Pienet

Pienet - Lokakuu 2012

29.10.2012


City Of Seasons City Of Seasons: Guardian

Tamperelainen City Of Seasons lähestyy desibeli.netiä nyt toista kertaa pienjulkaisun muodossa kahdeksanvuotisen uransa aikana. Sanna Urtin kirkkaan laulun ja kohtuullisen tummasti mutta samaan aikaan mukavan värikkäästi säröpop/alternativerockin parissa väreilevän musiikin yhdistelmä toimii edelleen kelvosti, sana väreily tuli nytkin positiivisena adjektiivina mieleen ennen kuin edes luin mitä yhtyeen edellisestä tuotoksesta tuli näpyteltyä. Edelleenkään en silti löydä yhtyeen kolmesta biisistä sellaista kipinää joka saisi oikein ryhdistymään tuolilla.

Altsusti aggressiivisemmalla Unconsiouslyllä jää kaipaamaan vielä lisää ärhäkkyyttä ja potkua ilmeeseen ja perseelleen lennättävyyttä etenkin lauluun. Sävellyksenä kappale taiteilee siinä ja siinä että kaatuuko hötkyilyn puolelle. Haaveellisemmin kaartava nimibiisi Guardian on vähintään yhtä tummasyinen mutta onnistuu rauhallisemmalla ilmeellään tasapainottamaan itseään paremmin. Urtin laulukin kuulostaa tummien kaarien kanssa paremmalta. Silti - biisi ei oikein tunnu etenevän ja jo puolivälin kohdalla sen tarjoomukset on nautittu. Loppuhuipennukseen pelkkä säröpedaalin polkaiseminen, rumpufillit ja vaivihkainen piano eivät tuo sen kummempaa innovatiivisuutta. Selkeästi pieni-ilmeisempi ja ilmavampi Intubation vakuuttaa rauhan tunteellaan, mutta ne suuret tunteet eivät tästäkään esiin nouse. Jotain tarttis keksiä, jos haluaa olla enemmän kuin ihan kiva.

Ilkka Valpasvuo


Darkened Souls Darkened Souls: And the Light Cries Upon Us

Tarina ei kerro mistä Darkened Souls tulee ja mitkä ovat sen tavoitteet, mutta tämän kuusiraitaisen demon perusteella ryhmän esikuvat löytyvät aika varmasti länsinaapurista sekä Atlantin tuolta puolen. Vahvasti koskettimilla maustettu death metal on keskitempoista ja haiskahtaa selvästi dark metalille, etenkin kun synat pääsevät joillain raidoilla enemmän pintaan.

Demon kuudesta kappaleesta vain yksi kestää alle viisi minuuttia, mikä on tällä kertaa selvästi ongelma. Esimerkiksi Under the Dark Sun pitää kyllä sisällään ovelan väliosan, jonka suvannossa biisi keksitään täysin uudelleen, mutta kun alkupuolta on venytetty tätä ennen aivan turhaan, ei mojovaksi yllätykseksi pohjustettu potku osu enää kohdilleen. Samoin avausraita Circle voisi toimia paremmin, jos sovitusta kiristettäisiin ja viidestä ja puolesta minuutista vuoltaisiin kolmannes pois. Ja samat sanat voi todeta itse asiassa lähes jokaisesta siivusta.

Vaikuttaa myös pahasti siltä, että jokaisessa ratkaisun paikassa bändi on päättänyt valita sen turvallisimman reitin, mikä on johtanut tasapaksuun ja venytettyyn lopputulokseen. Varmasti rahkeita olisi enempäänkin, nyt vain rohkeasti omia kuvioita rikkomaan, sillä keskivertobändejä on maailmassa jo yllin kyllin.

Mika Roth


Discipline X Discipline X: One of a Kind

Discipline X on pätkinyt räyhäkkää punkin rytkettä kasaan taas pikkukiekollisen ja meininki on pitkälti sama kuin alkuvuodesta ilmestyneellä Revolution EP:llä. Trion otteissa voi kuulla kaikuja ensimmäisten levyjensä aikaisen Bad Religionin sekä jopa Black Flagin musiikista.

Tuore rieska on kuuden raidan ja yhden bonusbiisin mittainen pino räkäisiä riffejä, tarttuvia stemmoja ja rullaavia siivuja. Rallikuskienglanti ei varsinaisesti helli korvia, mutta kun nipusta löytyy sellaisia helmiä kuin Evil Inside You ja pieniä thrash metal viboja mukaan tuova My Lai Massacre, niin vaikea tässä on liikaa nillittääkään. Kolmikko ei varsinaisesti luo mitään ikimuistoisen uutta ja ihmeellistä, mutta melodisen ja rosoisen punkin herrat hallitsevat. Perusasiat ovat siis jo hallussa, nyt vain lisäämään sitä omaa tatsia ja x-tekijää kaavaan, niin tie kellareista halleihin lähtee taatusti urkenemaan.

Mika Roth


Katakombi Katakombi: Hämärän vartija

Oivallisen nimen itselleen valinnut Katakombi kuvaa ensilevytyksensä tekemistä louhinnaksi. Hyvä kuva; raskaamman kautta kohti synkeää hautaa käy neljän biisin ja vajaan puolen tunnin Hämärän vartija -kasetti. Eikä lainkaan suorinta tietä. Katakombin doom/death-viritys on sen verran kokeellinen, että se poukkoilee ja leijailee suht psykedeelisissä sfääreissä.

Vaikka Katakombi on uusi yhtye ‚Äď se aloitti syksyll√§ 2011 ‚Äď on meno vakaata. Rumpujakkaralta l√∂ytyv√§ Marko Neuman muistetaan toki monesta (hyv√§st√§) yhtyeest√§, joten aivan pystymets√§st√§ ei tulla. Katakombi onkin moniholvinen: yht√§√§ll√§ louhitaan paksuja ja raskaasti p√∂risevi√§ riffej√§, toisaalla himmaillaan kiireett√∂m√§sti namiskoja v√§√§nnellen taivaalle vilkuillen, ja v√§lill√§ intoudutaan √§√§nekk√§isiin, l√§hinn√§ heavy psych -osaston mieleen tuoviin tunnelijuoksutuksiin.

Biisit ovat vakuuttavan kerroksellisia ja naittavat yhteen ‚Äď hyv√§ll√§ tai v√§kivaltaisesti ‚Äď paljon ep√§suhtaisia, yll√§tt√§en toisiinsa lomittuvia elementtej√§. On synk√§ksi k√§√§ntyneiden jamien tuntua, mutta lopputuloksessa liikaa tarkkuutta, jotta se t√§ysin pit√§isi paikkansa. Tunnelmallista, kyll√§, vaikka vokaalit eiv√§t aivan yll√§ samanlaiseen murhaavuuteen kuin mihin soittopuoli kiivaimmillaan repe√§√§. Mielenkiintoista moneen suuntaan repeily√§, riemukasta etsimist√§ ja l√∂yt√§misen iloa, vaikka mit√§√§n erityisen hauskaa tai valoisaa H√§m√§r√§n vartijoissa ei ole. Helppo t√§llaista k√§sity√∂l√§isyytt√§ on arvostaa, kun on tehty musiikkia nautittavaksi.

Jani Ekblom


Mojo Waves Mojo Waves: Enjoy, Don¬īt Destroy

Ronski rock metallivaikutteilla oli tiivistettynä kuvailu minkä Mika Roth tarjoili Mojo Wavesin edellisestä tuotoksesta, kesän satoa olevasta Introducing Mojo Waves -demosta. Metallia en ehkä tältä jatkolta lähtisi enää alleviivaamaan, vaikka sekin siellä jossain muodossa kaikaa. Lainaan mieluummin yhtyeen kattavaa saatetta jossa asia ilmaistaan näin: "Voit kuulla jytisevien kalvojen tuottaman, ruumiisi haltuunottavan rytmin, petolintumaista, kiihkoa täynnä olevaa laulua sekä goljattimaisen kokoisia, säriseviä rientoriffejä." Eniten esille nousee toki laulukiekuminen, mutta myös korkeaoktaaninen tahdinpito ja hypnoottinen huohotus tuovat yhtyeen soundiin omaa leimaa. Alkuvoimainen ja kovaa soitettu 70-lukuinen rock on entistäkin selkeämmin yhtyeen betonijalka, mutta toisin kuin monella muulla, Mojo Waves onnistuu ammentamaan lähteestään kohtuullisen tuoreesti, eläväisesti. Jokaisesta kappaleesta löytyy viehättäviä soitollisia piirteitä, yhtye ei niinkään brassaile laulullaan vaikka se keuhkoaa koko ajan niissä petolintumaisissa sfääreissään. Eniten peukkuja nouseekin pienistä taitavista nyansseista ja kaikesta vauhdinpidosta ja jykevyydestä huolimatta taidolla vaalituista melodiakoukuista. Mojo Wavesin trippi alkaa olla ansiokas

Ilkka Valpasvuo


Neferion Neferion: The Primordial Mode

On vain hyvä jos uutta orkesteria ei pysty välittömästi tunkemaan johonkin tiettyyn valmiiseen genrekarsinaan. Yksi tällainen ryhmä on tamperelainen Neferion, jonka ärhäkkä ja menevä metalli on thrash-johdannaista, mutta samalla jotain tyystin muuta.

Nopeaa ja tulista metallia syytävä ryhmä osaa selvästi asiansa ja jokaiselta tontilta löytyy niin taitoa kuin näkemystä. Vokalisti Maija Saari hallitsee vihaisen ärinän ja särinän, eivätkä puhtaatkaan osuudet tuota ongelmia. Kiitosta ansaitsee myös rytmiryhmä, joka puskee biisejä eteenpäin kirjaimellisesti hartiavoimin. Saatteen mukaan renessanssinsa alkumetrejä kulkeva yhtye onkin jo mainiossa vireessä, mutta sävellyskynän terävyydessä olisi vielä parantamisen varaa. Lähimmäs häränsilmää osuvat Nightingale ja Daunting, mutta etenkin jälkimmäisessä kipaleessa bändi sortuu liialliseen kerrosten latomiseen, eikä ytimestään napakka biisi pääse oikein koskaan kunnolla iskemään, kun massaa on aivan liikaa ympärillä.

Neferionilla onkin periaatteessa jo kaikki tarvittavat palaset hallussaan, mutta palikoiden järjestyksessä on vielä ratkomista. Enemmän malttia ja keskittymistä omiin vahvuuksiin, niin eiköhän se siitä lähde sujumaan.

Mika Roth


Revenge Of The Boot Revenge Of The Boot: In Five Pieces -EP

Autotallirokkia, tyttökoulupunkkia ja 70-luvun hardrockia yhdistelevä helsinkiläinen Revenge Of The Boot on mennyt selkeästi eteenpäin puolessatoista vuodessa. Edellisellä näytteellä neitojen kohkaus jäi kehnojen soundien ja puolivillaisen toteutuksen jalkoihin, nyt tuntuu että tottakai edelleen autotallirockin hengen mukaisesti rupinen meininki on saatu levymuotoon taltioitua raakana mutta tarpeeksi selkeänä jotta sen vahvuudet pääsevät esiin. Julian käheähkö laulu toimii hyvin, stemmat kuuluu ja rosoisen yksinkertainen rockaus ei paahdu tukkoon. Tippalukko on muistettu jättää auki.

Entäpä sävelkynän kehitys - löytyykö tarvittavaa hitikkyyttä? Ehkä. Enemmän kyllä kuin ei. Avausraita Dirty Babe lähtee jyräämään säröllä just rämäkällä otteella ja onnistuu kerrossaan nappaamaan vielä asteen lisää. Oikeastaan vain soiton jumittavuus hiukan nakertaa, vaikka sekin on sinänsä ihan perusteltu juttu. Poikkeuksena moneen garage-yrittäjään ROTB:lla useampi biisi kestää lähes neljä minuuttia vaikka niitä plus kaksiminuuttisiakin piisaa. No Good huohottaa lähes kolme minuuttia eikä oikein viimeisen päälle lähde, vaikka raukeampi kertosäe ja sitä edeltävän säkeen jymäkkyys toimivat hienosti toisiaan vasten.

Kehitysaskelien kannalta kuitenkin koko loppu-EP vastaa parhaiten huutoon. Jo Knife In My Back pistää hyvin niskan nytkimään ja jalan naputtamaan. Stemmoista kannattaa pitää kiinni, ne värittävät laulua oivallisesti. Soolossa on hyvin klassista hard rock-tilutusta. Olli Hermania käsittelevän Spandex Ollin musiikillinen myhäily suhteessa menevään päällekäyvyyteen toimii, päätösraita Do Or Die iskee viimeistään kerrossaan valtin pöytään komeine melodiakaarineen ja huohottavine koukkuineen. Ihan eturivin haastajiin en ehkä vielä Bootin neitoja nostaisi mutta eteenpäin on menty rytinällä.

Ilkka Valpasvuo


St. Rasta St. Rasta: Herrojen aika -EP

Helsinkiläinen St. Rasta jatkaa viime vuosien trendiin yhdistellä rytmirikkaasti ja juurevalla orkesterilla balkan-suomiräp-reggae-soundeja. Yksitoistahenkisestä ryhmästä tulee eniten mieleen Jätkäjätkät, joka on omassa sarjassaan kohtuullisen suvereeni. Siksi täytyy nostaa Pyhälle Rastalle hattua, sillä hiukan samanlaisilla eväillä yhtye onnistuu kuitenkin luomaan omanlaistaan musiikkia eikä ollenkaan pöllömmin. Paikoittain yhtyeen touhusta tulee mieleen samoin suomenkielellä skan maailmoista ammentanut Goon, etenkin nimibiisillä Herrojen aika. Samanlaista melankolisuutta löytyy. Balkan-humpat, suomiräpit ja reggae-poljennot ovat toki hyvin tuttuja ja kohtuullisen kuluneita mutta näitten yhdistelmistä löytyy vielä tuoreita tulokulmia uusille tekijöille.

Polen vahvistamasta avausraidasta Jako kahtia nousee eniten mieleen Jätkäjätkät hypnoottisen viipyilevine mutta koukukkaine balkan-pyörteineen. Myös kahden kerroksen väkeä-sanomassa on samanlaista patinaa... Herrojen aika on samalla tanssiriehakkain mutta myös melankolisin teos, jossa pyörre kohtaa kaihon. Kummitustalon rytminvaihto jumittavasta svengistä kiivaaseen balkan-pyörteeseen, Kalle Jokelan muriseva tuuba sekä Rami Shikebenin ja Lauri Greisin räpit nostavat peukun. Ras Henryn vahvistaman Olutta eikä mehua -päätösraidan veikeä reggae-fiilistely jopa iskelmäisine nostoineen nappaa kyytiinsä. Hyvä bändi, mielenkiintoisia kappaleita ja loistavia instrumentteja tuuban ja balalaikan kautta harmonikkaan ja viidakkorumpuihin. Tätä lisää!

Ilkka Valpasvuo


Supersounds: Hungry Man -EP

Jani Ekblom vakuuttui musiikillisen suorittamisen ja soittotaidon puolesta jo joensuulaisen Supersounds -yhtyeen edellisellä tuotoksella, Pleased To Meet You -EP:llä. Tiivistettynä: "viiden biisin verran ilmavaa, vetävää ja ennen kaikkea hyvin svengaavaa rockia, joka ei sorru taitojen esittelyyn vaan joka antaa biisien puhua puolestaan." Kritiikin paikaksi nousi sitten mitä omaa yhtyeellä on tuoda taiten hyödynnettyyn rockin perinteeseen. Joko seuraava askel tuo oman patinan tai takoo sen verran vetäviä biisejä että yhtye ansaitsee oman paikkansa rockin historiassa?

No, se on ehkä paljon luvattu, mutta esimerkiksi kakkosraita, mörrimöykkymäisesti munakkaan jykevällä bassolla askeltava ja hienolla mullikuorolla koukuttava Tale Of A Tail saa höristämään korvia, eivätkä muutkaan raidat hoida tehtäväänsä mitenkään huonosti. Mikäli Pienten arviossa olisi tähtiä, olisin valmis lätkäisemään joensuulaisille ainakin sen kolmannen tämän perusteella. Yhtyeen groovessa on hyvä imu ja - saatetta lainatakseni - "indieblues" potkii vähintään kelvosti.

Ilkka Valpasvuo


Tigerhands Tigerhands: Same Road

Helsinkiläis-turkulainen Tigerhands duo luonnehtii musiikkiaan karuksi ja yksinkertaiseksi laulaja-lauluntekijä kamaksi. Määritelmä on kieltämättä osuva, sillä kaksikon folkahtava pop on veistetty luonnosmaiseksi kuvaksi tarinoiden myyttisestä Amerikasta, ja etenkin sen läntisestä puoliskosta.

Musiikista ja vähistä soittimista vastaava Petteri Granberg on kutonut kappaleensa kasaan lähinnä kitaran ja koskettimien voimin, tosin mausteena taustalla kuullaan yhtä jos toistakin. Kappeleiden pinnalle nousevat kuitenkin kitara ja laulajatar Eve Hottin ääni, jossa riittää voimaa, sävyjä sekä syvyyttä. Esikoisen viisi raitaa ovat värikäs leikkaus eri tyyleistä ja variaatioista, joista seesteisemmin kulkeva Criminal sekä nipun vauhdikkain raita Never Ending Games saavat toistuvasti napattua täyden huomion itselleen. Näissä numeroissa kaksikon yhteistyö ja eri palasten balanssi toimii tavalla, jonka takia nimi on jo painettu mieleen. Olisi kiinnostavaa tietää mitä musiikista saataisiin irti pari lisäjäsenen avulla, enkä kaipaa tässä mitään perinteistä rumpujen pauketta ja särökitaran metrisurinaa, vaan jotain tavallisten karttojen tuolta puolen tulevaa. Lupaava tuttavuus joka tapauksessa, lisää tätä!

Mika Roth


Vortech Vortech: Devoid of Life

Industrial metalia jo vuodesta 2000 takonut Vortech kävi allekirjoittaneelle tutuksi aika tarkkaan neljä vuotta sitten, kun ryhmän Deep Beneath -demo päätyi käsiini. Tuon jälkeen ryhmä on julkaissut kolme kiekkoa, joista uusin on yhdeksän raidan mittainen omakustanne.

Kolmimiehisen yhtyeen teollisuusmetalli on saanut vaikutteita black ja dark metalin sekä progehtavan raskaan mätön suunnilta, eli kyseessä ei ole mikään perinteinen indu-bändi. Kitara, koskettimet ja rytmiryhmä muodostavat melkoisen äänivallin, joka genren helmasyntejä mukaillen tahtoo olla turhankin tasapaksu. Vokaaleja on efektoitu raskaasti ja lopputulos on harmillisen yksipuista kähinää, josta puuttuu tyystin se Al Jourgensen pistävyys. Samalla paljon tarinoita sisältävät lyriikat ovat muuttuneet niin epäselviksi, että ilman kansivihkosta niistä ei ottaisi juuri tolkkua.

Vortech saattaa hyvinkin olla live-tilanteessa todellinen peto, mutta studion puolella iskuista on jäänyt tällä erää puuttumaan se todellinen voima. Fear Factoryn munaskuissa tuntuva potku ja modernin Ministryn metallinen raakuus ovat olleet kenties tavoitteina, mutta heppoiset soundit vesittävät kokonaisuutta pahemman kerran. Olisi mielenkiintoista kuulla mitä yhtye saisi aikaiseksi kunnon budjetilla ja tuottajalla.

Mika Roth


3rd Trip

Helsinkiläinen 3rd Trip pohjaa stoner rockiin, muttei tyydy suotta kahlitsemaan itseään. Kolmibiisinen debyyttidemo esittelee voimatrion jonka raskas laukka askeltaa jykevästi mutta ottaa jyrästään huolimatta kohtuullisen rauhallisesti. Vallankin basisti-laulaja Jouni Leppikankaan kohtuullisen hötkyilemätön laulusuoritus luo kiireettömyyden tunnetta, mikä tasapainoittaa helposti puuroiseksi kääntyvän raskaan särön luoman pörinän tukkoisuutta. Eli raskaasta koneistosta huolimatta myös kevyempi elementti taipuu. Biisikynän puolella yhtye ei esikoisdemollaan yllä yllätyksiin tai sen avulla nouse esiin raskaamman paahdon sarjoissa, mutta jo nyt kolmikolla on hyvä pohja kasassa. Ja kyllä kolmosraita Spherical Bastardsin asteittain kasvatettava aloitus ja riisutumpi laulusäkeistö saa niskan nytkimään mukana. Pomppumetalli-elementtien hyödyntäminen basso, puhelaulu, rumpunaputus -osien kohotessa kitarasärö-paahtoon nostaa biisin demon tähtihetkeksi. Muutenkin vaaniskelevampi puoli kannattaa pitää mukana, musiikillinen "vaaran tunne" pukee hyvin paahtoa. Vielä hiukan pahinta tukkoisuutta ja demomaista pöhinää pois nauhoitussoundeista (niin instrumenteista kuin laulusta) niin se nyt jo väreilevä omailmeisyys kirkastuu entisestään.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 3136
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs