Pienet

Pienet – Tammikuu 2011

07.01.2011


Rippeet ARTo: Rippeet

Laulaja-sanoittaja-säveltäjä Arto Sirkiän ympärille rakentunut ARTo-yhtye luottaa suomenkielisen rockin ja popin voimaan. Vesilaitos-yhtyeen myötä tutuksi tulleen herran uusi yhtye esittelee kolmen kappaleen näytteellään tulevaa pitkäsoittoa. Kappaleista jylhästi ja koleasti jousineen kaikkineen korkealta kaartava ja piilevän hevahtavasti riffi-jyrskyttävä melorock-nimiraita on tulossa levylle mutta kaksi muuta näytettä eivät saatteen mukaan tule sille päätymään. Mikä on tämän EP:n hankkimisen kannalta hyvä asia mutta toisaalta hämmentävää, sillä omaan korvaan lämpimän reipas mutta myös rock-rivakka pop-tunnelmointi Kuuhullu ja samaan aikaan räiskyvä ja iskelmällinen Ei se ollut kaiken loppu iskevät huomattavasti paremmin. Pitkä historia bändien parissa kuuluu ARTon otteissa ja karkein perustyö on jo tehty. Jos tuleva levy lähtee kylmäilemään puoliheviin niin passaan mutta tsekkaukseen joka tapauksessa menee.

Ilkka Valpasvuo


Crash Course Highway: Second Time EP

Turkulainen Crash Course Highway laittaa uudella EP:llään heti ison vaihteen silmään kappaleella Walk Away. Hienosti rock-riffittelyä, suoraviivaista pop-melodiikkaa ja näppäriä sovituskikkoja yhteen liittävä kappale on selkeää hittikamaa. Sitä on myös loppulevy, vaikka avauskappaleen tasoista popin, hard rockin ja glamin fuusiota ei yhtyeellä ole enää tarjota.

Crash Course Highwaylla on sävellyspuoli suhteellisen hyvin hallussa, mutta toteutuksessa on vielä toivomisen varaa. Vokalisti Acen rallienglannilla toteutettu ulosanti on hieman mitäänsanomatonta ja ponnetonta, eivätkä bändin yhteensoiton saumat pysy koko levyn mittaa piilossa. Lisäksi CCH:lla tuntuu olevan jonkinlainen identiteettikriisi: saatteen promokuvassa poseeraavat neljä jäsentä näyttävät kaikki eri bändeistä revityiltä ja myös EP:n viisi kappaletta ovat hieman liian levällään toisistaan, jotta bändistä muodostuisi selkeää kuvaa. Tämän näytteen perusteella Walk Awayn hitikäs rockaus näyttäisi olevan Crash Course Highwaylle sopivin reitti.

Tommi Saarikoski


Doperman Doperman: Demo

Helsinkiläisen Dopermanin demossa kiinnittää ensimmäiseksi huomiota laulaja Thomasin vahvaan, vanhat hevikiekujat mieleen tuovaan lauluun. Jossain kiljukaulan ja raspikurkun välimaastoissa liikkuva vokalisointi kuljettaa yhtyeen biisejä mielenkiintoisella tavalla vähän vinoon. Musiikillisesti Doperman ei nimittäin kuulu melodisen hevin jatkumoon, vaan raskaammin huopaavien sabbatistien ja stonereiden mutalammikkoon. On biisistä ja kuulijastakin kiinni, haluaako tätä kutsua heviksi vai stoneriksi – tavallaan kyse on molemmista, samaan aikaan.

Muriseva kielisoitinpuoli ja timmisti takova rumpali saavat parhaimmillaan aikaan melkoisen äänimellakan, ja kun vokaaleissa voi kuulla eräänkin Ozzyn mieleentuovaa työskentelyä, ei voi väittää, etteikö Dopermanin demon parissa viihtyisi. Viisi biisiä, joissa em. piirteiden lisäksi kuulee avaruusrockin ja psykedeelisten samoajien vaikutusta, jättävät jälkeensä kysymyksen, miltä tämä mahtaa kuulostaa livenä? Dopermanin demolta välittyy energiaa, pimeitä voimia ja hyvällä maulla valikoituneita esikuvia, mutta ei yhtään heikkoa biisiä vaan viisikko, joka on osunut oikein herkulliseen ja tinkimättömän komeaan kohtaan. Parin vuoden ikään ehtineen yhtyeen tuotoksia kuullaan toivottavasti jatkossakin.

Jani Ekblom


Halo: Demo 2010

Uudestakaupungista ponnistava Halo liikkuu suomeksi lauletun hevin asialla. Onkin jännä kuinka vokalisoinnin myötä yhtyeen melodiseen antiin tulee rutkasti popmaisuutta, ikään kuin kyseessä olisi suomirock-yhtye, jonka keinoihin kuorruttaa musiikkinsa vain sattuu kuulumaan astetta säröisemmät ja raskaammat riffit, Stratovariuksen 90-luvun lätyiltä lainatut syntsat ja paikoittainen ärjyys.

Kokonaisuus on heviksi melkoisen vaisu ja hempeä, mitä vahvistaa äänikuvan etualassa patsasteleva laulu ja jonnekin taustalle jätetty musisointi. Lopputuloksena on jokseenkin melkein Radio Nova -akselille siloiteltua ilmaisua, joka ei raskaampaan ryhtyessään kuulosta yhtä hyvältä kuin poppailessaan. Demon biisikaksikko on kelpo näyte Halon kyvystä luoda keskivertoa vähän raskaampaa suomirockia, jossa on vähän tarttumapintaa. Mitenkään kovin erityinen tai mieleenpainuva tapaus Halo ei kuitenkaan ole.

Jani Ekblom


J!Kumpulainen J!Kumpulainen

Kuopiossa vaikuttava J!Kumpulainen pysäyttää. Miehen yhdessä kitaroita ja koskettimia levylle soittaneen tuottaja Markus Väisäsen, taustalaulaja Julia Eklundin ja haitaristi Petri Makkosen kanssa luoma kolmibiisinen tarjoilee paketin kuluvan vuoden parhauksiin kohoavaa musiikkia. Kumpulaisen karhean suomenkielisen folkin sydämessä on koskettavat ja asioiden äärelle avoimina pysähtyvät tarinat. Musiikillisesti näitä kauniita kuvia sävytetään akustisella näppäilyllä, hellävaraisella haitarilla ja pienesti kauniilla sovituksilla. Kumpulaisen karhean kauniin slaavilaismelankolian yhteyteen Eklundin soul-taustatuki sopii osuvasti.

Vaikka yhtälö on hyvin arpikudoksinen ja pelkistetty, löytyy keitoksesta myös balkanilaista pyörrettä, jonka mukaan ei varsinaisesti lähdetä vaan annetaan sen vain leijua taustalla. Avausraita Rakkaus on erinomainen aloitus, eikä raukeasti tangoiskelmä-svengaava Ristini kannan laske tasoa. Lopussa biisi lähtee ihan pöydälle asti tanssimaan kunnes istuu hankeen kokoamaan sirpaleita. Uninen Kaikkea on herkistää rehellisellä molli-kaarellaan – illan viimeinen hidas jonka tahtiin ei hymyillä vaan pyyhitään silmäkulmaa hihaan. Yksi sukulainen Kumpulaisen musiikille on Viktor F Mäntyrannan länsinaapurissa perustama Surunmaa - samanlaista iskelmällistä raadollisuutta on molempien folkin keskiössä. Erinomaista settiä!

Ilkka Valpasvuo


Lizard Dance Lizard Dance: (Don´t Forget To) Take Your Medicine

Asenteella ladatun saatekirjeen ("rankkaa, miehekästä, raskasta ja tarttuvaa rokkia") jälkeen ensitunne turkulaisesta Lizard Dancesta on lievä pettymys – kolmibiisisen sinkun kärki Freeman kun ei tunnu välittävän mitään mainostetuista ominaisuuksista. Tarjolla on vain perusraskaahkoa riffirockia ja kitarasooloja, jotka kumartavat kainosti southernin rockin puoleen (toki siinäkin voi nähdä rankuutta ja raskautta).

Kakkosbiisi Nothing More Is Nothing Less on onneksi paljon parempi: tarttuva ja svengaava boogiejyrä saa lisänostetta melodisenkepeästä kertosäkeestä. Päätösbiisi Medicine nostaa sen sijaan hieman vauhtia, mutta vaikka kyseessä on menevä biisi, jää päällimmäisenä mieleen paikoittainen soittokompastelu. Turkulaiset tekevät perusmaukasta rockia, jossa on kitarat hauskasti totuttua taaempana. Kokonaisuuden ja biisinkirjoituksen hahmottomuus sekä vokalistin yksiuloitteisuus syövät kuitenkin melkoisesti tehoja.

Jani Ekblom


Melankolics Melankolics: Eva Braun
Samsara

Joensuussa 2002 perustettu ja sittemmin pääkaupunkiseutulaistunut, esikoispitkäsoittonsa vuonna 2009 julkaissut Melankolics aloittaa vuoden 2011 kahden biisin maistiaisella myöhemmin ilmestyvältä kakkoslevyltään. Nelikon brittihenkinen voimapop soi komeasti ja odotetun kertsivetoisesti, eikä kumpikaan julkaisun biiseistä karkaa kauas klassisesta sinkkumuotista. Reiluun kolmeen minuuttiin tiivistetyt suoraviivaisen melodiset, mutta ilahduttavan monitoimiset biisit tarjoavat koukkua, johon tarttua ja tunnetta, johon hukuttautua. Pintakunnon lisäksi biiseistä löytyy myös syvyyttä, mutta samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, ettei pieni terävöittäminen olisi pahasta, kun puolenkymmenenkin kuuntelun jälkeen julkaisun mieleenpainuvinta antia meinaa olla Stefan de Batselierin valokuvat. Silti: Melankolics tekee edelleen laadukasta popmusiikkia hyvällä maulla.

Jani Ekblom


Vanity Dreams Nitroforce 9: Vanity Dreams

Rullaavaa hard rockia tahkoava Nitroforce 9 on aiemmin julkaissut kolme demo-EP:tä, joista kaksi on noteerattu myös Desibelissä. Näiden pohjalta voi sanoa että yhtye astelee pikkuhiljaa eteenpäin ja kolmibiisinen Vanity Dreams vie Nitroja taas muutaman pykälän pidemmälle. Hard rockin iskukykyhän ei hirveästi laimene tai vaihtele vuosikymmenestä tai bändistä riippumatta – rokkihaara, vauhti, asenne ja hiki vaativat aina tuekseen hyviä biisejä ja persoonaa. Niin kuin toki mikä tahansa muukin genre, mutta hard rockissa yrittäjiä on ehkä metallin jälkeen eniten. Niinpä erottautuminen ja massasta nouseminen on aina haaste. Miten käy Nitrojen?

Biisikynä on taas kehittynyt. Huohottaen paahtava Sis Point Sweet Action onnistuu keekoiluineen iskemään ihan kelvosti hermoon. Hätäisesti laukkaava Motorway Maniac ei tiukasta tahdinpidostaan huolimatta kompastele vaan onnistuu myös hengittämään. Mieleenpainuvin teos taitaa silti olla rauhallisempi And There She Stands, jossa kauniisti haaveellinen melodiakaari vakuuttaa ja solisti Eero Savela kuulostaa tummimmillaan hetkittäin lievästi Bad Religionin Greg Graffiniltä. Superhittejä ei Nitroilta vieläkään löydy, mutta tällä EP:llä kaikki biisit ovat hyvässä tasapainossa ja rokki rullaa hyvin. Tästä on hyvä jatkaa.

Ilkka Valpasvuo


Sorkka: Ensimmäinen jae

Hangmanin raunioista nouseva Sorkka pukkaa esille ensimmäistä demoaan vain puoli vuotta syntymänsä jälkeen. Tuotoksen voi työntää paremman puutteessa melodeath-lokeroon, vaikkakin viimeistään Tuomaksen huutolaulu tuo yhtyeen sointiin melko omintakeisen leiman. Samalla kun miehen vokalisointi erottaa yhtyeen muista, se kuitenkin myös turruttaa biisejä yksiulotteisuudellaan ja harmaudellaan. Yhtyeen suurin yksittäinen petrauksen paikka löytyykin huudosta, joka kaipaisi kipeästi lisää soivuutta, syvyyttä ja monipuolisuutta.

Demon kolmesta sävellyksestä yksikään ei kyykkää, mutta toisaalta yksikään ei sen kummemmin pomppaa esiin. Tajuttoman tyylitajuiset soolot ovat suuri plussa, mutta yleisesti ottaen kitarapuolellekin kaivattaisiin vahvempia melodioita - nyt kun biisit eivät juurikaan vaadi kuuntelijaa palaamaan takaisin stereoiden äärelle. Kielivalinnasta heruu pisteitä, ja miehisyyttä, varmuutta ja vihaisuutta paketti on suorastaan pullollaan, mutta ainakaan vielä ensidemollaan Sorkka ei kuitenkaan onnistu tekemään suurempaa vaikutusta.

Jarmo Panula


The New Tigers Sampler The New Tigers: The New Tigers Sampler (EP)

Pääosin turkulainen The New Tigers pohjustaa valmisteilla olevaa esikoispitkäänsä EP:llä, jolle on kerätty materiaalia vuonna 2006 perustetun yhtyeen uran eri vaiheilta. Samplerin otanta luo kuvan trenditietoisesta, itsevarmasta ja parhaillaan valloittavan sydämellisestä orkesterista, joka ammentaa häpeilemättä The Jesus and Mary Chainin ikuistamasta surinan ja heleän popin liitosta. Esimerkiksi Clocks of Destruction on jo tarpeettoman suora pastissi, mutta enimmäkseen Appu Jasun ja Valtteri Virtasen kainosti tulkitsemat kappaleet voittavat puolelleen viileiden soundien sijaan kevyellä popkosketuksellaan.

Toisaalta The New Tigersiltä löytyy myös kaihoisa ja laajakaarisempi puolensa. Tulevalle albumillekin aiotun World’s Greatest Actorin kitarakuvio maalailee osuvan vakavissaan karkkitähtiä, mutta todelliseksi helmeksi nousee oletettavasti Myllysiltaan nimellään viittaava instrumentaali Bending Bridge, jonka tempo ja uneliaan uljas kitarointi koukkaavat jo itsensä Neil Youngin reviiriltä. Odotukset seuraavan siirron suhteen ovat korkealla.

Antti Hurskainen


UTFPLYIHG Used To Fuck People Like You In High School

Jyväskylän suunnalta ponnistavan Used To Fuck People Like You In High Schoolin kolmen biisin demo esittelee hevisti raskaalla poljennolla laukkaavan rock-yhtyeen, jonka särökitarariffittely kuorruttuu solistin melko monipuolisesti groovaavalla laululla. Ihan gasoliininkatkuisimmasta stonerista ei ole kyse, vaikka samanlaista raskaampaa rullaavuutta paketissa onkin. Korkealta kaartava ääni käy hetkittäin jopa ruoskassa, mutta musiikki itsessään on hengeltään lähempänä emoa kuin metallia, corea tai heviä. Yhtyeen parhaita puolia on kipakka menevyys mikä ei tarkoita onneksi silti sitä että tunnelmille ei osattaisi antaa tilaa. Äänitteen viimeistelty soundi miellyttää myös. Menevää rockitusta verevällä säröllä ja jykevällä potkulla. Sen tarkempia faktoja ei yhtyeestä löytynyt niin demon ohesta kuin kotisivuilta, mutta nähtävästi kyseessä on trio ja nimen yhtäläisyys erääseenkin levy-yhtiöön taitaa olla sattuma? (Laitoin nimen tässä siihen asuun missä se seisoo yhtyeen maispeis-sivuilla, vaikka eikös highschool ole ihan yhdyssana..?)

Ilkka Valpasvuo


Kuinka näin kävikään? Vaikeat ajat: Kuinka näin kävikään? –EP

Oululainen Vaikeat ajat luottaa suomenkieliseen rock-ilmaisuun. Kolmibiisinen näyte esittelee pop-melodisuuden, hevimmän raskauden ja piilevän äkkivääryyden välillä tasapainoilevan viisikon. Kansikuvassa diskopallon alla keimaileva typykkä ei itse asiassa anna minkäänlaista mielikuvaa musiikin sisällöistä – enemmän tässä on suoraviivaisen jyräävästä suomirockista kyse kuin mistään tanssiluolasvengistä. Raskassoutuisessa soitossa liikkuu se kierompi ilme, mitä Antti Lindholmin miehisen jykevä laulu enemmän tasoittaa kuin vetää syvempiä silmäkkeitä kohti. Näiden elementtien vastavuoroisuus ja yhteistyö onkin yhtyeen mielenkiintoisimpia piirteitä aika syväluotaavien sanoitusten ohella. Biisikynä taas on lupailevuudestaan huolimatta vielä aika yksitoikkoinen. Esimerkiksi kolmosraita Roolijaosta lupaa rauhallisesti pohtivalla alullaan hyvää mutta taittuu lopulta hiukan mitäänsanomattomaan rockitukseen, jossa laulukin yltyy ärisemään. Minun makuuni tuon äkkivääryyden voisi päästää enemmänkin irti – sieltä saattaisi irrota enemmänkin persoonaa lopputulokseen. Toki päämäärätön hosuminen ei sekään yleensä toimi.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 3944
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös