Pienet

Pienet II - Helmikuu 2012

11.02.2012


Diamond Jam Diamond Jam: Diamond Jam EP

Parissa vuodessa ei nähtävästi ole tullut syytä muuttaa mielipidettään: Diamond Jam on mainio, rennosti veivaava yhtye, joka kuulostaa hyvällä tavalla vanhanaikaiselta. Nelikon uusin tuotos Diamond Jam EP koostuu kahdesta kesällä 2011 nauhoitetusta demosta. Yhtye luottaa edelleen perinteiden – eli 70- ja 80-lukujen raskaamman rockin – voimaan, mutta ottaa askelia myös tuoreempaan suuntaan. Tiedä sitten, johtuuko perinteikkyydestä vai Diamond Jamista, mutta aika tunnistettavalta yhtye jo kuulostaa. Osansa tähän on laulaja Santeri Karppisella, jonka ulosanti kantaisi monta kertaa isompiakin yhtyeitä.

Kuuden biisin julkaisu tarjoaa perinnehenkistä suoraviivaista rockia (Sky Down), akustisempaa tunnelmointia (Head Held High), mutta myös ahtaampaan tilaan tungettua tymäkkää, metallikaikuista tykytystä (Point of No Return). Oli tyyli mikä hyvänsä, kuulostaa lopputulos Diamond Jamilta. Ajoittain se tosin tarkoittaa, että liikaakin on Karppisen harteilla: hänen äänensä erottuu aina, ja erityisesti yhtyeen tarjotessa perusjuttuja. Monityylisyydestä huolimatta oma linjaa alkaa kuitenkin jo löytyä. Biiseissä on taas potkua ja voimaa, eikä soitto- ja esiintymispuolella ole tähän astikaan ollut mitään moitittavaa.

Jani Ekblom


Revolution Discipline X: Revolution

Discipline X kertoo saatteessaan soittavansa ”vanhan liiton trashia ja melodista punk rockia” ja listaa esikuvikseen mm. Suicidal Tendenciesin, Misfitsin ja D.R.I:n. Itse olisin vielä voinut lisätä listalle mm. Dead Kennydysin, sillä Discipline X:n vahvuudet viittaavat selkeästi enemmän tuolle punkin kuin metallin puolelle – vaikka jylhät kitaravallit tätä fiilistä hieman alkuun peittävätkin.

Kuuden biisin lätty on kaikin puolin hyvä näyte Discipline X:n osaamisesta. Biisit ovat vähintäänkin genren vahvaa keskitasoa ja soundien puolesta ei juuri tarvitse hävetä. Rosoisuus on yhtyeelle selvä valtti ja jos kappaleisiin saataisiin muutama koukku lisää, voisi tästä innostua muutkin kuin alan varsinaiset harrastajat. Melodisen punkin suurena fanina itseäni miellyttää erityisesti mm. avausraidan (Monster Mommy) laulustemmat, joista voi poimia viitteitä aina Ramonesiin ja varhaiseen Bad Religioniin asti. Hyvä meininki kaikin puolin!

Jari Jokirinne


Laite Ekho ja Hurjat Pojat: Laite
Kompakti

Joensuulaisen Heko ja Hurjat Pojat-yhtyeen elektroninen sivuprojekti Ekho ja Hurjat Pojat nostaa hymyn suupieliin hersyvällä nintendo-elektrollaan. Heti avausraita Kylmyys vituttaa iskee naulan kantaan näin eteläisemmässäkin Suomessa kun mittari hiipii 20 pakkasasteeseen. Vastavallankumous elektroninen toimii oikeastaan koko yhtyeen teesinä, helppo ja muovisesti irtonainen elektropotku on yhtyeelle toimivan rento irtiotto, jossa biiseihin on saatu koukkua niin sävel- kuin sanoituspuolella. Tilulilu-synalla heruttava, sanoillaan töksäyttävä ja kerrossaan naisstemmaa hyödyntävä Numerot nousee ehkä tasapainoisimmin hitiksi, nimibiisi Laite heittäytyy vieläkin hölmömmäksi muttei sorru tekemään pöljyydestä itsetarkoituksellista. Ekho ja Hurjat Pojat on jälleen yksi todiste siitä että melkein mistä vaan aiheesta voi saada viihdyttävän biisin aikaan.

Monta astetta tummempi Montmartre sekoilee Pariisissa vaaniskellen, Ystäväni Steve on bioninen mies ääntää Steven steve eikä stiiv ja päätösraita David Hasselhoff vetää sanalliset huippuhetket loistavan aihevalinnan ohella sellaisilla tiivistyksillä kuin kuka se sieltä puuliiterin takaa pilkistää, David Hasselhoffhan se siellä vilkuttaa... ja mitäs tässä, sanoi Ritari Ässä, olin rintakarvojani föönaamassa.... Parasta Hurjien Poikien tekemisessä on turhan puristuksen puute - pilke silmäkulmassa etenevä pöljäily-elektro ottaa rennosti eikä yritäkään liikaa olla hauska tai vetää yli, jolloin sekä hauskuus että överit onnistuvat luontevasti. Lisää tällaista irrottelua!

Ilkka Valpasvuo


Grief And Agony Horizon Dead: Stories of Real Grief and Agony

Ensimmäisen äänitteensä juuri julkaissut Horizon Dead on vastasyntynyt yhden miehen yhtye. Bändin takaa löytyy Antti Hakkarainen, joka aiemmin vaikutti mm. Tuhonvarjo nimisessä ryhmässä. Kotistudiossa luotu metalli on edelleen tummaa, mutta nyt synkkyyden taustalta löytyvät arkielämän koitokset ilman sen kummempia piruja tai demoneita.

Kiekon virallisen osuuden muodostavat kolme englanninkielistä siivua, joista synkin ja raskain on viimeiseksi soiva Funeral Blood. Tämä aidoksi funeral doomiksi pusertuva raita onkin kiekon pisin ja vankin, sillä mitä synkemmäksi meno yltyy, sitä vahvempaa on myös jälki. Nopeammissa kappaleissa, jotka ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin nopeita, ideat tuntuvat lipsuvan ja tarvittavaa tunnelmaa ei pystytä enää vain luomaan. Niukka budjetti kuuluu vaatimattomissa soundeissa, vokaaleita on genren oppien mukaan vääristelty ja käsitelty hieman, ja rummut ovat prosessorilähtöiset, mutta pienistä puutteistaan huolimatta kiekolla on silti hetkensä. Vastaisuudessa kipaleita kannattaisi hioa hieman enemmän ja toki tuoreita lähestymistapoja voisi myös harkita, tästä rohkaiseva esimerkki on bonuksena kuultava suomenkielinen Syksyn lehdet, joka päättää levyn nousujohteisesti.

Mika Roth


Ei ihan vielä/Hiekkalinnat Jukka Ruostila & Kaaoksen ystävät: Ei ihan vielä / Hiekkalinnat

Suomenkielisen raskaan rockin parissa operoiva tamperelainen Jukka Ruostila & Kaaoksen ystävät jatkaa vahvasti kahden biisin sinkullaan siitä mihin edelliskesäisellä nelibiisisellään jäi. Jukka Ruostilan ismoalankomaisen vaaniskeleva laulu ja tymäkkään särörokkaava grunge-pohjainen soitto lyövät kättä ja biisikynästä löytyy tarvittavaa näkemystä. Tiukan Ei ihan vielä -raidan kuorruttaa oivasti Ruostilan tulkinta, joka kasvaa karheasta pohdiskelusta puoliärjyvään ruoskintaan. Ismo Alanko-mielikuvien oheen nousee myös Don Huonot ja Kalle Ahola. Tarpeeksi hevi heittämään tukkaa mutta samalla riittävän melodiakoukukas lämmittämään myös popparin sielua. Rauhallisemman mollimelankolinen Hiekkalinnat antaa itselleen enemmän aikaa ja vakuuttaa hallitulla kasvatuksellaan. Kaaoksen ystävien kaava ei esittele uusia ihmeitä, mutta hoitaa leiviskänsä melodisen raskaamman rockin puolella sen verran soljuvasti ja koukukkaasti että yhtyeestä kuullaan varmasti jatkossa.

Ilkka Valpasvuo


The Demoted Ones Kätyri: The Demoted Ones

Kätyri soittaa raskasta metallia, mutta ei esitä sitä nimestään huolimatta suomeksi vaan englanniksi. Bändin yllä leijuu vahva alkoholin katku, mutta orkesteri on sanojensa mukaan kiinnittänyt erityistä huomiota kiekon tekniseen puoleen. Eikä tältä kolmen biisin demolta löydykään kännisen velttoa soittoa, sillä soiton puolesta bändin paketti on jo tiukasti kasassa.

Kätyrin pääosin melodisesta mutta rosoisesta metallista löytyy niin deathin, thrashin, kuin jopa punkin palasia. Toisena soiva Bloodthrist yltyy vimmassaan jo lähes coreilemaan, kun ”nopea nousukännirymistely” käy kiinni kraiveleihin. Bändi onkin selvästi elementissään vauhdin yltyessä, mutta viimeisenä kuultavan Worthlessin tunnelmointi ei sitä vastoin ota oikein sujuakseen. Kätyriä ei nähtävästi ole vain luotu tunteilua varten.

Ryhmällä on jo tekniikka hallussaan ja soitto sujuu mallikkaasti, mutta se taiteellinen puoli ja oman soundin jalostus ovat vielä vaiheessa. Tässäkin tapauksessa pieni rohkeus ja tunnettujen rajojen rikkominen voisi olla se temppu, jolla yhtyeen kurssi saataisiin kunnon nousuun.

Mika Roth


Behind The Scene My Grimace: Behind the Scene

My Grimace kävi kahdella ensimmäisellä pikkukiekollaan läpi nopean kehityskaaren, jonka myötä bändin kolmas julkaisu on jo todella vankkaa tavaraa. Metalcore vaikutteet ovat kadonneet nyt tyystin ja vallalle on päässyt göteborgilainen melodinen dööttis, joka jauhaa, rullaa ja tarttuu hanakasti. Samalla tankoihin on lisätty rautaa runsain mitoin, mikä tuntuu jokaisella osa-alueella.

Jyväskyläläiset takovat metallinkappaleensa tutuissa tulissa, mutta bändin oma soundi on jo sen verran vahva, että vaikutteet ovat sulautuneet mukavasti biiseihin. Vokalistin örinä ja kärinä ovat ensiluokkaista tavaraa ja etenkin kitarat luovat pienillä leadeilla ja koukeroilla biiseihin tarttumapintaa. Tallaa pidetään pitkiä aikoja laudassa, mutta vauhtisokeus vältetään sopivilla himmailuilla, jotka antavat rynnäköille entistä enemmän painoa.

Tämä viiden biisin annos on niin tukeva, että yhtye on sen perusteella valmis murtautumaan jo seuraavalle tasolle. Kehitys on kieltämättä ollut huiman nopeaa, mutta näin ne asiat vain joskus tapahtuvat.

Mika Roth


Escalation (Psychoparalysis): Escalation

Melodinen death metal taipuu (Psychoparalysis) yhtyeen käsissä dynaamiseksi ja progehtavaksi sarjatuleksi, jonka uusin annos on kolmen biisin ja noin 18 minuutin mittainen.

Muutokset reilun puolentoista vuoden takaiseen Deligion -kiekkoon ovat selvät ja kehitystä on tapahtunut joka rintamalla. Vokalisti/kitaristi Anssi Kantola murisee ja puhkuu voimalla, taitava soitto ei hairahdu ylinäyttämiseksi ja erityisesti koko bändin voimin työstetyissä sovituksissa ryhmä näyttää kyntensä. Avauksena kuultava The End Results in Violence ja kiekon päättävä Symbol of Enslavement ovat ärhäkästi eteneviä ralleja jotka osoittavat, että bändin biisikynä on nyt oivassa terässä. Näiden ässien väliin jäävä ja hiukan verkkaisemmin etenevä Beyond Iris tuntuu aluksi turhalta siivulta, mutta hiljalleen tämä miltei kahdeksanminuuttinenkin järkäle löytää uransa. (Psychoparalysis) on jo seuraavan tason kynnyksellä, kunhan jostain löytyisi vielä se pieni persoonallisuuden lisäkipinä. Hyvältä näyttää joka tapauksessa, joten ei muuta kuin lisää pökköä pesään.

Mika Roth


Saunara: Pirunkeuhko

Saunaran kansallisromanttista metallia saatiin markkinoille oikein pitkäsoitollinen vajaa vuosi sitten, kun Kirveskansan perintö näki päivänvalon. Julkaisu oli kunnianhimoinen mutta etenkin tekniseltä puoleltaan paikoin haparoiva.

Sama sitkeä überdiskanttius vaivaa kaksikkoa edelleen ja tuore Pirunkeuhko narisee hampaissa kuin kuivin siideri konsanaan. Kireät ja ohuet soundit eivät kuitenkaan peitä sitä tosiasiaa, että Saunaran biisinkirjoitustaidolle on tapahtunut jotain merkittävää. Siinä missä em. pitkäsoitto toi mieleen lähinnä ne miljoona kertaa mainitut raskaat kotimaiset, on Pirunkeuhko lyhyt mutta sitäkin selvempi loikka uuteen suuntaan. Kahden virallisen paahtobiisin perään tarjottu nimetön instrumentaali kruunaakin kokonaisuuden, josta duo voi olla taiteellisesta näkökulmasta katsottuna ihan tyytyväinen. Saunaran mikkoniskasmaisessa universumissa lasi on aina puolityhjä, paitsi tietysti viinalasi, ja vanha vihtahousu ahdistaa ilkeän pappismiehen kera katajaista kansaa, mutta onhan tässä samalla jotain outoa vetoa.

Mika Roth


Seven Day Wonder Seven Day Wonder
Terravox

Nuori turkulainen Seven Day Wonder tarpoo likaisen ja rullaavan katurockin parissa mukavan juoksevalla biisikynällä. Juurikaan sen kummempia erityisyyksiä tai persoonallisia mausteita nelikolla ei ole tarjota, mutta meininki potkii, biiseissä on koukkuja ja asennetta ja rupisen rockin kaanonissa mennään vaikkakin turvallisesti niin silti oikeaoppisesti sata lasissa. Nuorien bändien kirouksista - huonot soundit, turha kohkaus ja treenaamaton laulu - SDW ei onneksi kauheasti kärsi, toki soundit ovat rupiset mutta tarkoituksen mukaisesti. Ja vaikka vauhtia on, niin hommassa on myös hienosti punainen lanka mukana. Laulaja-kitaristit Sebastian ja Pyry Vaaja eivät tulkinnallaan tai äänen väreellään säväytä, mutta hoitavat tontin kuitenkin enimmäkseen hyvin. Energisesti potkiva tekemisen meininki on tämän nelibiisisen maxi-singlen kulmakiviä, muttei onneksi ainoa ase. Lupaavaa...

Ilkka Valpasvuo


Attack Of The Gods The So Bored Society: In The Attack Of The Gods
Skull & Bullshit

Pääkaupunkilaisen punk-yhtye The So Bored Societyn seitsemäs tuotos on komeasti vinyylikansiin pakattu ja paketista löytyi mm. tarroja. Oikeastaan vain se vinyyli puuttui, mikä lopulta sai pistämään tämän seitsenbiisisen Pieniin. Kaikkiaan seitsemästä julkaistusta Society-julkaisusta kolme edellistä on huomioitu myös desibeli.netissä, joista edellisen Summer Foreverin kohdalla Jani Ekblom kiitteli yhtyeen tekemisen iloa ja monipuolisuutta. Samat vahvuudet leimaavat myös In The Attack Of The Godsia.

Halford & Dio kumartaa luonnollisesti kahdelle hevimaailman sankarille, Rob Halfordille ja Ronnie James Diolle, joista jälkimmäinen poistui taivaalliseen orkesteriin. Vaiko sinne kellarikerroksen pumppuun..? Perusskeittipunk-ralli avaa plätyn hyvin. Summer Of Sickness kipuili kesän eikä nähnyt Mike Pattonia, jatkaen musiikillisesti siitä mihin edellinen raita jäi mutta hiukan aurinkoisemmalla otteella. Melodia on SBS:lläkin keskiössä. Levyn pisin ralli, lähes kuusiminuuttinen Caffeine Blues kääntää akustisemman vaihteen ja melankolisen kaihon päälle, mutta lähtee sieltä nousuun aika hevillä otteella. Hetkittäin rauhallisimmillaan yhtye vetää viivaa jopa niinkin kaukaisen sukulaisen kuin 22-Pistepirkon suuntaan, mikä on kehu.

Vain reilun minuutin (Can You Feel) The X-Mas Heat palaa remuamiseen sopivan jouluhumalaisella riekkumisella ja hevisti laahaavalla raskaudella, Suffocatory lähtee raskaalla jyrällä mutta kääntyy punkiksi. Laulun puolesta tässä kohtaa karataan kauimmas vireestä. Alle minuutin Skate And Die aikoo olla haudassa cool, kipakkaan mollikaihoon luottaen. Päätösraita We´re All Dead Meat (Let´s Party) palaa vaihteeksi duurimpaan kaahaukseen, jolla onnistuukin nostamaan levyn käyrää jälleen mukaansatempaavampaan suuntaan. Kaiken kaikkiaan se viimeinen hitikkyys yhtyeeltä silti vieläkin puuttuu. Monipuolisuus on plussa, mutta mausteilla ei silti luoda sellaisia kokonaisuuksia jotka oikeasti jäisivät päähän soimaan. Punkin sarjassa silti kohtuu mielenkiintoista.

Ilkka Valpasvuo


Weepikes Weepikes

Helsingissä jo vuonna 1994 perustettu Weepikes seikkaili polveilevan progepunkinsa eli pronkinsa parissa vuosituhannen vaihteen edellisellä puolella vain kolmen vuoden verran. Sen verran mieleenpainuvaa materiaalia tuli kuitenkin nauhoille nosteltua yhteistyössä Trash Can Recordsin ja Bad Vugumin kanssa, että 2010 yhtyeen sivuille oli ilmestynyt viesti legendaariselta tuottaja-muusikko-äänittäjä-levymoguli Krameriltä (Shimmy-Disc-levymerkki, yhtyeissä Bongwater, Shockabilly, Ween ja The Butthole Surfers, tuottanut mm. Galaxie 500, Low, Half Japanese, White Zombie, Urge Overkill ja 22-Pistepirkko -yhtyeitä). Herra kehui yhtyeen 90-luvun tuotokset viimeisen päälle ja kertoi haluavansa tehdä yhteistyötä. Niinpä helsinkiläisnelikko innostui pistämään uusia kappaleita purkkiin ja Kramer miksasi ja masteroi ne kotistudiollaan Floridassa.

Hallittu noisekaaos paistaa Weepikesin tuotannossa näin toistakymmentä vuotta myöhemminkin. Metelisärö ja huuruiset maalaukset lyövät kättä vaaniskelevan laulun ja piilevän melodisuuden kanssa. Paikoin Weepikes kuulostaa hieman äkkivääremmältä ja noise-voittoisemmalta serkukselta vuosituhannen alussa ihastuttaneelle Sergiolle, paikoin taas yhtyeen koneinen syke nostaa mielikuvia useampaankin meteli-yhtyeeseen. Kaiken kaikkiaan Weepikes onnistuu kuitenkin tasapainoilullaan olemaan ennen muuta persoonallinen jopa vuonna 2012, mikä on jo saavutus sinänsä. Kolmibiisisen näytteen avaus What About yhdistää toimivasti säröjunnauksen kipakoihin käänteisiin ja aggressiivisiin kaariin. Pasi Penin ilmeettömän toteava laulu sopii käänteisiin kuin nenä naamaan. Jurnutuksen ja tulituksen yhdistelmä johtaa myös Steeriä, JS666n remix päätösraidasta W.A.S tuo mukanaan vielä teollisen konesykkeen ja tanssilattiakilkutuksen mikä avaa ihan uusia avaruuksia kokonaispakettiin. Lopputulos on herkullinen. Tätä yhteistyötä kannattaisi jatkaa.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 2345
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös