Pienet

Pienet – Joulukuu 2010

08.12.2010


Deathrical Deathrical: Dark Saturnal

Synkkä melodinen metalli, jota myös dark metaliksi kutsutaan, on salolaisen Deathricalin valitsema tie. Yhtyeen toinen julkaisu Dark Saturnal on viiden kappaleen, sekä yhden pidemmän instru-intron muodostama kokonaisuus, joka yllättää niin kypsyydellään, tasapainoisuudellaan kuin voimallaankin.

Kolme vuotta sitten perustettu bändi osoittaa melkoista rohkeutta operoimalla gootahtavan metallin, deathin sekä puhtaan mörköoopperan välimaastossa. Näin vahvoilla tunnelmilla pelattaessa on aina vaarana kaatua liikaan teatraalisuuteen, mutta tuon sudenkuopan yhtye osaa onneksi välttää. Kappaleista voi kuulla yhä läpi vaikutteet, mutta omaksuttuja asioita on selvästi prosessoitu, minkä johdosta Dark Saturnal kantaa – paria horjahdusta lukuun ottamatta – alusta loppuun saakka. Vokalistin rahkeet riittävät möreään ilmaisuun, mutta harvat puhtaat osuudet ovat selkeästi heikko kohta. Samoin vauhdin kiihtyessä paketti pysyy suvantokohtia paremmin kasassa, mutta pienistä ongelmistaan huolimatta bändin musiikki rullaa hyvin eteenpäin. Nyt ei muuta kuin lisää keikkaa, kokemusta ja sitä kautta tuoreita ideoita jahtaamaan.

Mika Roth


Diamond Jam: Fire Ep

Jyväskyläläinen Diamond Jam oli viimeksi Desibelin sivuilla esillä Replay demonsa tiimoilta, eikä meno ole juuri noista päivistä muuttunut. Tuore annos on kolmen biisin ja noin kolmentoista minuutin mittainen, eikä mielleyhtymiä 70-luvulle ja 80-luvun alkuun voi edelleenkään välttää. Juudas pappi, moottoripää ja lyijyinen zeppeliini ovat mainioita esikuvia, joiden vaikutus kuuluu läpi vaivatta. Rytmiryhmä on omaksunut jykevän soundin, kitaristi osaa pitää rönsyt aisoissa ja vokalistin äänessä piisaa voimaa, eli kaikki on näiltä osin kunnossa. Pientä nipottamista on kuitenkin pakko antaa itse biisimateriaalista, sillä siivuista olisi tiukemmalla sovittamisella saanut enemmän tehoja ulos. Bändi osaa työstää kappaleita ja ymmärtää mistä koko rock´n´rollissa on kyse, joten ehkä kannattaisi rohkeammin lähteä puskemaan omaan suuntaan. Hyvältä vaikuttaa joka tapauksessa.

Mika Roth


Huojuva Lato Kaustisen talvet Huojuva Lato: Kaustisen talvet (EP)
Pilfink

Suonna Konosen johtama Huojuva Lato jatkaa Kaustisen talvet -EP:llä ammattitaitoisen countrymusiikin tiellä ja hädintuskin mikään on muuttunut sitten aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Lähde länteen! -albumin. Kiireettömyys ja tarkemmin määrittelemätön hyvänolontunne jää päällimmäisenä mieleen, vaikka mitenkään kovin iloiseksi yhtyeen antia ei aina voi väittää. Tuttuus suhteessa albumiin johtuu tietty siitä, että EP:n viidestä biisistä kaksi reunimmaista ilmestyivät jo albumilla: Saattue Murmanskiin on lyhentynyt radiomuotoon, mutta Syvärin jouluyö on mukana tutussa kuosissaan.

Kaustisen talvet on tietysti pimeämmän vuodenajan vastaveto 2009 kesällä ilmestyneelle Kesäheinää -EP:lle. Nimibiisi, käännöslaina amerikkalaisen lauluntekijä Tom Pachecon The Hills Of Woodstockista, osoittautuu pienjulkaisun keskeisimmäksi teokseksi. Woodstockin Kaustiseksi kahdella tavalla muuntava suomennos sekä haikeanletkeä ja vahvasti komeasti, mutta perinneuskollisesti soivan stilikan varassa kulkeva biisi sopii yhtyeen pirtaan mainiosti. Sisäharrastuksista kertova Juon, juon, juon sekä nähtävästi aina ajankohtainen Miinus 30 eivät pompahda esiin erikoisuudellaan, mutta tällainenhan Huojuva Lato on: vähän tasapaksu ja haalea, kuin huoneenlämpöinen keskikalja keskellä talvea. Kyllä se silti maistuu, tilaisuuden tullen.

Jani Ekblom


Mysore: When All Shall Perish (EP)

Turkulais-salolainen Mysore sanoo saatteessaan soittavansa uuden sukupolven metallimusiikkia. Mitä se käytännössä tarkoittaa, on itselleni epäselvää, mutta ainakin viiden biisin When All Shall Perish -EP:n perusteella siihen voisi liittyä vahvasti efektoitu elektroninen äänimaailma, ajoittaiset vocoderin tai kaltaisensa laulunkäsittelijän käyttö jne. Mikäpä siinä, hyvin ne sopivat Mysoren kauttaaltaan hyvin melodiseen äänimaailmaan. Toki välillä säkeistöissä runtataan raskaastikin, mutta kokonaisuus on raikas vaikkei sentään ilmavasta voi puhua – sen verran täyteen on äänikuva tungettu. Biisitk toimivat kuitenkin pääosin hyvin, ja hauskahan se on seurata, kuinka elektroniset efektit, metalli ja keskitien radiopop niin sulavasti mukautuvat toisiinsa. Huonosti metallia kuuntelevana on silti fiilis, että on kuullut tämän aiemmin. Todennäköisesti se johtuu melodioiden tuttuudesta, mutta tuskin vähästä särmäistymisestä olisi yhtyeelle haittaa. Silti, tyylinsä tunteva lätty.

Jani Ekblom


Polar Ends Polar Ends: City Lights

Polar Ends jatkaa kolmannella pikkukiekollaan vaihtoehto-rockin melodisen puolen tutkailua. Kolmen biisin mittainen City Lights ei taiteellisilta saavutuksiltaan ehkä yllä aivan Charlie Chaplinin elokuvan tasolle, mutta kyllä näissäkin kaupungin valoissa riittää ihasteltavaa.

Bändin kaksi itse rustaamaa rallia osoittavat, että sävellyskynä on terävöitynyt entisestään. Nimibiisi City Lights risteilee mielenkiintoisesti melodiansa ympärillä, sortumatta turhaan toistoon. Seesteisempi Waves on myös mallikas siivu, vaikka viiden minuutin mitta venytetyltä tuntuukin. Yhtyeen perisynti on perinteisissä ratkaisuissa pysyttely, jota rikotaan ainoastaan coverin työstössä. Portishead-laina Sour Times nouseekin selkeästi lätyn kirkkaimmaksi hetkeksi, joten matkaa mestaruussarjaan on yhä jäljellä.

Mika Roth


Revulsion Revulsion: Undressing External Humanity

Brutaalia kuolometallia floridalaisittain tarjoaa Revulsion neljän siivun mittaisella esikoisellaan. Viisi vuotta tyyliään kypsytellyt yhtye ei juuri omaperäisyydellä hurmaa, mutta genren opit ja jipot ovat kieltämättä hallussa. Se riittääkö toisten tarkka kopiointi kovinkaan pitkälle, onkin sitten jo ihan toinen kysymys.

Paahto on raskasta, turhia kiemuroita tai sooloja ei kuulla, ja kokonaisuus on raskas sanan jokaisella merkityksellä. Viemäriosaston vokaalit vakuuttavat totaalisuudellaan ja kitaristit pitävät pakettia kasassa oivilla riffeillään, mutta liika tuttuuden tunne tahtoo tappaa touhusta väkisinkin hengen. Siispä lisää työstöä, persoonallisuutta ja edes jossain kohdin innovatiivisuutta niin eiköhän se siitä lähde. Perusasiat ovat kunnossa, mutta niin ne ovat lukemattomalla muullakin orkalla, joten nyt sitä tuoretta terää etsimään.

Mika Roth


Ei enempää Search: Ei Enempää

Kuusivuotias pirkanmaalainen Search on pistellyt narulle kaikkiaan kymmenen kappaletta, mutta paketin demomainen kokonaisuus sai lykkäämään sen surutta Pieniin ruodittavaksi. Popin ja rockin kautta kohti raskaampia ja metallisäröisempiä maisemia siirtynyt nelikko liikkuu tällä kokonaisuudella suoraviivaisesti suomeksi lauletun gospel-temaattisen musiikin parissa, jossa metallinen ärhäkkä särö ja vakavanaamainen jylhyys leimaavat pakettia. Miehistä sillä lailla hiukan puisevalla tavalla. Biisien ”henkevyys” nousee esiin lähinnä sanakuvien kautta, solistin aika yksioikoinen laulutulkinta nousee paahdosta esiin ihan kelvollisesti. Se ikään kuin polkee eteenpäin raskasmättävän musiikin auraamalla polulla. Muutamissa kohdin laulu taittuu corehtavaan ruoskintaan, mutta enemmän mausteena kuin itse tarkoituksena. Kun biisimateriaalista ei tunnu nousevan jollain muulla tavalla kuin ehkä aiheillaan raskaammin ruoskivan bändipaljouden seasta erottuvia yksilöitä, on Searchillä vielä matkaa jäljellä.

Ilkka Valpasvuo


Swollen Eye View Swollen Eye View: Perpetual Slaughter

Swollen Eye View jatkaa tanakan deathin työstöä, pitkälti samassa hengessä kuin alkuvuodesta arvioidulla esikoisdemollaan. Tyylillisesti bändi sijoittuu sinne 90-luvun alun ruotsalaiseen lokeroon, jossa koskettimia ei tarvittu, eikä melodisesta vokalisoinnista ollut puhettakaan.

Yhtyeen merkittävin vahvuus lepää rouheissa riffeissä, joita ei tosin pystytä tukemaan riittävän tarttuvilla melodioilla. Etenkin Savage Resurrection kärsii ontuvasta lopputuloksesta, sillä biisin ideoista olisi voinut jalostaa ensiluokkaisen riuhtaisun. Kiekon soundit ovat positiivisella tavalla demomaiset, sillä tällaisessa rupuisessa raastossa on oma viehätyksensä, joka kuuluu olennaisena osana raakaan deathiin. Orkesteri on ottanut melkoisen loikan eteenpäin, joten eteläpohjalaisten seuraavia siirtoja kannattaa seurata tarkasti.

Mika Roth


The Fauna

Parivuotiaalla porilaisella The Fauna - yhtyeellä on soitossaan mukavan kipakka meininki. Mollimelodista mutta aggressiivista englanninkielistä särörokkia tahkoava viisimiehinen elukkalauma on nostanut narulle kolmen biisin kokonaisuuden, josta sen vahvuudeksi voi nostaa sopivan hiotun soundin ohella ärhäkän vauhdin. Ruoskamausteinen laulu ei karkaa silti onneksi balanssista eikä niin tee soittokaan vaan melodialle kumarretaan ja hengittävyyttäkin osataan hyödyntää. Ongelmaksi muodostuu tässä vaiheessa se perinteisin – eli biisimateriaali ei kohtuu yhtenäisestä ja huolella toteutetusta soundistaan huolimatta tiivistä timantteja. Toki Faunan ensimmäinen tuotos on jo aika loppuun asti mietitty eikä materiaali missään nimessä tylsintä vastaantulevaa rynkytystä ole. Viisikon taito saada soundinsa vauhdista huolimatta kimaltelemaan on hatunnoston arvoista. Vielä kun saadaan jollain tasolla massasta nousevia sävellyksiä aikaan niin saattaahan porilaisia kuulla lisääkin. Kyllä siellä jo jotain väreilee…

Ilkka Valpasvuo


Throw Away Heroes Throw Away Heroes: Night Time Avengers (EP)

Nelivuotias helsinkiläinen rock-nelikko Throw Away Heroes jatkaa debyyttilevy Feel Aliven jälkeen pienemmällä annoksella kera Night Time Avengers -EP:n. Perinnetietoinen yhtye jatkaa neljän biisin pikkulevyllään hyviksi havaitsemiaan latuja, eli kyse on siis edelleen moderninretrosta rockista ja rollista. Parhaimmillaan Throw Away Heroes saa rullauksensa toimimaan hienosti, kuten kakkoskappaleella Ms. Monroe. Riemukkaaseen biisiin, joka noussee baarin nurkassa livenä esitettynä vieläkin riemukkaammaksi, on kasattu hyviä elementtejä hyvässä suhteessa. Feel Alive -arviossaan Desibelin Jani Ekblom kritisoi laulaja Tonpan kireää esitystapaa. Ensimmäisessä biisissä (Night Time Avengers) se hieman häiritsee, mutta loput kolme kappaletta mies hoitaa paremmin. Kaiken kaikkiaan kelpo esitys, joskin sitä aiemminkin peräänkuulutettua omaa ääntä voisi irrota vielä pari pykälää lisää.

Tuomas Tiainen


Jaakko Laitinen - Pekka Kumpulainen -split Jaakko Laitinen & Väärä raha/Pekka Kumpulainen: Split
Helmi Levyt

Helmi jatkaa oivallista julkaisupolitiikkaansa vinyylisinglellä, jolla esiintyy yksi tuore ja yksi tuoreempi nimi. Jaakko Laitinen Väärine rahoineen on tuttu aiemmin tänä vuonna ilmestyneeltä levyltään, joka esitteli yhtyeen hurtin lappilais-balkanilaisen poljennon. Seiskatuumaiselle prässätty juomalaulu Sivutien kautta kuuluu albumin parhaimmistoon. Turhan lyhyt mutta puutteellista pituuttaan ytimekkäämpi kappale on hyvä näyte siitä, mistä tässä yhtyeessä on kyse. Joka ikinen millimetri vinyylin uraa on silkkaa asiaa aina soundeja ja sanoituksia myöten.

Kääntöpuolen Pekka Kumpulainen sopii hyvin Laitisen ja kumppanien pirtaan. Säällistä esittelyä kaipaileva Kumpulainen frendeineen astuu backstagelta röökipaikan varjoon ja esittää kappaleen Kaikki naiset on pahoja. Tupakkaisen tunkkainen äänimaailma ja kappaleen juureva blues-askellus herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia, joten mielenkiinto on ainakin herännyt täällä päässä vastaanotinta. Artistin MySpace-sivuilta muuten löytyy biisistä 80´s reggae -muottiin sovitettu versio. Yes-I, olemme kuulolla jatkon kannalta.

Tuomas Tiainen




Lukukertoja: 3800
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös