Pienet

Pienet - Marraskuu 2012

05.11.2012


EWC EWC: Lethal Machine

Helsinkil√§inen EWC oli viel√§ alkuvuodesta lyhennelm√§ sanoista Electric Wheelchair, mutta nyt kolme jykev√§√§ kirjainta ovatkin lyhennelm√§ sanoista Enigmatic Whores Cult. Triossa on nimest√§√§n huolimatta vain miehi√§ ja musiikissa on ‚Äď tosin vain hetkitt√§in ‚Äď hiukan sit√§ samaa henke√§ kuin kultaisten p√§iviens√§ The Cultilla oli, mutta se nimist√§ ja kirjaimista.

EWC:n katuystävällinen rock on räväkkää ja rosoista mättöä, jossa kulmat on jätetty osapuilleen pyöristämättä ja pinnat hiomatta. Riffivetoisissa biiseissä ja niiden rakenteissa on punkin iskevyyttä, jota tuetaan yllättävänkin harmonisilla osuuksilla. Esimerkiksi päältä räyhäkäs Gates on rakennettu miltei nerokkaasti siten, että biisi tarttuu ja jää päähän soimaan kuin huomaamatta. Saatteessa mainitut Weezer ja Misfits on totta tosiaan osattu sulauttaa samaan taikinaan, mistä kumarrus EWC:n suuntaan. Yhtye tuntuu jääneen tosin hiukan oman lokeronsa vangiksi, joten kannattaisikin ottaa rohkeammin mallia yhtenä esikuva toimineesta Faith No Moresta ja viskata sekoittimeen rohkeammin eri palasia. Moiseen tuntuisi ainakin tämän näytteen perusteella olevan resursseja.

Mika Roth


Fallen: Six Feet Under

Melodista, tunnelmallista ja kevyeksi laskettavaa metallia esittävä Fallen on Menial- ja ZeroCrowd -yhtyeissä soittavan Markus Jussilan oma sooloprojekti, jonka langat on pidetty tiukasti yksissä käsissä. Jussila on soittanut kaiken koskettimia lukuun ottamatta ja herra vastaa tuotannosta, äänityksestä, miksauksesta sekä masteroinnista. Sisältökin on levyn outron sovitusta lukuun ottamatta lähtöisin yhdestä kynästä, mutta mikä on se kuva jonka Jussila haluaa Fallenilla välittää?

Kaiken ydin kappaleissa on melodia ja kauneus. Teemana halki kiekon on sopivasti rakkaus ja kuinka se satuttaa, ja tämän kuvaamisessa Jussila on todella onnistunut. Parhaimmillaan Fallen kuulostaakin Katatonian kevyemmältä versiolta, jota on väritetty pienellä hard rock otteella. Sanoituksetkin ovat sukua ruotsalaisten synkistelijöiden tuotoksille, tosin Jussilan tarinoissa ei onneksi sorruta yhtä synkkään epätoivoon. Tuoreen kiekon perusteella Fallenin soisi kasvavan oikeaksi bändiksi, sillä maailmassa on taatusti tilaa tällaiselle tasokkaalle ja hieman kevyemmälle tunnelmametallille.

Mika Roth


Hypnotic Hypnotic: Lies

Kahden biisin mittainen Lies on saatteen mukaan jo Hypnoticin kolmas demo, joten neljän parikymppisen kaverin muodostama bändi on todella pitänyt kiirettä. Kiekon kumpikin siivu edustaa melodista death metalia, joka on saanut innoituksena Göteborgin isoilta bändeiltä. Reilu yhdeksän ja puoli minuuttia kuluukin erittäin geneerisen mätkeen parissa, mutta lievästä ennalta arvattavuudestaan huolimatta kiekolla on myös ansionsa.

Tuliannos on harmillisen pieni, mutta ensimmäisenä kuultava nimibiisi on selvästi kappalekaksikon tasapainoisempi puolisko. Rennosti mutta vauhdilla eteenpäin rullaava siivu osoittaa rytmiryhmän hallitsevan tonttinsa. Kitarat ja vokaalit puurotuvat harmillisesti hieman, mutta vokalistin ulosanti on siitä huolimatta riittävän tuhtia. Toisena kuultava In the Name of Thy God ei sitä vastoin pääse oikein missään vaiheessa täyteen vauhtiin. Lupaavan alun jälkeen biisi menettää vetonsa, kun osaset eivät tahdo sopia yhteen niin millään. Sovituspuolella bändillä onkin vielä petrattavaa ja pieni lisä persoonallisuudessa ei olisi myöskään pahitteeksi, sillä muuten on vaikea erottua alati kasvavasta kilpajoukosta.

Mika Roth


I Think I Broke Something: Pop Music

Pidin kovasti siitä mihin Hämeenlinnan seudulta ponnistanut Phuzy vei tuhnuista industrial hiphop/elektroaan. Nyt Phuzystä tutut tekijät JT ja MST esittelevät uuden kokoonpanonsa, punkista ja metallista vaikutteita ottavaa elektroa päällekäyvästi annostelevan I Think I Broke Somethingin. Netissä singlenä julkaistu kaksibiisinen alkaa likaisesti särisevällä Pop Musicilla, jonka biittiä, särövallia ja puhesämpleä yhdistelevä soundimaailma ei loppujen lopuksi ole kauhean kaukana vaikkapa Chemical Brothersista - saati Phuzystä, mutta myös noisepopimman musiikin ystävät voisivat löytää ystävän ITIBS:sta. Hitikkyyttä biisissä joka tapauksessa on. Kakkosraita Leg It liikkuu liukkaammin vaikkakin yhtä kulmikkaasti. Säröpörisevä ravepöhinäelektrohiphop onnistuu pistämään niskan liikkeelle ja tosiaan liikuttaa lantiota terävistä kulmistaan huolimatta lähes viekoittelevasti. Herrat osaavat edelleen luoda biisejä. Hyvä!

Ilkka Valpasvuo


Kaks jannuu, yks Lontoo

Yhteistä bändihistoriaa Teatonesissa ja Toothpastessa eläneet Tiina Koskinen ja Santtu Kuivamäki lyövät kättä yhteen pelkistettyyn piano, laulu ja rummut -asetelmaan rakentuvalla Kaks jannuu, yks Lontoo -yhtyeellä. Tiinan tarjoillessa pianolla ja laulullaan melko mollivoittoista ja kohtalokasta maalailua kulkee Santun rumpalointi taustalla mukavan eläväisesti. Kolmen biisin näytteestä löytyy ulottuvuuksia, heittäytymistä ja kokeilunhalua. Mutta löytyykö koukkua ja kiteytystä?

Kaksikko käynnistää seikkailunsa viipyilevän tummapintaisella Jaskalla, joka nousee tumman kohtalokkaasta pelkistetystä pyörteestään yhtä lailla pienesti itseään ilmaisevaan huutokertsiin kapakkipianoiluineen. Yhtyeen jatkuva, luullakseni haettu, tasapainoilu vireen kanssa lisää pakettiin sopivasti äkkivääryyttä mutta on myös monessa kohtaa ärsyttävä elementti. Se ei nimittäin ilmene kauhean ilkikurisena tai veikeänä vaan aika vakavanaamaisena, mikä saa hämmennyksiin siitä mitä haetaan?

Kahdeksanminuuttisen Liian pitkän voisi pilkkakirves todeta jo nimessään kertovan suurimman syntinsä, mutta noin moniulotteisena teoksena se kieltämättä hiukan kaipaisi kiteyttämistä - ihan ilman irvailuakin. Viipyilevyys ja kohtalokkuuden tavoittelu naisäänen ja pianon tiimoilta tuntuu kohtuullisen tutulta kaavalta, onhan noita toriamoksia maailmalla ties kuinka paljon. Koskisen ja Kuivamäen tasapainoilu jossain kohtalokkaan pianojatsin ja folkpopin monisävyisissä välimaastoissa on toisaalta mielenkiintoista, toisaalta taas monessa kohtaa ehkä hiukan liikaa ns. muusikkomusaa - eli menee soitannollisen brassailun puolelle suhteessa biisilliseen tarinankerrontaan ja ytimekkyyteen. Esimerkiksi kyseisen kappaleen freejazzin käryiset rumpusoolot ovat toki hieno elementti mutta kotikuuntelussa sekin pistää miettimään mitä niillä tavoitellaan...

Päätösraita Taivasalla on ehkä levyn ärhäkin sävellys, blues-elementti ja huohottavampi askellus pukee kaksikkoa. Kertosäkeessä on jopa popmaista koukkua, vaikka Koskisen laulu paikoin yltää lähes piinaavuuteen asti. Toisaalta yhtyeellä on paljon mielenkiintoista ideaa ja jonkinlainen yhtenäinen teema millä niitä hiotaan. Toisaalta taas hiomistyössä voisi käyttää hiukan sorviakin, vetää osan mutkista suoriksi ja hiukan tiivistää pakettia. Sitä en tiedä mitä tosikkomaiselle vaikutelmalle voisi tehdä, vai onko se vain henkilökohtaisesti kuulijan korvan ongelma. Mielipiteitä ja makuasioita...

Ilkka Valpasvuo


Tommy¬īs Broken Guitar EP Kaneli: Tommy¬īs Broken Guitar EP

Oululainen kolmen sisaruksen muodostama Kaneli onnistuu debyytti-EP:llään. Neitojen nuotiokitarafolkin, pop-melodian ja bluegrass- ja kantri-sävyjen yhdistelmä toimii, biiseissä on sekä harmoniaa, punaista lankaa että koukkuja. Kitaristi Vilhelmiinan ja basisti Valvikin laulussa on autotallimaista tuoretta ja rentoa otetta, Valpurin lyömissä ja pianossa täydentämän trion soitossa on hyvällä tavalla helppo ja riisuttu ote - olennainen riittää ja bändin sointi hengittää hienosti. Melodisuus pääsee oikeuksiinsa.

Vaikka esimerkiksi avausraidalla Sun Behind The Trees laulun englannin√§√§nt√§mys on hiukan t√∂ks√§ht√§v√§√§, on musiikin helppous muuten plussaa. Kantripoljento, hyvin toisiaan tukevat stemmat ja pienesti molli mutta akustisella menevyydell√§√§n reippaan vaikutelman antava tunnelmointi ovat plussaa. Viel√§kin huohottavampi 101 Ways on hiukan rockimpi, mutta yht√§ avarasti ja rennosti. EP:lle nimenkin antanut viipyilev√§mpi Tommy¬īs Broken Guitar onnistuu nuotiomollikitaroinnissaan v√§ltt√§m√§√§n turhan ruikuttamisen ja j√§√§ mieleen py√∂rim√§√§n. Kantri/bluegrass-pirte√§ Pretty Summer Day nostaa hymyn huulille, vaivattomuus korostuu entisest√§√§n duurin puolella. Silti ehk√§ koko levyn paras kokonaisuus on p√§√§t√∂sraita You For Me, joka pelkist√§√§ kaavaa entisest√§√§n. Pianon ja kauniin kaihoisan laulun varassa l√§htev√§ laulu vahvistuu pienesti kitaralla kerrossaan, muttei hetkeksik√§√§n luovu hienosta pelkistyksest√§√§n. Stemmalaulun vahvuus korostuu. Onnistunut sis√§√§ntulo.

Ilkka Valpasvuo


Kilgrin Kilgrin: Come With Me Now

Bilecoverbändin päälle syntynyt Kilgrin julkaisi ensimmäisen demonsa kaksi vuotta sitten ja nyt on koittanut toisen pikkukiekon aika. Ensimmäinen demo tosin vedettiin sen verran nopeasti kasaan vielä eri laulajan kanssa, että vasta tuore Come With Me Now on modernia metallia pätkivän bändin virallinen avaus.

Levyn avaa esikoisen tapaan Kingdom of the Dead, joka kielt√§m√§tt√§ on laadukas raita. Pohjois-Amerikan asenne-metalli ja l√§nsinaapurin l√§nsirannikon suuret ovat selv√§sti k√§yneet tutuiksi, mutta nelikko ei ole sortunut suoraan kopiointiin vaan n√§ist√§ palasista on pyritty rakentamaan itsens√§ n√§k√∂ist√§ kuvaa. Avausraidalla t√§m√§ jo onnistuukin, mutta kiekon kaksi muuta kappaletta eiv√§t ole aivan yht√§ hiottuja timantteja. Toisena soiva Snakehead tuo coctailiin mukaan syv√§n etel√§n puserrusta, mutta nopea v√§liosa ei istu oikein biisiin. Booze Till the Noose ei puolestaan saa iskuunsa voimaa. Kun huudetaan ‚ÄĚbooze!‚ÄĚ pit√§isi √§√§nen raikaa seinist√§ takaisin kuin hallissa, eik√§ suinkaan aivan kuin kellarissa. Hiontaa, viimeistely√§ ja selke√§mpi√§ rakenteita, sek√§ entist√§ rohkeampaa kahden eri maailman yhdistely√§, niin eik√∂h√§n se siit√§.

Mika Roth


Silvoid Silvoid: The Ways of the Old

Neljä vuotta on pitkä aika mille tahansa bändille. Sen verran on kulunut siitä kun Silvoidista viimeksi kuulin. Ensimmäisellä pikkukiekollaan yhtye oli vielä yksi lukemattomista melodista dööttistä luoneista bändeistä, eikä edes kovin persoonallinen sellainen.

Tuore kolmen raidan promo tekee jo ensikuuntelulla selväksi, että kasvua ja kehitystä on tapahtunut lähes jokaisella osa-alueella. Metallia ryhmä luo edelleen, mutta nyt rätkettä on vaikeampi enää tunkea suoraan deathin alle. Sovituksia on hiottu toden teolla ja biiseissä tapahtuukin jatkuvasti ja paljon ilman, että ilmassa olisi kuitenkaan ikävää suorittamisen hajua. Kahden vauhdikkaamman siivun jälkeen soiva Liberty Note on biisikatraan mielenkiintoisin ja monisyisin numero. Biisi osoittaa myös lähes seitsemän minuutin mitassaan, että yhtye on hiljalleen nousemassa uudelle tasolle. Toivottavasti seuraavaa kiekkoa ei tarvitse odottaa aivan yhtä pitkään.

Mika Roth


Sinful Nation Sinful Nation: Life of a Thousand Lies

Vuonna 2010 perustettu Sinful Nation on uusi tulokas melodisen metallin tantereilla. Yhtyeen metallisekoituksessa sammioon on kaadettu roppakaupalla tuoreemman deathin palasia, tilkkanen raskasta Opeth-progea sekä hiukan jopa action-rockin rytkettä. Yhdistelmä on haastava ja ainakaan tällä ensimmäisellä tuotoksella osaset eivät ole vielä sulautuneet mitenkään turhan persoonalliseksi kokonaisuudeksi.

Kolmen biisin mittainen kiekko on käyty äänittämässä kunnon studiossa ja masteroinnista on vastannut niin ikään kovan luokan ammattilainen, joten tekniseltä tasoltaan esikoinen on ensiluokkainen. Vokalisti Kasper karjuu raa’asti, laulaa melodisesti ja jopa kärisee tarpeen vaatiessa, eikä tässä ole sinänsä mitään ihmeellistä, mutta harvoin kaikkia näitä kuullaan samassa biisissä. Soppaa hämmennetään vielä lisää kakkosraita Eaven aikana, kun englanninkielisten lyriikoiden sekaan pistetään silkkaa suomea. Tällainen temppuilu vaatii paljon pokkaa, mutta omissa kirjoissani vokalisti ja yhtye selviytyvät lähes jokaisesta tempauksestaan.

Vakavampi juttu sen sijaan on sangen geneeristä materiaalia tuottanut sävellyskynä. Kaikilla kolmella raidalla on toki hyvätkin puolensa, mutta nuoren ryhmän oma ääni on selvästi vasta muodostumassa.

Mika Roth


Vanha Koulu Vanha Koulu: Lähes leimahdin

Vanha Koulu pisti pari vuotta sitten ulos kaksi demoa, joista jälkimmäisessä vertailukohdaksi haettiin jostain Karkkiautomaatin tienoilta. Mikään ei ole juuri muuttunut sitten noiden päivien, mitä nyt toiseksi verrokiksi voisi nostaa biisistä riippuen joko Klamydian tai kenties jopa Kollaa kestää -tyyppisen vanhan koulukunnan ryhmän?

Biisit onnistuvat olemaan samanaikaisesti melodisia ja miltei kömpelön kulmikkaita rymistellessään eteenpäin säröisten kitaravallien voimalla. Kitaristi Mika Alangon kynäilemä, rahdun vaille kaksiminuuttinen avausraita Laulan kivun pois powerpoppaa, eikä purkka tartu tällä kertaa tukkaan. Basisti Henri Peltolan säveltämä Kultakala rokkaa suomalaisemmin, eli melankolisemmin ja hitaammin, mutta nätti biisi sekin on kaikessa popmaisuudessaan. Yli viisiminuuttiseksi (pakko)venytetty nimibiisi ei sen sijaan osu ihan tonttiin, eikä ankkuriraidaksi jätetty klamydiamainen Löysä hirsi kiristä sekään turboruuvia enää toivotulla tavalla.

Vanha Koulu askeltaa eteenpäin hiukan horjuen, mutta samalla sen taivalluksessa on jotain mahdottoman ainutlaatuista ja jopa hellyttävää. Ei tällaisia biisejä synny kylmällä sydämellä vaan ainoastaan lämpimällä ja rennolla otteella. Paikkaa tähtitaivaalta on vaikea luvata, mutta kyllä tällä nyt aika korkealle katolle jo parhaimmillaan noustaan.

Mika Roth


Worthless Worthless: Demo 2012

Kaksi biisi√§ ja vajaa yksitoista minuuttia, sit√§ enemp√§√§ ei Worthlessin ensimm√§inen demo anna, joten pitk√§lle vievien analyysien teko on aika hankalaa. Kolme vuotta sitten Tampereella perustettu ryhm√§ puskee ilmoille kuolon katkuista metallia, joka osuu sinne death/black/dark ‚Äďkolmion risteyskohtaan. Trion j√§senill√§ on kokemusta jo aiemmista b√§ndeist√§, joten pahimmat lastentaudit ovat sent√§√§n j√§√§neet jo historiaan.

Möreällä laulunkaltaisella ja raskaalla kitaravallilla ryyditetty metalli on tuhtia ja demon tummat sekä hiukan tunkkaiset soundit vain vahvistavat usvaisen massiivista tunnelmaa. Ensimmäisenä soiva The Got to Be Overthrown itse asiassa jopa hyötyy tästä kaikkine taustasynamattoineen, mutta jälkimmäisenä kuultava Island Among the Rot ei ainakaan vahvistu ympäristönsä vaikutuksesta. Kumpikin kipale on rakennettu kelpo aineksista, mutta se jokin joka nostaisi Worthelssin selvästi keskitason yläpuolelle jää vielä puuttumaan.

Suurin ongelma tuntuisi olevan soundien lisäksi sovituksissa, jotka eivät saa puristettua biiseistä kunnon tehoja irti. Kahden näytteen perusteella vauhti tuntuisi olevan bändille hyvästä, eikä niitä taustaefektejäkään kannata ainakaan jättää pois seuraavilta julkaisuilta.

Mika Roth


Zerakiel Zerakiel: The Decay Within

Hankasalmelainen Zerakiel avaa julkaisuhistoriansa komeasti seitsemän siivun mittaisella The Decay Within EP:llä. Tarina ei kerro onko jäsenillä kokemusta aiemmista bändeistä, mutta yhtäkaikki ryhmän ensimmäinen EP on vahva ja näyttävä pelinavaus.

Vuoden 2009 lopulla perustetun ryhmän tyylilajiksi on valikoitunut tunnelmallinen rock-metalli, jossa on mukana selkeitä dark metalin palasia. Asianmukaisen tummat lyriikat esitetään pääosin karhealla miehisellä englannilla, joka parilla kiivaammin eteenpäin puskevalla raidalla äityy ihan puolittaiseksi kärinäksi. Seesteisemmin keinuva Child of the Night pitää sisällään jopa yhden suomeksi esitetyn säkeistön, joka istuu synkän satumaiseen raitaan mainiosti. Biisien ytimet muodostuvat melodioista, joita kuljetetaan eteenpäin kitaran sekä koskettimien voimin. Laulumelodiat polveilevat lähellä pääteemaa ja pakettia tuetaan muutamalla tuhdilla riffillä, joita koskettimet puolestaan koristelevat.

Nuori yhtye on yhä käymistilassa, mutta persoonallisuus on jo lupaavasti puskemassa vaikutteiden läpi pintaan. Screaming Butterfly ja linjaa rohkeasti rikkova päätösraita Slumber Evermore ovat mainioita palasia, joiden päälle on hyvä rakentaa bändin tulevaisuutta.

Mika Roth




Lukukertoja: 3467
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs