Pienet

Pienet II – Tammikuu 2011

31.01.2011


'Dogtor' Dogtor: Fire At Will (EP)
Hold On

Vihaisena sätkivä basso keulassaan liikkuva Dogtor tuo ensimmäiseksi mieleen Motörheadin, mielikuva jota esim. nimibiisin mahtava aceofspadesmaisuus tai vokaalien etäännyttäminen ei ainakaan vähennä. Ja hyvä näin: ronskisti muriseva Dogtor tarjoaa esikoisjulkaisullaan tummasti väreilevää, rumaa ja todella toimivaa jyystöä, joka flirttailee sekä hevin että klassisen rockilmaisun kanssa. Vasta 2010 perustettu nelikko kuulostaa yksiköltä, mihin vaikuttaneen jäsenistön yhteydet sekä Need For Treatmentiin että Rollcageen.

Fire At Will -EP on neljä biisiä alkukantaista voimaa jostain kellarin ja autotallin väliltä; vauhti lasissa sooloja ja riffejä ampuva kone, jonka rattaat kaipaisivat vähän öljyä, vaikka ne tulevatkin toimeen hiekan, tuon vihaisemman lubrikantin, kanssa. Vähän nykii, mutta klenkatenkin Dogtor hakkaa monen asemoituneemmankin rockjyrän palleja läsnäolollaan. EP olisi tuskin mennyt pilalle pienestä hiomisesta, biisien hienosäädöstä tai kokonaisuuden aavistuksenomaisesta monipuolistamisesta, mutta toisaalta on hienoa kuulla, kuinka tanner tömisee ja esikuvien luut helisevät vitriineissään. Rock on vitun tehokasta, kun sen osaa. Alta pois ja kättä lippaan, täältä tulevat Dogtor ja hengästyttävä ensituotoksensa!

Jani Ekblom


Drowlich: Benighted Illumination

Drowlich pamauttaa tiskiin kahden raidan mittaisen esikoisdemon, jolla metallin eteen voi liittää sellaisia sanoja kuin sinfoninen, black ja dark. Pientä death-vivahdettakin on havaittavissa, mutta enemmän Drowlich operoi siellä norjalaisen suuntauksen, kuin perinteisen kuolotuksen äärellä. Kitarat saavat näin raastaa raa´asti ilmaa ja vokaalit ovat lähinnä vihaista kärinää.

Kahden raidan mittainen Benighted Illumination on saanut selkeitä vaikutteita etenkin Dimmu Borgirin suunnalta, sen verran teatraalisesta metalloinnista tässä on kyse. Jylhän sinfoniset nostatukset, taustalla kirkuvat synat ja kuorot, sekä lähiön kokoiset soundit kieltämättä toimivat ja suunnattomasta massasta huolimatta bändi ei sotkeudu omiin verkkoihinsa. Yhtyettä auttaa tässä etenkin jykevä soundipuoli, jonka ansiosta biisien voima välittyy hävikeittä eteenpäin. Pientä lisäpersoonallisuutta kaava vielä kaipaa, mutta perusasiat tuntuvat olevan jo kohdillaan, eli tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kohti seuraavaa (ja toivottavasti hiukan mittavampaa) kiekkoa.

Mika Roth


Every Single Burn: Get Rich… Or Die Not Trying

Pariin otteeseen aiemminkin desibeli.netiä lähestynyt Every Single Burn onnistuu lyömään luun kurkkuun heti kolmibiisisen julkaisunsa alkumetreillä. For Youn äärimmäisen tiukka riffittely ja huutolaulu johdattelevat melodiseen kertosäkeeseen, joka on puhdasta hittikamaa. Jonkinnäköisestä hardcoren ja popin ristisiitoksesta tässä on kyse, mutta Every Single Burn onnistuu yhdistämään raskauden ja melodisuuden hämmentävän saumattomasti.

Myös julkaisun kaksi muuta kappaletta ovat komeita. Soundit ovat jykevät ja soitto on jämäkästi lapasessa ilman turhia kikkailuja. Tärkeintä on kuitenkin se, että yhtyeen sävellyskynä on terävä. Melodisuus ei vie lainkaan terää ESB:n raskaudelta, joka ei monien kilpailijoiden tapaan kuulosta lainkaan opetellulta. Vokalistin kylmäävä huutoääni pitää viimeistään huolen siitä, että ESB pyyhkii lattiaa kaiken maailman ties-mitä-corea soittavilla teeskentelijöillä.

Tommi Saarikoski


'Muukalainen' Jalava: Muukalainen

Suomenkielistä americana-folkia avarasti tunnelmoiva Jalava valmistelee maaperää tulevalle pitkäsoitolleen neljän biisin EP.n verran. brightboyn Antti Westmanin laulu marinoi hellävaraisella väreellään oivallisesti akustisvoittoista soitantoa, joka laulun positiivisen ilmeen ansiosta onnistuu toimivasti tasapainottamaan melankolisuuttaan. Yhtyeen voimavarannoista kertoo ilmeikkään ja sulavan biisikynän ohella se että basisti Samppa Pyykkönen voisi nelosraita Sadepilvien perusteella ihan yhtä hyvin toimia yhtyeen laulajana. Ville Houtun pedal steel, kitara ja dobro ovat isossa roolissa luomassa avaruuden tunnetta. Viisikko onnistuu jokaisella näyteraidallaan koukuttamaan, mikä lupaa oikein hyvää pitkäsoittomuodolle. Eiköhän ala siis olla aika ottaa yhtye tarkemmin loopin alle…

Ilkka Valpasvuo


'Kurikka Kakkahätä-77/Pertti Kurikan Nimipäivät-split
Airiston punk-levyt / Red Lounge

Jo pelkän tittelin pohjilta voinee päätellä, että kyseessä on varsin menevä seiskatuumainen seiskaseiska-tyyppisen punkrockin parissa. Kakkahädän räkä poskella edespäin toikkaroivassa meiningissä on sopivasti kontrastia Pertti Kurikan Nimipäivien primitiivisyydessään hardcorempaakin ilmaisua muistuttavaan junnaukseen nähden, joskin bändin taustavaikuttajista toki löytyy klassisia kotimaan punkrock-kokoonpanoja tyyliin Ypö-Viis ja Sensuuri. Lujiten bändin kolmesta rallista iskee jo jonkin sortin hitteyttäkin nautiskeleva Kallioon!, jossa edellämainittu primitiivinen räminä kohtaa oivallisesti simppelin tarttuvuuden ja vilpittömän sanoituksen.

Kakkahädän puolella eniten riemastutti SIG-cover Vuosisadan rakkaustarina, jonka asianmukaisen horjuvainen ja rähjääntynyt, mutta alkuperäisen luennan tarttuvuudesta kiinnipitävä näkemys tuo vanhasta hitistä esiin uudenlaisen näkökulman. Samaten tylysti svengaava Kansanjoukot pisti pitkätukkaan liikettä – Kakkahätä osaa edelleen pukea kaiken oleellisen alle puolentoista minuutin mittaan. Kesää ja huoletonta puistoelämäähän sitä alkaa ihminen kaipaamaan kun tällaisia levyjä kuuntelee!

Aleksi Leskinen


'Jostain Kansantauti: Jostain historiasta

Kuusihenkisen Kansantaudin hipahtava suomirock soi ilahduttavan orgaanisena. Maltillisesti särötetyt kitarat ovat etualalla, mutta koskettimet sekä päätösraidalla kuultavat viulu ja sello värittävät äänimaisemaa hienosti. Soitossa on hyvää tekemisen meininkiä eikä pieni hapuilu siellä täällä pääse pilaamaan kuuntelukokemusta. Kansantautia voisi kehua jopa persoonalliseksi: vaikutteita on kyllä otettu laajalta rintamalta, mutta oma ääni kuuluu vahvana.

Kolmibiisisen pikkulevyn aloittavat Yksi vaihtoehto ja Jostain historiasta ovat tarttuvia ja energisiä rock-kappaleita, jotka tekisi mieli kokea myös elävänä. Viimeisenä kuultava, rauhallisemmin etenevä Vaeltaja jää edeltäjiensä jalkoihin, mutta osoittaa, ettei yhtye ole yhden tempun taikuri. Kansantaudin paketti tuntuu olevan kokonaisuudessaan hyvin kasassa, eikä kritisoimiseen ole juurikaan aihetta. Hyvä!

Tommi Saarikoski


'Muistoksi' Koodi: Muistoksi

Miia Liukkonen on Koodi, suomenkielistä tummasyistä elektroalternativepoppia luova artisti. Neidon neljän biisin näyte esittelee aika koleaa mutta tunteella ladattua äänimaisemaa, joka ei ole niinkään tanssilattiarytmillistä kuin haaveellista öistä tapettia. Ukkosmaineesta tutun Klaus Thunderin äänittämä, miksaama ja tuottama EP onnistuu luomaan yhtenäisen soundimaailman ja tuo kieltämättä esiin melko valmiin paketin. Haasteita on biisikynän vetovoima sekä pakettia paikoin vaivaava lievä jäykkyys ja ehkä turhankin muoviset välineet. Vaikka lauluun onkin saatu tunnetta, ei sen koleahko kaari silti pääse ihon alle. Tässä vaiheessa Koodilla on ihan mielenkiintoinen idea mutta se vaatii vielä työstämistä todelliseen koskettavuuteen. Kaikkein lähimpänä maalitaulun keskustaa ollaan tunnelman puolesta Vieraiden pihojen pelkistetyssä akustisessa rauhassa. Toki Kauemmaksi sinusta jää myös mieleen ja onkin ehkä koukukkain kappaleista. Lupaava.

Ilkka Valpasvuo


'Battlefuck' Nugget Nemesis: Battlefuck (EP)

Nugget Nemesisin nettisivuja selatessa tulee mieleen Butthole Surfers: puolialastomien miesten, natsien, ristiinpukeutumisen, yleisen sekoilun ja yhden nuggeteilla persvakoon rakennetun ylösalaisin olevan ristin liitos haiskahtaa samanlaiselta hyvän huonon maun yhdistelmältä, jolla Gibby Haynes kumppaneineen aikoinaan saattoivat aiheuttaa paheksuntaa. Musiikillisesti moniulotteinen ja mustan huumorin sävyttämä Battlefuck vihjaa toisaalta myös sisällöllään olevansa ainakin jotain sukua näille Texasin viihdekäyttäjille.

Muutaman vuoden ikäinen pohjoissavolaisyhtye on ehtinyt tehdä jo useamman pikkukiekon, joita yhdistää melko päätön kohkaus. Viisikon jalat ovat 60-luvun autotallipsykedeliassa, mutta mekon helmasta välkkyy myös raskaampaan hevimekkalointiin sekä mutkikkaisiin taiderock-kuvioihin mieltynyt, nahkean kuumasti sykkivä elin. Esim. Mind Rambo lainaa sekä Skunk Anansielta että Prodigylta, mutta on silti enemmän Black Sabbathia kuin alternativea – ja kaikkea tätä tietysti kerralla. Holtittomuus ei tee kokonaisuutta sekavaksi, vaan neljän biisin pienokainen on oikeasti linjakas, ehkä liiankin: riehakkuus kuuluu, muttei tunnu. Silti biiseissä on kulutuskestävyyttä vaikka vakavasti leikkisä yhtye mahduttaa viittansa alle kaikenlaista. Tyylien sekamelskassa on Nugget Nemesisin sielu. Battlefuck on erittäin hyvä, mutta ehkä vähän turhan sisäsiisti EP; jalorotuiseen asuun eksyneen räksyttäjärakin äpäräpentu.

Jani Ekblom


'Scars Standing Ovation: Scars Suit Me

Standing Ovation kuvaa saatteessaan musiikkinsa olevan kirjavuudessaan ”lähes ainutlaatuista”. Vaikka näin ei aivan ole, on yhtyeen itsevarmuudelle syynsä. Viiden kappaleen Scars Suit Me on kaikin puolin vakuuttava ensinäyte. Tuotanto ja soitto kuulostavat demotouhuilun sijaan ammattitaitoisen yhtyeen tekosilta. Ja kyllä Standing Ovation tosiaan massasta erottuu monipuolisuudellaan.

Viiden kappaleen joukkoon mahtuu raskaasti jyräävää rockia, progeilua, pianotunnelmointia ja tarttuvia melodioita, eikä Standing Ovation kuulosta eksyneeltä minkään lajin parissa. Erityiskiitokset täytyy antaa vokalisti Jouni Partaselle, jonka vahva ääni toimii komeasti eri tunnelmissa. Kappalemateriaali on tasaisen vahvaa (ei kuitenkaan tasapaksua), mutta lopullisen niitin arkkuun lyövä iskusävelmä jää vielä puuttumaan. Joka tapauksessa vakuuttavimpia debyyttejä miesmuistiin.

Tommi Saarikoski


'Ten Ten For None: Out From the Dark

Ten For None on vääntänyt raskasta ja rosoista rokkiaan 90-luvulta lähtien, joten perusasiat on saatu kuntoon jo aikoja sitten. Soitto on kautta linjan tanakkaa, palaset loksahtelevat kuin huomaamatta kohdilleen, ja vaikka sävellyksissä ei keksitä mitään mullistavaa, kulkee bädin raskaasti lastattu juna vaivattomasti eteenpäin, aivan kuin alamäkeen konsanaan.

Out From the Dark on neljän groovaavasti rullaavan sekä paikoin hiukan jälkigrungeilevan siivun paketti, jossa jokainen raita erottuu mukavasti muista. Mukaan mahtuu korkeaoktaanista paahtoa, iisimpää fiilistelyä, sekä asenteikkaampaa mättöä, jokaisen siivun istuessa ongelmitta bändin soundiin ja persoonaan. Kyllä tätä kuuntelisi mieluusti mittavimmissakin annoksissa, vaikka ihan pitkäsoitollisen. Vahva näyttö bändiltä, joka ansaitsisi tulla huomioiduksi isommissakin piireissä.

Mika Roth


The Reality Show: The Reality Show (C-kasetti)

Turku-Riihimäki-välillä vaikuttavan kolmikon The Reality Show viiden biisin demokasetti on verhoiltu törkeän tyylikkäästi mustiin kuoriin, joita koristaa vain bändin jokseenkin graffitimainen logo. Kannet myös osoittavat yksinkertaisuudessaan jotain olennaista bändin tyylistä: esillä on asioiden ydin, ei enempää, ei vähempää.

Hardcorea, metalliriffejä ja grind-suhaamista keskenään yhdistelevä taidonnäyte on äänenlaadultaan horjuva ja soundeiltaan alkukantaisen häiriintynyt, mutta osittain näiden seikkojen vuoksikin meteli jyrää eteenpäin - ja ihan silkkaa energisyyttään. Napakasti osuvista riffeistä ja härkäpäisestä meiningistä nousee mieleen länsinaapurin sahaajia tyyliin Totalt Jävla Mörker tai Sayyadina, mutta biisien rakenteellinen arvaamattomuus ja tiivis tunnelma nostavat esiin myös amerikkalaisen nykyhardcoren ja underground-orientoituneemman metallin kieroutuneita piirteitä varsin sopivissa suhteissa. Kyseessä on siis mitä oivallisin lisä kotimaan männä vuonna tuon tuosta laadukkaita levyjä esiin tuupanneisiin hardcore-kokoonpanoihin. Jatkoa odotellessa voi vaikka kokeilla kuinka monesti levyn jaksaa putkeen kuunnella; mokoma kun mahtuu täyttämään kasetin kummankin puolen kahdesti. Se siitä kelailusta!

Aleksi Leskinen




Lukukertoja: 3692
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös