin hallitusti. Deathiin pohjautuvaa paahdetta maustetaan paikoin palavan kirkon, paikoin ratsastavan ritarin mieleen tuovilla syna- ja kitarasoundeilla. Biiseissä tapahtuu valtavasti ja raivo, melodisuus, mielipuolisuus sekä omaperäisyys pyörittävä pientä piiriään kätösten pitäessä toisista tiukasti kiinni. Vaikka kaikki biisien suunnanmuutokset ja kompinkäännökset eivät ole tarpeellisia, monisyinen paketti pysyy ihailtavan hyvin kasassa ja biisien pituudetkin pysyvät aisoissa 3-4 minuutin välillä. Demon kolmesta kappaleesta ainoastaan The Dead of the Night jää hieman mitäänsanomattomaksi. Kiinnostavaa, lupaavaa, piristävää.

Jarmo Panula


Retribution Efreet Sultan: Retribution (demo 2010)

Efreet Sultan nimeää esikuvikseen israelilaiset Melechesh ja Orphaned Land orkesterit, joista ensimmäinen on black ja jälkimmäinen taas death/doom metallia soittava yhtye. Esikuviensa tavoin Efreet Sultan käsittelee Lähi-Idän ongelmia ja on ottanut vaikutteita niin juutalaisesta kuin arabialaisestakin kulttuurista - mielenkiintoinen valinta keskisuomalaiselta bändiltä.

It√§maista henke√§ on pyritty luomaan viskaamalla kitarariffien sekaan v√§h√§n buzukia ja omia polkujaan kulkevaa perkussiointia, eik√§ yritys ole suinkaan ponnetonta. Avausraita Bazaar Yell ei k√§y ihan kaikilla sylintereill√§, vaikka biisiss√§ paljon hyv√§√§ onkin. √Ąrh√§k√§mpi Essence of Humanity puskee hiukan pidemm√§lle, tosin nopeiden ryk√§ysten kohdalla pakka tahtoo levit√§, eik√§ soolokaan istu ongelmitta paikalleen. Ideoita yhtyeell√§ piisaa mutta valmista ei tahdo synty√§, joten ehk√§ jalostustasoon kannattaisi vastaisuudessa kiinnitt√§√§ lis√§√§ huomiota, jotta sin√§ns√§ mielenkiintoinen kaava voisi toimia tehokkaammin.

Mika Roth


Iloruiske: Promo 2010

Iloruiskeen kolmibiisisen promolevyn kappalelistaan nimien per√§√§n merkitty lis√§sana ‚ÄĚdemo‚ÄĚ kuvaa √§√§nitett√§ hyvin. Todella alkeellisista nauhoituksista on kyse, mutta Tuomas M√§kel√§n riisuttuihin mies ja kitara -tulkintoihin √§√§nitysmetodi suhinoineen kaikkineen sopii varsin hyvin. M√§kel√§n hento ja tuplattu laulu tuo ensimm√§isen√§ mieleen edesmenneen Elliott Smithin, ja kappaleista varsinkin p√§√§t√∂sraita Viimeinen y√∂ heroiinisatamassa asettuu musiikillisestikin melko l√§helle hissuttelijamestarin tuotantoa.

Jo mainittu päätöskappale sekä avaus Kaikki on kaunista supernovana vihjaavat jo nimillään siihen, että lyyrisesti Mäkelä liikkuu hieman keskivertoa korkealentoisemmissa tunnelmissa. Pientä ylidramaattisuuden lemua on ilmassa, muttei liikaa. Sävellysten tasolla Iloruiske ei tarjoa mitään kovin omaperäistä, eikä promosta voi huikeita ylisanoja ladella, mutta homma toimii ihan hyvin. Ainakaan liiasta koristelusta ja kikkailusta Iloruisketta ei voi syyttää. Hauskana yksityiskohtana Loppulaulun melodia tuo mieleen Zen Cafén Talo-kappaleen, vaikka tyylillisesti yhteyttä ei olekaan.

Tommi Saarikoski


Morse Morse: Morse

Helsinkiläinen Morse on tuore tuttavuus, joka tekee itseään tykö neljän kappaleen äänitteellä. Vuoden 2009 lopulla perustetussa yhtyeessä soittaa entisiä The Dancen, Waterloon ja Tirehtöörien jäseniä, joten ensi kertaa ei olla pappia kyydissä. Morsen melodinen pop on puettu keskitempoisen kitararockin vaatteisiin, ja onnistuu tässä tempussa varsin hyvin. Melodioita yhtye ei säästele. Morse on pohjimmiltaan selkeästi pop-yhtye, vaikka säröä ja vauhtiakin piisaa. Jotain perin 90-lukuista tässä indie-/alternative lite -vedossa on, ja referenssejä voisi luetella ison litanian. Toni Liikasen herkän nörtähtävä laulu istuu säröisiin voimakertosäkeisiin kuin telecaster popparin kaulalle ja muutenkin homma toimii oikein hyvin. Kaikki biisit ovat omassa sarjassaan hyviä, soitto toimii, kokonaisuus on tasapainoinen eikä soundeissakaan ole valittamista. Seuraavaksi on aika heittää peliin vielä enemmän omaa jotta Morse myriadien kitarabändien seasta erottuisi. Ollaan kuulolla.

Tuomas Tiainen


Slow Drowning S.D.D.: Slow Drowning

Raskaasti groovaavaa rockia jykev√§sti ja hevill√§ haara-asennolla soittava uusimaalainen voima-trio S.D.D. heitt√§√§ lehdellemme toisen lyhyt√§√§nitteens√§. Kahden biisin Slow Drowning alkaa Atheistin raa¬īalla s√§r√∂ll√§ ja vakavailmeisell√§ poljennolla. Biisi kuitenkin k√§√§ntyy jykev√§st√§ voimarockista akustiseen nuotiokitarointiin noin puoliv√§lins√§ paikkeilla. Mit√§√§n laahausta ei hommassa silti ole, samantein l√§hdet√§√§n maalaamaan uutta kaarta kipakalla h√∂lk√§ll√§. Akustinen avaruus on joka tapauksessa mukava ja hieman yll√§tt√§v√§kin mutka matkaan ‚Äď hetken luulin ett√§ eka biisi olikin tosi lyhyt ja toinen alkoi jo. Hangman Blues lis√§√§ nimens√§ mukaisesti bluesvinguttelua pakettiin, muttei tingi j√§rk√§leisest√§ askeleestaan. Onneksi yhtyeen soitossa on my√∂s sen verran groovea, ettei kokonaisuus j√§√§ turhan kulmikkaaksi betonilanaukseksi. Silti mit√§√§n sen kummempaa maata mullistavaa yhtye ei ole kehitt√§nyt ‚Äď akustinen v√§lipolkukaan ei lopulta j√§√§ kuin pieneksi mausteeksi. Toimii, muttei hurmaa.

Ilkka Valpasvuo


Pyhähkö jysäys Siskot: Pyhähkö jysäys

Etelä-Pohjanmaalta keskisuomalaistunut kvartetti Siskot pistää toisen Desibelille päätyneen äänitteen tarjolle. Kevyehkö psykedelia ja vinosta ilmeestä huolimatta huoleton kepeys leimaavat edelleen herrojen soittoa, mutta sähköisempi karjahtelukin irtoaa. Laulullaan yhtye kumartaa toki Röyhkän suuntaan muttei ehkä ihan entiseen malliin. Kuuden biisin kokonaisuus alkaa vaaniskelevalla Berliinillä, jonka ksylofoni-kilkkailusta noustaan välillä rutinaan asti ja huutokin irtoaa. Puolivälissä löytyvä svengaavuus on tärkeä, pelkkä äkkivääryys kävisi nopeasti ärsyttämään. Siinä missä sävellykset tekevät arvaamattomia mutta sulavia käännöksiä luistimillaan, niin myös sanoitukset yllättelevät. Ensin istutaan kahvipöytään joen rantaan, mutta sitten hypätäänkiin hyiseen veteen Eläinlaulussa. Akustinen viekkaus vauhtuu Farfisa-mausteiseen särömeuhkaan Karatella, mutta vinous säilyy.

Levyn pisin raita, neljä ja puoliminuuttinen Piru kasvatellaan alavireisesti psykedeeliseen blues-jumitukseen nimensä mukaisessa hengessä. Kurkistetaan hiukan häröilynkin puolelle. Senpä takia akustisen pohdiskeleva ja mukavan melankolisesti soiva Juon itseni pois tästä maailmasta maistuu sitäkin paremmalta. Hitin ainesta? Päätösraita Kaislikko luo jo pelkällä artikulaatiollaan vahvan kaukoröyhkämäisen vaikutelman, vaikka se tuttu heleä vinous paistaa sieltäkin kortteitten lomasta. Muurisen Antin sanoin, eteenpäin on menty ja potentiaali vilkkuu. Mutta on tässä vielä paljon semmoista tyhjäkäyntiäkin…

Ilkka Valpasvuo


Särkyneet Särkyneet: Särkyneet
Combat Rock Industry

Ilmavaa mutta reippaasti laukkaavaa suomenkielistä renttupoppista soittava Särkyneet kumartaa Karkkiautomaatin ja The Nervesin kaltaisen haikean kauniin ja sielukkaan kevyen voimapopin suuntaan siinä määrin, että on ensimmäiselle kolmen biisin sinkuralleen versioinut jälkimmäisen kappaleen When You Find Out nimellä Kun tajuat sen. Särkyneillä kaartavaa sielukkuutta lisää entisestään naislaulaja PrinseBa (luen tässä tuon ison B:n niin kuin saksankielen tuplaässä, liekö tarkoituskin?). Siihen että levy julkaistaan Combat Rockin kautta liittyy varmasti se että nelikon taustasta löytyy sellaisia punkin eturivin yhtyeitä kuin I Walk The Line ja The Heartburns. Ei siis olla ensi kertaa pappia kyydissä…

Avaran kaikuisa s√§r√∂kitara, hiukan tukahtunut kellarisoundi etenkin ly√∂miss√§ ja komeasti kantava nais√§√§ni ‚Äď toimii pakettina oikein hyvin. Suurin kysymys yhtyeen menestykselle onkin se kaikkein perinteisin ja keskeisin. Eli l√∂ytyyk√∂ biisikyn√§st√§ tarpeeksi ter√§√§ ja s√§velist√§ koukkua, jotta sin√§ns√§ erinomaisen kuuloinen kaava nousee siivilleen? Mik√§ lupaa hyv√§√§ on se ett√§ biisit toimivat kerta kerralta paremmin. Silti se viimeinen kipin√§ viel√§ uupuu. On toki mainiota ett√§ t√§llaistakin svengaavaa poppia tehd√§√§n, kyll√§ ainakin meik√§l√§iselle kelpaisi toinenkin annos.

Ilkka Valpasvuo


Chihuahua The Firsts: Chihuahua

Aiemmin kuluvana vuonna debytoinut helsinkiläinen indie-/brittipopyhtye The Firsts eteni toiseen singleensä toukokuussa, joka löysi tiensä allekirjoittaneen käsiin ja soittimiin vasta kesän vaihduttua syksyksi. Mikä ei haittaa, sillä nimibiisi Chihuahua ja etenkin B-puoli The Next Day sopivat mainiosti kylmemmille ilmoille.

Chihuahua starttaa, rokkaa ja on ohi ennen kuin kaksi minuuttia on kulunut. On oikeastaan virkistävää, ettei kappaletta ole turhaan paisuteltu kolmeen, neljään minuuttiin, mutta ehkä jotain olisi voinut lisätä. Toisaalta, jäipähän nälkää kuunnella pätkä uudelleen. Biisi on perushyvää rockia ja kertsiä kuljetetaan lennokkaan disco-kompin tahdissa. Viisiminuuttinen kakkosbiisi The Next Day hitailee akustisine säkeistöineen mutta yltyy kerroissa varsin ripeäksi. Kappaleen toisen puoliskon The Firsts nostattaa eeppisempään suuntaan haikailevine melodioineen ja kitarameluineen. Kehityskelpoinen yhtye, joka on matkalla hyvään suuntaan. Chihuahua ei jätä pysyvää muistijälkeä, joten parannettavaakin vielä on.

Tuomas Tiainen


Victory by Surrender Venia: Victory by Surrender

Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva Venia julkaisi viisi vuotta sitten In Our Weakness minin, jolla melodinen metalli ja kristilliset lyriikat julistivat yläkerran joukkojen väistämätöntä voittoa. Pikkukiekko sai jo puolitoista vuotta sitten albumillisen jatkoa, mutta levy-yhtiön kyvyttömyys promoamiseen johti siihen, että bändi vastaa nyt itse sanan sekä cdr-levyjen ja mustavalkoisten kopiokansien levittämisestä.

Musiikillisesti Venian maailmassa juuri mikään ei ole muuttunut. Melodinen metalli on samanaikaisesti modernia ja retroa, ja etenkin kultakautensa Iron Maiden nousee helposti mieleen. Esiintymiskielenä on pääosin englanti, mutta mukana on myös kolme suomeksi laulettua kappaletta, mikä rikkoo pahasti kokonaisuutta. Yhdessätoista biisissä on myös jonkin verran toistoa ja tyhjäkäyntiä, sillä käytetyt ideat eivät yksinkertaisesti riitä koko matkalle.

Mika Roth


Yön miehet Yön miehet

‚ÄĚMutkikasta suomi-rockia, jossa on kierolla huumorilla h√∂ystetyt lyriikat.‚ÄĚ N√§in seisoo teksti Desibelin biossa b√§ndin nimelt√§√§n Y√∂n miehet kohdalla. Teksti on johdettu viisikon puolentoista vuoden takaisen musan√§ytteen perusteella, miten lie pit√§√§ paikkansa nykyhetken valossa?

No aika hyvin osuu edelleen, tosin jos lyriikoissa on kieroutta ollut, niin on sitä kierompaa svengiä laulun mutkikkuuden ohella myös hiukan sävelrakenteissa. Kolmen kappaleen lätyn aloittaa melankolinen Mitä minä teen täällä, jonka haikeampi akustinen puoli kohtaa kohtuullisen sulavasti kipakammat rykäykset, jossa piilevän äkkivääryyden ohella paistaa myös selkeää mahtipontisuutta. Mikä taas helposti jämäyttää suomirockin mutkia betoniseen harmauteen. Yön miesten mutkikkuus pelastaa onneksi pahimmalta puutumiselta. Eikä sekään haittaa että joku vaihteeksi tekee tällaistakin settiä hiukan kevyemmällä kädellä eikä samantein rouhi kaikkea betonimyllyssä.

Irtonaisemmin svengaava Nakkikoppi toimii menevyydell√§√§n avausraitaa paremmin, vaikka siin√§ monessa kohtaa onkin heikommat ideat k√§yt√∂ss√§. Kolmikon t√§ydent√§v√§ En saa edes nukkua pelkoja pois laahaa vakavahkosti, mutta l√∂yt√§√§ onneksi my√∂s mutkia matkaansa ettei mene ihan ‚ÄĚbiisitt√∂m√§ksi Y√∂ksi‚ÄĚ. Nuotiokitarameininki ja Mika Bymanin jylh√§√§n taipuva laulu eiv√§t oikein kohtaa. Eli pit√§k√§√§h√§n se svengi ja mutkat mukana touhussa jatkossakin.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 4353
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs