Pienet

Pienet ‚Äď Lokakuu 2010

06.10.2010


Cluster C: Promo 2010 Cluster C: Promo 2010

Progehtavaa rockmetallia naislaululla, siinä pähkinänkuoressa pääkaupunkiseudulta keikoilleen suuntaavan Cluster C:n perusidea. Tuore bändi on asettanut itselleen kovat tavoitteet, eivätkä haaveet ainakaan tämän neljän biisin näytteen perusteella ole lainkaan mahdottomia saavuttaa.

Kuusihenkisestä ryhmästä löytyy kokemusta ja näkemystä, minkä ansiosta mutkikkaat kappaleet eivät ole mitään itsetarkoituksellisia kiemurointeja, vaan biisit ihan oikeasti rokkaavat. Vokaaleista vastaavan Lauran äänessä on sopivasti persoonallisuutta ja voimaa, joka taatusti on arvokasta live-tilanteessa, mutta esikoisellaan bändi ei vielä tyhjennä pajatsoa. Materiaalia vaivaa lievä varman päälle peluu, eikä biiseistä ja ideoista kiskota kaikkea potentiaalia irti. Kiristyvässä kilpailussa on pystyttävä heittämään kehään jotain todella persoonallista, ja se Cluster C:n paketista vielä puuttuu. Erittäin lähellä tässä kuitenkin ollaan jo, joten saavutetuista asemista on hyvä jatkaa seuraavalla kiekolla.

Mika Roth


Edgar Woods: Demo 2010 Edgar Woods: Demo 2010

Edgar Woods syntyi kun vuosia thrashia takonut bändi päätti pistää palikat vaihtoon. Uuden nimen kautta myös tyyli muuttui, ja Edgar Woods onkin debyytillään monin paikoin lähellä 90-luvun alun Seattle-soundia, mitä parikymppiset musikantit eivät edes yritä kieltää.

Biisit on nauhoitettu ns kotikonstein treeniksellä, mikä kuuluu myös negatiivisella tavalla läpi. Pellit helisevät, kitarat puuroutuvat ja basso on suurimman osan ajasta hautautuneena jonnekin kaiken alle. Lyriikoiden nyansseista on turha edes puhua. Saatteessa todetaan, ettei rockissa ole kyse hienoista studioista, mutta ei säällisistä soundeista haittaakaan olisi ollut. Asenteessa löytyy ja biisit rakentuvat mielenkiintoisille ideoille, mutta hutera tekninen panos jättää liian paljon arvailujen varaan, samoin suunnanmuutos ei vaikuta vielä täysin vakiintuneelle.

Mika Roth


Fuelled EP Fuelled: Fuelled EP

Vuonna 2005 perustetulla Fuelledilla on paketti hyvin kasassa. Sen tuore EP on pakattu tyylikkääseen pahvikoteloon ja promokuvan perusteella yhtye on teeskentelemätön, mutta itsevarma. Myös tärkein, eli itse musiikki tukee kansista muodostuvaa kuvaa. Fuelledin melodinen ja jyräävä hard rock on varmaotteista ja hyvin etenevää.

Fuelledin ideoissa ei ole mitään patentoitavaa, mutta omalla sarallaan meininki on niin toimivaa, ettei tarvitsekaan olla. Yhtyeen soitto on rullaavaa sekä sopivan rosoista ja monista kilpailijoistaan poiketen myös solisti Karri Korpela on vakuuttava. Vaikkei Fuelled varsinaisia riemunkiljahduksia aiheuta, on sillä perusasiat sen verran hyvin kunnossa, ettei EP:stä suuria moitteen sanoja voi esittää. Sävellyksissä voisi toki olla vielä enemmän dynaamisuutta ja koukkuja, mutta tällaisenaankin kaikki EP:n neljä kappaletta, Rite of Desire etunenässä, voisivat soida vaikkapa Radio Rockin aalloilla.

Tommi Saarikoski


Ivian: Mielivankila Ivian: Mielivankila

Vuonna 2006 perustettu Ivian on neljän olemassaolovuotensa aikana ehtinyt julkaista yhtä monta pikkukiekkoa. Kuuden biisin mittainen Mielivankila on kehittänyt entisestään suomenkielisen raskaan ja vauhdikkaan metallin kaavaa, jolla mestaruussarjaan on noussut useampikin bändi viime vuosina.

Ivianilla on kaksi vahvuutta; tiukat riffit sek√§ voimansa tunnossa karjuva vokalisti. Jykevien riffien ansiosta biisit puskevat iloisesti vy√∂rytt√§m√§ll√§ eteenp√§in ja riitt√§v√§n karismaattisen vokalistin ansiosta suomenkieliset sanoitukset eiv√§t k√§√§nny b√§ndi√§ itse√§√§n vastaan. Toki t√§m√§ ‚ÄĚt√§ysill√§ p√§in ja riffi√§ p√§√§h√§n‚ÄĚ ‚Äďkaava on jo aika k√§ytetty, mutta kun homma toimii n√§in vastustamattomasti on turha valittaa. Ivianilla alkaa olla homma sen verran tukevasti hallussa, ett√§ seuraava looginen askel olisi pitk√§soiton teko ‚Äď ja mieluusti t√§ysin ulkopuolisen, sek√§ riitt√§v√§n auktoriteetin omaavan tuottajan valvovan silm√§n alaisena.

Mika Roth


Jari: Kananmunapistooli
Rypistellyt levyt

Jari on kohtuuyleisen etunimen lisäksi Neue Haas Grotesk -yhtyeen peitenimi, jonka taakse kätkeydytään kosmista homodiskoa varten. Tässä yhtyeessä kolmikko Sillanpää-Sarasvuo-Tervo ovat vaihtaneet kitarat ja perkussiot erilaisiin syntetisaattoreihin, mutta silti lopputulos ei ole niin kaukana emoyhtyeen ulosannista kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

Jarin 50-minuuttinen Kananmunapistooli-kasetti koostuu paljossa vähäeleisestä pulputuksesta ja erilaisista musiikillisista kuvioista, joiden ohjelmoinnissa on sattunut virheitä. Kolmikon impro-jamittelu synnyttää runsaasti päämäärätöntä äänikollaasia, joka välillä ajautuu kirkastumisen hetkiin. Julkaisun selkeimmät osiot ovat mukaansatempaavia, tiheäpintaisia ja kakofonisia messuja, joissa eri äänet sekoittuvat toisiinsa kuin kielet Baabelissa. Periaatteessa Jari siis luo samanlaista musiikkia kuin Neue Haas Grotesk, mutta erilaisin keinoin. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä näiden tyylien yhdistämisestä seuraisi.

Jani Ekblom


Joel Vataja

Joel Vatajan kahden kappaleen promosinkku kiilaa 2000-luvun sliipatun työmatkarockin osastolle, Teleksin ja Uniklubin välitilaan. Huolitellussa ulosannissa on paljon James Blunt -tyyppistä tunteilua, mutta tarpeen tullen Vataja löytää myös suomalaisemman keskitempoballadivaihteen voimasoinnutettuine kitarasooloineen. Solistina Vataja tavoittaa kyllä oikeat äänet, mutta tulkinnat jäävät auttamatta liian varovaisiksi. Sama insinöörimäinen ote vaivaa bändisoittoa. Biiseistä jälkimmäisenä kuultava Nähdä enemmän on huomattavasti etevämpi veto, kertosäkeensä osalta jopa hitikäs. Tekstipuolella Vataja hapuilee massiivisia tunteita sinänsä liikuttavalla tavalla tukeutuen kuitenkin liian usein kulahtaneisiin iskelmärockfraaseihin. Kaikkiaankin nuori lauluntekijä (s. 1988) jättää itsestään turhan varovaisen ja aikuisen kuvan. Tunnetta ja tekemisen vimmaa tuntuisi löytyvän, mutta mitään erityisen omaperäistä ei vielä välity kuulijalle.

Antti Hurskainen


Mongoloid Nazi Death Camp: Inside The Mind Of A Mongoloid
Airiston Punk-levyt

Teemu Bergmanin, Töni Köskisen ja kumppanien rupinen punk-retkue Nazi Death Camp jatkaa tällä kuuden raidan seiskatuumaisella samaa virettä vastaan taistelevaa mongopunkkeilua kuin viimevuotisella, aiemmista seiskoista kootulla pitkäsoitolla. Rokkipaahtavan soiton päällä parhaillaan nelimiehisenä hoilattu karhea laulumölinä sopii epämääräisen meuhkaavaan kokonaisuuteen hyvin, mutta sellaista todellista biisihurmosta yhtye ei oikein itsestään irti saa. Joku Love Comes In Turds on toki helpon koukukas lyhyt täsmäisku, mutta se iskevyys tahtoo hukkua hiukan liian piittamattoman tuntuiseen viimeistelyyn. Vaikka diggaan yleensä kybällä rosoista soundia niin Natseilla puuroinen meuhkaus menee liian tukkoisaksi. Ihan pienillä viilauksilla näistä saisi paljon enemmän irti, siellä pohjalla on kuitenkin ihan koukukasta ideaa. Toki luulisin että näillä herroilla viimeisen päälle rupinen ilme on nimenomaan haettu elementti eikä taidon tai viitseliäisyyden puutteesta johtuva hassi. Silti, alkuvoimakin iskee syvemmälle jos sitä hiukan terävöittää.

Ilkka Valpasvuo


Neue Haas Grotesk: Neue Haas Grotesk II ‚Äď √§√§nityksi√§ 2008-2009
Rypistellyt levyt

Perustamisestaan asti kolmikon Haapakorpi-Hyv√§rinen-Kupiainen muodostaman Neue Haas Groteskin musiikki on luokiteltu jonnekin noiserockin hujakoille ja se on ilmeisesti tyydytt√§nyt yhtyett√§. Hyv√§ niin, koska samoille suunnille ohjaa kasettijulkaisu Neue Haas Grotesk II ‚Äď √§√§nityksi√§ 2008-2009, joka sis√§lt√§√§ s√§velletyn materiaalin pariin siirtyv√§n tai siirtyneen yhtyeen julkaisemattomia free-aikakauden tuotoksia. Sek√§ treenik√§mp√§ll√§ ett√§ esiintymistilanteessa nauhoitetut yhdeks√§n biisi√§ esittelev√§t ainakin jossain m√§√§rin improvisoivan, jamitteluun taipuvaisen trion, jonka ulosanti perustuu erilaisiin kitaroista loihdittaviin √§√§niin ja valikoimaan perkussioita.

Haahuilevissa kappaleissa voi olla havaittava rakenne, mutta pääsääntöisesti ne liikkuvat intuition voimalla, joskus eteen-, joskus sisäänpäin. Osa kasetin materiaalista tuntuu yhdentekevältä plink-plonk-folkilta, osa materiaalista haastaa intensiivisen vyöryttävällä kerroksellisuudellaan, joka kätkee sisäänsä lukuisia maailmoja ja osan voi suoraan tunkea metelirockin karsinaan. Viimeisin tarjoaa julkaisun maukkaimmat hetket: esimerkiksi intensiivisen junnaava Oli muuten viimeinen kerta kun nait mun vaimoa, sekavuudella tuulettava Auringonorkesterin alkusoitto tai raskaasti möyrivä, nimensä mukaisesti tuskastuttava Liskojen yön jatkobileet ovat erinomaisia syitä hankkia käsiinsä tämä kasetti. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä sävellystyön tielle lähteminen tuo tullessaan.

Jani Ekblom


Past Week: Future Begins Promo

Past Weekin englanninkielinen saatekirje lupailee suuria. Kohtalot muuttuvat, historiaa kirjoitetaan uusiksi ja tähtitaivaat valloitetaan. Valitettavasti elektropop-kolmikon musiikista ei ainakaan vielä ole lupausten täyttäjäksi. Yhtye näyttää promokuvassa aivan menestyjältä, mutta syntetisaattorivetoinen pop ei ole yhtä korkealla tasolla kuin imago.

Future Beginsin neljä kappaletta esittelevät 1990-luvun synapopista innostuneen ryhmän, jonka melodiat maalailevat suuria kaaria. Laulaja John ei säästele tunteellisuudessa, koskettimista vastaava Jussi ripottelee säksättävien biittien päälle kaiutettuja piano-osuuksia sekä rave-henkistä ujellusta ja Tero-Teró soittaa kannen mukaan kitaraa, jota äänitteeltä on vaikea löytää. Past Week voisi periaatteessa olla Suomen vastine Hurtsille, mutta on lopulta todella kaukana siitä. Yhtye mainostaa itseään elektropopin tulevaisuutena, mutta kuulostaa aivan sen 15 vuoden takaiselta menneisyydeltä.

Tommi Saarikoski


Ponies to Kill: Fiver

Ponies to Kill avaa toisella kiekollaan pelin hieman yllättäenkin kaikki tykit laulaen. Vaikka rytkeestä tulee soundien puolesta mieleen jo puhdas metalli, on bändi pohjimmiltaan yhä Rainbow-koulukunnan hard rock pumppu, jonka biisit rakentuvat vahvoihin melodioihin.

Alkumetrien ajan Poni-orkalla on raikas ote touhuun ja etenkin vauhdikas avausralli Hell to Pay, sekä häpeämättömän hitikäs Princess koukuttavat hanakasti. Vahvan alun jälkeen retkue sortuu kuitenkin kevyeen totoiluun, josta se ei enää löydä takaisin vahvuuksiensa pariin. Kevyempi poprock on toki yksi mahdollinen suunta, mutta tuolla lavealla kentällä menestyäkseen on koukkujen oltava huomattavasti terävämpiä. Bändi tuntuukin olevan nyt tienristeyksessä; jatkaako kohti jykevämpää riffimetsää, vai pitäisikö suunnata radioystävällisen ja sliipatumman hattaroinnin pariin. Jury jää odottamaan päätöstä ja diggailee sillä aikaa kiekon jykevämpää laitaa.

Mika Roth


Prisonic Soul Prisonic Soul

Sankarillisen power metalin perinteitä kunnioittava Prisonic Soul vakuuttaa viiden kappaleen mittaisen esikoistallenteensa energisyydellä. Jäsenistön pitkän musiikillisen taustan kuulee varsin virheettömistä soittosuorituksista, jotka eivät kuitenkaan (pääasiassa) peittoa nyrkki pystyssä etenevää kokonaisnäkemystä alleen. Solisti Eeva Rummukainen erottuu edukseen genren kireistä miesujeltajista tummalla ja voimakkaalla äänellään, jota olisi miksauksessa voitu nostaa rohkeamminkin pintaan. Muovisella tavalla mystiset koskettimet taas haahuilevat paikoin pahasti irrallaan kokonaisuudesta.

Suurin plussa Prisonic Soulille irtoaa rohkeudesta heittäytyä suoraviivaisen popmetalin alueelle - tuplabasarihölkästä tinkimättä. Hatredin kertosäe on todella vetävä, eikä Warriors Withinin hyväntuulinen rokkaus jää paljon jälkeen. Teknisemmät ja jonkinlaista eeppisyyttä kohti kurkottelevat instrumentaaliosiot eivät sen sijaan tunnu perustelluilta, vaikka lajityyppiin olennaisesti kuuluvatkin. Toivottavasti Prisonic Soul ymmärtää jatkossa vaalia popahtavan iskevää puoltaan.

Antti Hurskainen


The Trailblazers: K.O. The Trailblazers: K.O.

The Trailblazers nimeää musiikkinsa moderniksi rockabillyksi, jossa on rankasti vaikutteita perinteisen rockabillyn, psychobillyn ja vähän skankin puolelta. Savon sydämestä kotoisin oleva yhtye osaa myös käyttää hyödykseen genrensä rikasta historiaa ja laveaa pohjaa. Ensinnäkin trion soitossa on sitä alkuvoimasta groovea, joka on billyssä suorastan elinehto. Tämän lisäksi biiseistä löytyy sieltä täältä pientä pop-koukkua, stemmalaulua ja ovelia sovituskikkoja, minkä ansiosta musiikissa on riittävästi tarttumapintaa.

Viidestä siivusta ärhäkimmin tarttuu avauksena soiva Graveyard of Broken Dreams, jossa on kunnon imua, tosin keskivaiheilla kajahtava Wings of Angel nousee myös hetkittäin todelliseen lentoon. Bändillä tuntuu olevan homma jo sen verran hyvin hallussa, että pian kannattaisi suunnitella jo toisen pitkäsoiton julkaisua. Plussaa myös pienestä pilkkeestä silmäkulmassa, rockin kuuluukin olla sopivan ilkikurista.

Mika Roth




Lukukertoja: 4188
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs