Pienet

Pienet – Marraskuu 2010

26.11.2010


Carved in Ashes: Neversary Carved In Ashes: Neversary

Carved In Ashes on kuuden progressiiviseen metalliin viehtyneen nuoren miehen yhtye, jonka paketti vaikuttaa olevan poikkeuksellisen hyvin kasassa. Vasta viime vuonna perustettu yhtye on ladannut esikoiselleen kolme kappaletta, joissa avainsanoja ovat melodisuus, eteerisyys ja tunnelmallisuus. Oman mielenkiintoisen lisänsä tuo espanjalainen vokalisti Juanma Draven, jonka laulutyyli ja artikulointi tuovat kokonaisuuteen mukaan rahdun latinalaisuutta.

Biisikolmikosta ei heikkoa kohtaa löydy, mutta todellinen mestariteos on viimeisenä kuultava, yli kymmenminuuttinen And It Remains. Hitaan kudonnan ja hiljaisten suvantojen sekä väkevämpien hetkien vuorottelu luovat jännitettä, jota Dravenin vokalisointi sekä taustalle hiipivä viulu tehostavat entisestään. Loistavan tulevaisuuden maalailu on houkuttelevaa, kun yhtyeellä on kaikki palikat näin hyvin kasassa jo vuoden ikäisenä. Sävellykset kaipaavat vielä pientä terävöittämistä sekä tiivistämistä, mutta moisista valittaminen on näin aikaisessa vaiheessa turhaa. Toivottavasti Neversary on pitkän uran avaus, joka saa nopeasti jatkoa.

Mika Roth
Casket: Decade of Decapitation

Lammilaisen Casketin kolmas demo esittelee melkoisen vakuuttavasti mäiskivän deathmetal-orkesterin. Bändi nappaa rouhintaansa vaikutteita vanhemman laidan mätöstä, mutta toimii soundien ja sovitusten suhteen modernein konstein. Lopputulos on alleviivatun teknistä, mutta alkukantaisen brutaalia räiskettä. Vertailukohdista vahvimpana nousee mieleen Cannibal Corpse, josta bändin visuaalinen ilme ja sanoitusmaailmakin muistuttaa raakuudessaan mainion kansikuvan sekä I Was Born to Eat Human Fleshin kaltaisten biisinnimien muodossa.

Paketista on hankala keksiä erityisempiä napinan aiheita, sillä bändi ohittaa melko hienosti tyylilajin tavanomaisimmat sudenkuopat. Sovituksissa riittää tarpeeksi vaihtelua, vokalisti Ville Rutasen murina kantaa korkeammillekin äänitaajuuksille ja sounditkin ovat iskevät, mutteivät liian tuhdit. Tämä demo asettaa odotukset korkealle jatkon suhteen - Casket tuntuu sellaiselta orkesterilta, jolla olisi rahkeita korottaa räiskeensä tasoa vielä entisestäänkin pelkästään tuomalla omaa persoonallisuuttaan rohkeasti vieläkin enemmän esiin.

Aleksi Leskinen


Denyall: Demo 2010 Denyall: Demo 2010

Seinäjoelta kotoisin oleva Denyall julkaisi pari vuotta sitten pari lupaavaa demoa, joista etenkin jälkimmäinen vakuutti allekirjoittaneen. Nyt on koittanut kolmannen pikkukiekon aika ja nousujohteinen kehitys jatkuu johdonmukaisesti tällä neljän siivun mittaisella demolla.

Raskaampaa melodista metallia takova viisikko tarjoaa nytkin kovaa rytkettä, ja vokalisti Terhi Palomäki on kehittynyt laulajana. Kitarat rouhivat ahkerasti riffejä ja melodioita, joista biisit saavat erinomaisia rakennuspalikoita, tosin sovituspuolella pieni lisärohkeus ei olisi pahitteeksi. Rytmiryhmä saa myös puhtaat paperit, ja kappaleissa osataan tehdä muutakin kuin pitää tallaa laudassa. Denyall on entistä vahvempi ja biisit osuvat jo lähelle napakymppiä, mutta raskaus uhkaa kääntyä jo itseisarvoksi.

Mika Roth


Once Upon A Time Once Upon A Time: Thieves, Murderers and Other Heroes (EP)

Once Upon A Time lataa EP:nsä alkuun tunnelmallisen elektron ja sähäkänkirskuvan kitaroinnin sekaisen Intron, joka lupaa tavallaan vähän mielenkiintoisempaa julkaisua kuin yhtyeellä todellisuudessa on tarjota. Thieves, Murderers and Other Heroes koostuu vauhdikkaasta punkhenkisestä indierockailusta, joka tuo jossain määrin mieleen kotimaisista kakkoslevynsä aikaisen Disco Ensemblen, mutta kuitenkin niin että Once Uponilla on enemmän postmetallisia vivahteita ja toisaalta myös iisimpää ja todella toimivaa fiilistelyä. Voimassa nämä pääkaupunkiseutulaiset jäävät esikuviensa varjoon, mutta muuten viiden biisin kokonaisuudessa on paljon hyvää.

Kun Brain Damagen kepeämpi, progehenkinen välisoitto muuttuu mustanpuhuvaksi metallipurkaukseksi ja edelleen kilpasoittohenkiseksi finaaliksi, jossa juoksukitarat ja vanhalta heviltä haiskahtava farkkurotsi lyövät kättä, ollaan osuttu keskelle mielenkiintoista. Ehkä hieman sekavaa, mutta samalla jännää. Sweet Delusionin rauhallisempi ote kilkuttimineen ja komean kireiltä kuulostavine kitaroineen sekä laulaja Ville-Oskari Pirhosen Samae Koskisen hetkittäin mieleentuovine hönkäilyineen osoittaa, että Once Upon A Timella on halua myös muuhun kuin hakkaamiseen – ja todella, julkaisun rauhallisemmat ja mietitymmän oloiset keskiosuudet toimivat huomattavasti paremmin kuin alkuun ja loppuun sijoitetut vauhtipalat, joiden kimuranteimpiin ideoihin ei vielä taida löytyä tarpeeksi taitoa. Mutta, kuten yhtye itsekin tiedostaa, punainen lanka alkaa löytyä – todisteena siitä on tämä pääosin hieno EP.

Jani Ekblom


Orion Nightfall: Rost und Staub

Joensuulainen Orion Nightfall on seitsemässä vuodessa ahkeroinut läpi erinäisten kokoonpanomuutosten ja julkaissut demoja vinhaan tahtiin - onpa bändi julkaissut jo yhden pitkäsoitonkin. Allekirjoittaneelle ennestään tuntematon yhtye on tuoreimman tuotoksensa perusteella päässyt vähintäänkin etsikkoajoistaan ohi, sillä Rost und Staub on kokonaisuutena toimiva ja mielenkiintoinen paketti.

Vuonojen klassiseen blackiin luottava yhtye tuo perinnetietoisuuttaan vahvasti esiin pelkistetyllä soundimaailmalla ja asianmukaisen kaoottisella meiningillä. Kaikkiaan viisi biisiä sisältävän lyhärin todellinen suola on kuitenkin ne mustemman laidan polulta poikkeavat elementit, kuten ajoittain hyvin teknisesti valveutuneet, polveilevat sovitukset sekä jylhät melodiat, joihin bändi on saanut hyvän tasapainon ilkeämmän säröhälinän ja tarttuvamman liidon välille.

Lopputulos on punk-henkistä black metal-räyhää, mutta tuo jotenkin mieleen vanhan Amorphiksen ja Sentencedin kokeelliset ja aikaa kestäneet klassikot - ja se ei ole huono juttu, ei ollenkaan.

Aleksi Leskinen


Perdition Now: Promo 2010 Perdition Now: Promo 2010

Perdition Now on yhden miehen death metal projekti, jonka kuolotus on erittäin äärimmäistä, eli vihaista ja nopeaa. Paketin pohjana on vanhan koulukunnan death, jonka päälle on ladottu kerroksittain uudempia vaikutteita. Kaiken äänen luojana toimii K. Tormentor, ja herra suoriutuu myös vokaaleista ongelmitta. Avausraita Diem Perdidi on ideoiltaan selvästi innovatiivisin, mutta sitäkin vaivaa selkeä ”leikkaa & liimaa” henki, joka vie touhusta parhaimman voiman. Tekninen pikatuli, viemäriosaston vokaalit ja ovelat ideat ovat sinänsä kunnossa, mutta kokonaisia, täysipainoisia kappaleita niistä ei saada kasaan. Sekavaa, hakevaa ja vaikeasti hahmoteltavaa, joten ei muuta kuin takaisin suunnittelupöydän ääreen.

Mika Roth


pässilauma pässilauma: Afropeukalo

Helsinkiläinen pässilauma kyselee saatteessaan liudan kysymyksiä, joiden pohjimmainen viesti on kertoa, että he ovat yhtye, jolle innostus tulee ennen sisältöä eikä muotoa mietitä lainkaan; yhtye, joka tekee mitä ei osaa, mutta korvaa osaamattomuuden vilpittömyydellä ja keskivertoa paremmalla saatekirjeellä. Ok, yhtyeellä on typerä nimi, ja sen nimeen ja kanteen liittyvä huono vitsi nauratti aivan liikaa ollakseen, no, nimen ja kannen näköinen huono vitsi. Treenikämpällä kesällä 2010 kasettineliraiturilla äänitetty ja melko luomusti (eli ei juuri lainkaan) käsitelty kolmibiisinen demo on sen sijaan pelkkää asiaa. Tai jos nyt ei aivan pelkkää, niin ainakin helvetisti idearikkaampaa kuin keskisuomalainen kaupungillinen ralliautoilijoita vonkaamassa rahaa veteraaneille – ollakseen hyvä popyhtye (mitä kolmikko saatteessa väittää), tarvitsee pässilauma enemmän koukkuja, mutta jo nyt touhussa on rutkasti mieltä.

Ymmärrettävän kämäinen demo koostuu folk-punk-henkisestä musiikista, jossa kaava on yksinkertainen ja biisit päällisin puolin melkein enemmän. Paskaisen rupinen äänimaailma kuulostaa romumetallista kasatulta autolta, joka kolisee ja savuttaa enemmän kuin liikkuu. Siitä ei kuitenkaan ole peittämään sitä, että pässilauma on sävellyksellisesti luonut hyvin tehokkaita lo-fi-siivuja. Demo liikkuu Asfalttipojat-biisin avaruusgaragesta oivaltavan yksinkertaisen Metsurin (sanoitus koostuu kahdesta lauseesta – "metsuri, metsuri, metsuri sahaa puuta / hihhuli, hihhuli, hihhuli halaa puuta" – joiden toistelun väliin on luotu svengaava, tiukka ja melodinen rypistys noin kahdesta soinnusta) kautta suurieleiseen Saunan takana -päätökseen, jossa progressiivinen punk kohtaa surfin ja protometallin, silleen luontevasti laahaten. Yhtyeellä on nettisivujensa perusteella lisääkin biisejä, joten jäädään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. Mielenkiintoisin ensidemo vähään aikaan!

Jani Ekblom


Royal Max Royal Max: Star That Shines Again

Ikä kuuluu melkein kymmenen vuotta sitten perustetun Royal Maxin musiikista, vaikka nykyinen yhtye ei miehistönsä puolesta enää olekaan se sama, jossa lauloi Stam1nan Antti Hyyrynen. Viimeisen parin vuoden aikana uuden miehistönsä vakiinnuttanut lappeenrantalaisviisikko on nimittäin taitava ja osaa soittaa yhteen, jopa hieman monimutkaisempaa materiaaliaan. Leikkisästi musiikkiaan progehardrockheavyjazzfunkiksi kutsuva yhtye osuu kyllä oikeaan siinä, että musiikissaan yhdistyy lukuisia eri tyylejä. Kahden biisin sinkulta vetävämpi on se vähemmän kikkaileva nimibiisi, joka kokonaisuutena on radioystävällistä rockmusiikkia, jota maustetaan pienillä funk- ja metallimausteilla. Kakkosbiisi Rain Dance taas on vähän erilainen käyntikortti, joka esittelee hieman jokaista yhtyeen määrittelemää osa-aluetta, mutta ei löydä omaa fokustaan. On helppo kuulla, että tämä on teknisesti taidokas yhtye, jonka vain pitäisi tyylihybridien joukosta löytää omansa ja ryhtyä tekemään musiikkia, joka esittelyn sijasta olisi. Suoraviivaisuus ja keskittyminen ei ole pahasta monimuotoisemmille yhtyeillekään, ja onhan Royal Maxilla mistä ammentaa.

Jani Ekblom


Ruoko: Yhdeksän

Täsmäbluesia tai bluesrockia veivaava Ruoko tuntee perinteet ja osaa hyödyntää niitä melko tarkasti omassa ilmaisussaan. Trio mainostaa soittavansa bluesia Vantaajoen deltasta, ja jokseenkin tältä se kuulostaa, kun puhutaan sinisävyisestä rämemusiikista. Yhtye on ihan veikeä tapaus, vaikka se ei tee mitään ennenkuulematonta. mutta Yhdeksän on hapuileva albumi, jolla on vain muutama tiukka rämeveto. Ruoko ei taitu siksi, että ruuti jo keksittiin, vaan siksi että se kastui. Rummut-basso-kitara -muotoisissa trioissa on erityisen tärkeää, että koko yhtye on samalla asialla. Yhdeksän kuulostaa kuitenkin liian usein siltä, että rytmiosasto on väärässä bändissä; kun kitara ja laulu on melko särmikästä, ei taustalla lönkyttelevä rytmiryhmä tue kokonaisuutta kuin korostamalla kitaran voimaa. Loppupuolella albumia napakkuus kasvaa, mutta samalla biisimateriaali tylsistyy.

Mielenkiintoisia ovat sen sijaan laulaja-kitaristi Panu Paunosen sanoitukset, joiden perusidea on kohdistaa valonsa juuri asian ohi: sanotaan niin paljon, että asian voi ymmärtää useammalla tavalla, mutta ei sen tarkemmin. Paunonen myös käyttää kielikuvia ja vakiintuneita sanontoja totutusta poikkeavilla tavoilla. Lopputuloksena on mielenkiintoinen, mutta vähän yhdenvitsin tapa tuottaa tekstejä, jotka näyttävät tutuilta, mutta osoittautuvat joksikin muuksi. Tekstien ote on leikkisä, mutta taustalta pilkottaa myös se, että asiaa on. Sitähän blueskin on: tuttujen raja-aitojen kolistelemista perinteisin keinoin, oli mitään annettavaa tai ei.

Yhdeksästä tekisi mieli pitää paljonkin, koska Paunonen on parhaimmillaan vaikuttava laulaja, jonka kitarasta irtoaa ajoittain tiukkoja soundeja, ja rytmipuolen lepsuuteenkin vaikuttaa osin miksaus. Jokin vain jää puuttumaan. Ainesta on, sopivan tyhjäpäisiä ideoitakin – Beatlesin Helter Skelterin suomentaminen (Vuoristorata) on varmasti tuntunut hyvältä idealta, levyllä esittäminen vielä paremmalta.

Jani Ekblom


Shield Bay Alchemist: Black Gold

Shield Bay Alchemist vihjaa jo nimessään siitä, minkä se kertoo saatteessaan: yhtye soittaa Kilpilahden teollisuusalueen inspiroimaa rockia ja sen biisitkin ovat kuulemma syntyneet rakkaudesta öljynjalostukseen. Eipä ole aiemmin tällaista motiivia musiikin tekemiselle tullut vastaan, mutta näin mm. tämän kakkosdemon nimikin asettuu selkeään valoon. Musiikillisesti Shield Bay Alchemistista tulee heti mieleen viime vuosituhannen lopun aikainen 69 Eyes: sekä musiikin tummanpuhuva vallimainen yleisilme että Pekka Hovénin syvä laulu kallistavat tähän suuntaan. Ajoittain pianosta lisäsävyjä hakeva kolmikko osaa komealla soitollaan luoda tyylikkään etäännytetyn tunnelman, mutta biisimateriaali ei ole erityisen mieleenpainuvaa. Näiden alkemistien musta kulta on kyllä juoksevassa muodossa, mutta kaipaa vielä jalostusta hieman persoonallisempaan suuntaan.

Jani Ekblom


120 astetta Toinen Aalto: Satakaksikymmentä astetta

Desibelissäkin arvioidulla keikallaan Toinen Aalto ammensi sanoituspohjaisen mutkikkaamman tumman rockin sammioista, missä kotimaisella kentällä löytyy niin Maj Karmaa kuin CMX:ää. Nyt yhtye tarjoilee kolmen biisin levyllisen aika lailla samanlaisissa maisemissa liikkuvaa materiaalia, josta on oikeastaan valitettavan helppoa nostaa samoja hyvyyksiä ja kehitettäviä puolia. Soitto on tiukahkoa ja sovituksissa on mukavasti mielikuvitusta ja nyanssia. Kun taas soundit ovat tarkoitukseen ikävän kököt ja laulajan laulutaito ja myös tapa laulaa puurouttavat piiloon melkein kaiken sen hyvä mitä edellä mainittiin. Ikävä kyllä yhtye kuulostaa pidemmänen päälle iskevältä ja jopa lupaavalta vain niissä kohdissa missä laulumikki on hiljaa. Toki lauluääntä voi aina harjoittaa ja punkahtava meuhkaaminenkin löytää oman paikkansa osuvista tyylikeinoista mutta Sadankahdenkymmenen asteen kohdalla laulaja on heikoin lenkki. Avausraita Modernit aatteet puhelaulavine pohdiskeluineen ja megafonin käyttöineen ei vielä ole ihan toivoton, mutta muut kappaleet menevät lievästi sanottuna mukavuusalueen ulkopuolelle.

Ilkka Valpasvuo


Wished I Was A Giant: Demo

Jyväskyläläinen Wished I Was A Giant saa ensimmäiset pisteet mielettömän sympaattisesta, sinisestä pahvista askarrellusta kannesta, jota koristaa sekä tutun näköinen harmaa norsu että vähän erikoisempi vihreä pitkäkärsä, ja käsinkirjoitetusta, henkilökohtaisesti puhuttelevasta saatteesta. Kirjeestä selviää, että Wished I Was A Giant (liekö nimi lainattu Guided By Voicesilta?) on yhdenmiehen projekti, jonka ensimmäisen demon biisit on nauhoitettu kevään puolella kuluvaa vuotta. Saatteen mukaan projektin tulevaisuudesta ei ole varmuutta, mutta ainakin käsillä olevien viiden biisin perusteella toivoo, ettei tämä ollut tässä.

Näppäilen soiva materiaali on ennen kaikkea määriteltävä folkiksi, jonka pääosissa ovat akustinen kitara ja Timo Hakkaraisen laulu. Yksinkertaisuudesta nousevat kappaleet ovat melkein enemmän aihioita tai hahmotelmia kuin varsinaisia lauluja – tuokiokuvia, hetken ikuistamista. Ajoittain taustalla kuuluu perkussioita ja sähkökitaran hälyääniä, mutta ne tuntuvat olevan osa sovituksia. Huomion vie Hakkaraisen pidättyväinen laulu, jonka henkäily kuulostaa ikuistamisohjeita kuiskivalta P-K Keräseltä. Kokonaisuuden vähäeleisyys on niin vangitsevaa, että kun Days Of The Alpinessa yhtäkkiä soi sähkökitara, tuntuu se jalkapohjissa asti. Wished I Was A Giantin ensimmäisen demon viisi biisiä vangitsevat monesta eri syystä. Ennen kaikkea demo on lupaus tulevasta. Pankaa nimi mieleen.

Jani Ekblom




Lukukertoja: 4240
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös