Pienet

Pienet II ‚Äď Helmikuu 2011

28.02.2011


Arpia

Keravalainen Arpia luottaa aika suoraviivaiseen suomenkieliseen kitararockiin tutun melankolisesta otteestaan huolimatta suhteellisen valoisilla maisemilla. Onhan yhtyeen teemana rakkausrock ja vaikka se kaikkeudessaan saattaa v√§lill√§ olla hyvinkin traagista, on Arpia-yhtyeen n√§k√∂kulma niihin hyviin p√§iviin ja tragedioihinkin takaisin p√§in hymy huulilla katsomista. Nelikon kappaleissa ei siis viillell√§ ranteita auki rakkauden t√§hden, vaikka asiat eiv√§t aina rullaakaan t√§ll√§ kolmibiisisell√§. Jo avausraidalla ei mennytk√§√§n ihan niin kuin piti ‚Äď silti semijykev√§sti riffittelev√§ suomirock ei kuulosta ahdistuneelta. Ollaan siis joko viel√§ euforisessa pumpulishokissa tai sitten on p√§√§sty pahimman yli. Rokkihaaraa ja mollia soitossa toki on eik√§ kakkosraitakaan hirve√§sti poikkea esitellylt√§ polulta. Pient√§ rankkuuden tavoittelua mutta pohjimmiltaan aika kepe√§√§. Mik√§ antaa biisien melodioille tilaa kaartaa, mik√§ taas lis√§√§ mukavasti persoonaa ja koukkuja keitokseen. √Ąlk√§√§ pojat luopuko optimismistanne. Se antaa biiseihin sen verran ilmaa ett√§ demoa kest√§√§ kyll√§ kuunnella ja jotain j√§√§ mieleenkin.

Ilkka Valpasvuo


'Demo ArrorA: Demo 2010

Syksyllä 2010 taipaleensa aloittanut ArrorA on puristanut ensimmäiselle demolleen kolme kappaletta. Hämeenlinnalaisten tyyli on melko puhdasta death metalia, joka on ottanut vaikutteita etenkin Pohjois-Amerikan suurilta yhtyeiltä.

Nopeatempoiset kappaleet puskevat mukavasti eteenpäin, mutta pienet suvantokohdat tai muu variointi ei tekisi kokonaisuudelle pahaa. Kappalemateriaali on perustaltaan hyvää, mutta huomiota kannattaisi kiinnittää etenkin sovituksiin sekä biisien viimeistelyyn, sillä kappaleissa soisi olevan enemmän ja terävämpiä koukkuja. Taitoa piisaa ja vokalistin palkeet eivät lopu kesken, joten hartioiden puolesta nuorella bändillä ei ole hädän päivää. Nyt vain lisää treeniä, alle joitain keikkoja ja uusia siivuja säveltämään, niin eiköhän se siitä.

Mika Roth


'G.A.F.C.' Body Minus Head: G.A.F.C.

Modernin death/thrashin kentillä on tunkua, mutta uusia orkestereita syntyy aina vaan. Viime vuonna Helsingissä perustettu Body Minus Head kuuluu lupaavimpiin tulokkaisiin, mihin olen vähän aikaan törmännyt.

Rumpaliton ryhmä on korvannut kannuttajan erittäin aidon kuuloisella softalla, joten tempo ei kiilaa tai laahaa, vaikka inhimillistä otetta jäänkin kaipaamaan. Yhtyeen todellinen kone on kuitenkin vokalisti M. Oksanen, jonka ulosanti ei jätä napinan varaa. Niin vihainen huuto kuin suorempi laulukin luonnistuvat, ja mukaan saadaan likistettyä vielä nyansseja. Kolmen raidan esikoinen on näytteenä hiukan kapea, mutta kaikki oleellinen käy selväksi reilussa kymmenessä minuutissa. Ei Body Minus Head mikään valmis timantti sentään ole vielä, mutta kovin vähän ryhmässä on enää hiomisen tarvetta.

Mika Roth


'The Clock Paradox: The Five Precepts

Oululainen Clock Paradox pistää jo kolmatta pikkukiekkoa pihalle puolentoista vuoden sisään. Hyökkäyssuunnitelmat luodaan edelleen modernin deathin oppien pohjalta, ja kuolotus tarjotaan vielä erittäin brutaalina, sekä ehdottoman kosketinvapaana.

Yhtyettä on aiemmin verrattu mm. Strapping Yound Ladiin, eikä varhainen Opethkaan tästä rytyytyksestä kovin kauas jää, sanoisin. Tuore vokalisti Jouni Koskela ärjyy, karjuu ja puhkuu kunnioitettavalla voimalla, ja kitaristikaksikko Antti Karhu & Jyrki Hiltunen viskaavat keitokseen pari mehukasta riffiä, mutta siitä huolimatta yrityksestä jää puuttumaan yhä se todellinen voima. Clock Paradoxia kuunnellessa mieleen nousevat ensimmäisinä vaikutteet, eikä se ole koskaan hyvästä. Tukevat soundit ja napakka yhteen soitto pelastavat paljon, mutta persoonallisuus on se mitä tässä jää kaipaamaan.

Mika Roth


'Four Goatron: Four Chapters in Vice and Woe

Goatron k√§vi tutuksi vajaa kolme vuotta sitten, kun yhtyeen konseptialbumi The House of Goat p√§√§tyi k√§siini. Tuon j√§lkeen b√§ndi julkaisi viel√§ toisen kokopitk√§n, mutta nyt tuliannos on kutistunut ‚ÄĚvain‚ÄĚ nelj√§n raidan mittaiseksi.

Spektrin tummempaan päähän taittuva metalli ottaa tälläkin kierroksella vaikutteita suuntauksen synkimmistä alagenreistä. Kappaleissa on sinfonista teosmaisuutta, ja vaikka paahto on kautta linjan suoraviivaista, eivätkä biisien kestot karkaa progeilun puolelle. Vahva melodisuus ja kiivas tempo pelaavat hyvin yhteen, mutta yhtye ampuu itseään toistuvasti jalkaan heikoilla sovituksilla. Samoin vokalisointi on parhaimmillaankin epätasaista, joten parantamisen varaa jää edelleen runsaasti.

Mika Roth


'Caskets' Intervention: Growing Line of Caskets

Perinteinen thrash se vaan jatkaa voittokulkuaan, vaikka kentällä on bändejä jo pilvin pimein. Mukaan sankkaan sakkiin halajaa myös Rovaniemeltä kotoisin oleva Intervention, jonka tuore kiekko on kolmen raidan sekä reilun vartin mittainen tuliannos alkuvoimaista tuuttausta.

Positiivista yhtyeessä on sen pitelemätön voima, usko perinteisiin ratkaisuihin, sekä melkoiset palkeet omaava vokalisti Tuomo Marttinen. Silinterin noston ansaitsee myös rytmiryhmä, jonka hartiapankkiin koko paketti lopulta perustuu. Kolmessa biisissä käydään läpi thrashin peruskaavoja wanhan koulukunnan mukaan, ja tässä piilee bändin suurin vahvuus sekä ongelma. Kyllähän näitä samoja kuvioita voi tahkota vaikka maailman tappiin saakka, mutta jossain vaiheessa mukaan pitäisi saada persoonallisempaa otetta. Muuten on turha haaveilla murtautumisesta mestaruussarjaan. Bändillä on kaikki palaset hallussaan, nyt vain pitää uskaltaa hiukan rikkoa, jotta saataisiin kasaan jotain todella uniikkia.

Mika Roth


'EE' Korpikuusen Kyynel: Existing Exception

Turkulainen Korpikuusen Kyynel julkaisi ensimmäisen pikkukiekkonsa vuonna 2008. Sittemmin moni asia, kokoonpano mukaan lukien, on kokenut melkoisia muutoksia. Korpikuusen Kyynel vuosimallia 2011 onkin ihka oikea melodista metallia soittava bändi, jonka ilmaisussa on havaittavissa lähinnä kaikuja menneestä rock-historiasta.

Avausraita Prisoner of the Mind viistää läheltä kahden ensimmäisen albumin Nightwishia, mikä lasketaan ainoastaan positiiviseksi asiaksi, ja kyseessä on vasta aloituslaukaus. Tyylillisesti Existing Exceptionia on vaikea kutsua ehyeksi, mutta se tarjoaa läpileikkauksen murroksensa läpikäyneestä bändistä, joka on vasta löytämässä omimman soundinsa. Lavea sävellysvastuu sekä tiivis bändisoundi ovatkin valtteja, joihin turkulaisten kannattaa vastaisuudessa luottaa. Plussat vielä vokalisti Maija Nyströmin elämän makuisesta äänestä. Rock!

Mika Roth


'Walls' Mountains Of Kong: Walls (EP)

Mountains Of Kong ei aloita neljän kappaleen EP:tään kovin houkuttelevasti. Awake -biisin alkupuoliskossa yhteissoitto tökkii, sanoitukset ovat liirumlaarumia, melodiat eivät toimi ja laulun suomalaisittain ylilausuttu englannin kieli inhottaa. Kuitenkin jo ensimmäisen kertsin jälkeen esiin pomppaa yllättäen voimakkaan kaunis ja tarttuva moniääninen hoilotus. Kolmesta yhteensopimattomasta palasesta koostuva Awake kuvastaa osuvasti koko levyä: hyvän ja huonon kohdan välinen ero on aivan liian suuri, mutta onnistuneet hetket jäävät niin miellyttävästi soimaan takaraivoon, että lättyyn haluaa tarttua uudestaankin. Vielä yksikään viisu ei sisällä samalla sekä hyvää säkeistöä että kertosäettä.

Pahimmillaan yhtyeen järeämmillä kitarariffeilla maustama powerpop kuulostaa väsyneeltä Sunrise Avenuelta, mutta onneksi paikoin rauhallisestikin kilkattavat kitarakuviot ja komeat c-osat antavat viitteitä siitä, että tulevaisuudessa se täydellisen popbiisin metsästys voi tuottaa myös ehjiä kokonaisuuksia. On vain odotettava, että luomistuskanhiki saadaan suodatettua ulosannista pois, sillä kuuntelija joutuu vielä kulkemaan liian vaivalloisen matkan kokeakseen mielihyvää.

Pietari Raekallio


'The Plaguebreeder: The Unbreakable

Yhden kuolema on aina toisen syntymä. Aiemman bändinsä sorruttua hautaan kolme lahtelaista herraa päättivät, että aika oli kypsä brutaalille black/death orkesterille. Näin Plaguebreeder saattoi syntyä ja nyt on aika korjata satoa.

B√§ndin ensimm√§inen julkaisu on treeniksell√§ kotilaitteistolla √§√§nitetty kokonaisuus, eli tekniselt√§ puolelta katsottuna l√§ht√∂laukaus on l√§hinn√§ vaimea tussahdus. Rupiset soundit sek√§ persiilleen mennyt miksaus tekev√§t tietysti my√∂s hallaa, mutta b√§ndin potentiaali loistaa kaikista vastoink√§ymisist√§ huolimatta l√§pi. √Ąrh√§kk√§ musta kuolotus vie kappaleita eteenp√§in ja yhtye ansaitsee propsit yll√§tt√§v√§n kyps√§st√§ ulosannista. Usein n√§m√§ entisen b√§ndin raunioille syntyneet kokoonpanot ovat parin ensimm√§isen kiekkonsa ajan totaalisen hukassa, mutta t√§m√§ ei ole tilanne Plaguebreederin kanssa. Orkesterilla on ideaa ja riitt√§v√§sti visioita, eli ei muuta kun lis√§√§ verta myllyyn.

Mika Roth


ROTB Revenge Of The Boot

Garagerockiin kuuluu tottakai rupinen ja autotallista ponnistava äänimaailma. Silti demomainen lopputulos on vain demomainen lopputulos, vallankin kun laulusolistin ääni vaeltelee instrumenttien vähän sinnepäin-soundien ohella taajaan hiukan siellä täällä. Samoin garagerockiin on vaikea tuoda mitään kauhean uutta ja ihmeellistä kun koko touhu perustuu helppoon ja hikiseen paahtoon. Silti se välillä onnistuu, mutta ei kyllä Helsingin Kalliosta eli lajityypin urbaanista kotiluolasta ponnistavan Revenge Of The Bootin kohdalla. Livenä tyttöjen energinen kohkaus saattaa olla viihdyttävää mutta levymuodossa homma on turhan paljon raakile.

Vauhtia siis piisaa ja intoa, mik√§ antaa lupauksia siit√§ ett√§ kyll√§ t√§st√§kin saattaa viel√§ jotain kasvaa. Mutta ensin vireet ja balanssit koko b√§ndin kesken enemm√§n kohdilleen niin alkaa ehk√§ selkiyty√§ paremmin biisillinenkin kyky. Kyll√§ siell√§ ihan koukkuakin v√§reilee mutta tunkkainen toteutus lanaa jopa stemmat. Ilmavampi ja rauhallisempi C¬īmon Sugar Honey ja pl√§tyn p√§√§tt√§v√§ yhtyeen ja levyn anthem j√§√§v√§t jossain m√§√§rin mieleen kyll√§, mutta kokonaisuus ei my√∂sk√§√§n biisillisesti viel√§ paikkaa soundirintaman demokohellusta.

Ilkka Valpasvuo


'The The Soft Deceit: The Soft Deceit (EP)

Tom Waits, Nick Cave, Charles Baudelaire. N√§ill√§ auditiivisilla ja tekstuaalisilla vesill√§ purttaan ohjaa helsinkil√§inen indie-kollektiivi The Soft Deceit. Ja vaativia ovat n√§m√§ vedet seilata ‚Äď kenelle tahansa purjehtijalle. Miten esimerkiksi tuoda tyylikk√§√§sti julki ruman, groteskin tai ylev√§n kokemuksen syvin olemus ja pukea se viel√§ intohimoja her√§tt√§v√§√§n muotoon? T√§m√§ kun on se yhdistelm√§, joka tekee edell√§ mainitusta kolmikosta sen mit√§ he musiikkimaailmalle ja kirjallisuudelle edustavat. N√§it√§ tunnelmia luodatessaan, tukeutuu The Soft Deceit esikuviensa muotokieleen, ehk√§ osin turhankin paljon. Toisaalta, t√§ll√§ vaativalla kent√§ll√§ liika yritt√§minenkin tuottaa helposti surkuhupaisaa tekotaiteellisuutta, johon yhtye ei onneksi sorru. Laulun osalta j√§in tosin liev√§sti kaipailemaan alussa mainittujen kahden suuren herran intonaatioista jotenkin erottuvampaa otetta. Parhaimmillaan vahvaa, oma√§√§nist√§ tulkintaa Viljami Lehtonen kuitenkin esitt√§√§ VU-mittariston neulojen nuollessa punaisen vaaravy√∂hykkeen edustaa.

S√§hk√∂kitarasurinat, feedbackit ja kaikenlaiset garage-indie-h√§rp√§kkeet orkesteri on j√§tt√§nyt niin instrumenttivalikoimastaan kuin ilmaisustaankin kokonaan pois. T√§m√§ onkin raikas tuulahdus vaihtoehtoilun normatiiviseen estetiikkaan. S√§hk√∂soittimien sijaan kuullaan p√§√§asiassa torvien, pianon ja viulun vuoropuhelua, jossa sitten kyll√§ hy√∂dynnet√§√§n my√∂s lajityypillist√§ dissonoivien elementtien k√§ytt√∂√§ tulkinnan tehokeinoina. T√§llaiset komponentit muotokielen osana ovat sitten sen verran haastavia, ett√§ niiss√§ onnistuminen waits-cavelaisitt√§in tuntuu usein vaativan sit√§ Tomia ja Nicki√§ itse√§√§n. Ihan keskiverrosti The Soft Deceit kyll√§ osaltaan t√§ss√§ peliss√§ p√§rj√§ilee. Tuotantona levy on omakustanteeksi miksausta my√∂ten tasavahva, joskin laulut ja viuluosuudet j√§√§v√§t paikoin liev√§sti jalkoihin. Kokonaisuutena sovituksissa on ihan n√§pp√§ri√§ koukkuja ja tarinankerrontaankin on saatu paikoin mukavasti imua. Levyn viidest√§ kappaleesta onnistuneimmiksi nousevat kakkosviisu The Greatest Story of Them All ja viimeist√§ edelt√§v√§n√§ kuultava Mary¬īs Waltz.

Rami Turtiainen


'SS' Underfield: Springtime Story

Joskus hyvinkin lyhyt aika riittää siihen, että saavutetaan jotain ainutlaatuista. Oululainen Underfield kuuluu ehdottomasti tähän ryhmään, sillä yhtye perustettiin vasta vuonna 2010, mutta jo nyt nelikon soundi on täysin valmis. Mikä yllättävintä, kyseessä ei ole mikään perinteinen rock-combo tai metallirykmentti, sillä tyylisuunnaksi on muodostunut syna popin, kitara rockin sekä ambientin kevyesti popahtava sekoitus.

Nelj√§n kappaleen ja reilun vartin mittainen paketti pysyy muuten n√§tisti kasassa, mutta Everything for the Sunin hip-hop invaasio ei tahdo oikein istua muun materiaalin ‚Äď tai edes yhtyeen ‚Äď repertuaariin. Erityismaininnan ansaitsee vasta 15-vuotias vokalisti Vilma Ala-aho, jonka √§√§ness√§ koko b√§ndin soundi kiteytyy uskomattoman vahvalla tavalla. T√§st√§ on hyv√§ jatkaa.

Mika Roth




Lukukertoja: 4475
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs