Pienet

Pienet II - Joulukuu 2012

19.12.2012


D-CAYED D-CAYED: Burning

Kajaanilainen D-CAYED on ensimmäisellä pikkukiekollaan löytänyt oman mukavuussektorinsa, minkä johdosta esikoinen on harvinaisen rennosti rullaava paketti melodista kasarimetallia. Herrain ihailunkohteet tulevat melko suurella todennäköisyydellä Ison-Britannian sekä Saksan suunnilta, sen verran tuhteja viittauksia rautaneidon, aivomyrskyn ja kumppaneiden teoksiin kun on ilmassa.

Vaikutteet puskevat siis vahvasti läpi, mutta mitäpä siitä kun tuloksena on syntynyt kertsillään koukuttavan Burningin ja tuhdimmin rypistelevän Bona Fiden kaltaisia kipaleita. Tulevaisuudessa bändin olisi tosin hyvä kehittää soundiaan eteenpäin, sillä tällaisenaan ryhmän persoonallisuus on harmillisen ohut. Samoin sovituksissa kannattaa uskaltautua tuttujen piirien ulkopuolelle, koska nyt biisien mutkat ja kurvit ovat lähes poikkeuksetta arvattavissa. Aavistuksen tunkkainen ja lattea soundimaailma rokottavat myös hiukan lopputulosta, mutta bändin kykyä luoda tarttuvaa materiaalia se ei peitä. Lisäpinnat vielä vokalistille, jonka ääni sopii tyyliin kuin nakutettu.

Mika Roth


Jerry Lindqvist Jerry Lindqvist: Every Day Is Like A Holiday
Good People Listen To

Kotimainen lauluntekijä Jerry Lindqvist vakuutti männä vuonna julkaistulla soolodebyytillään Rivertown;. Kuten pitkäsoittomuodossa, myös tuoreella kahden biisin joulusinkulla Lindqvistin leppoisaa musiikkia leimaa folk-avaruus ja lauluntekijäpop. Toki avaus- ja nimiraidalla Every Day Is Like A Holiday kaikuu myös särökitara, mutta askel on reippaudestaan huolimatta silti hymyilevän melodinen pop ja vaikka aiheena on läheisen menetys on tapa käsitellä sitä eniten optimistinen. Raukea, lap steel-kaiulla varustettu Merry Christmas My Love on kantriudessaan oivallista maustetta laatikontäyteiseen jouluiltapäivään. Lindqvist jatkaa kiitettävän hitikkäästi eikä soundeissakaan ole motkottamista. Hyvä.

Ilkka Valpasvuo


Leather Rebel Leather Rebel: Illusion of Happiness

Mainion nimen itselleen kasteessa Judas Priestiltä napannut Leather Rebel osaa yllättää. Yhtyeen riffivetoinen metalli kun flirttailee 90-luvun alternativen ja jopa grungen kanssa, kuulostamatta silti soundillisesti lainkaan tukahtuneelta tai falskilta.

Esikoisen viisi kappaletta ja intro muodostavat niin musiikillisesti kuin tarinallisestikin melko hajanaisen ja epätasaisen paketin. Toisaalla ryhmä lähenee jo Mudhoneyn altsu rock/grunge pörinää, mutta samaan aikaan riffivetoinen kasarimetalli lisää painoa siivuihin. Toisinaan yhdistelmä toimii paremmin, kuten lähes bileraidaksi luokiteltava Feel the Heat of the Stage ja synkempi Fading Life osoittavat, toisinaan tulokset eivät ole aivan yhtä mairittelevia. Kaikkein suurimmat ongelmat tuntuvat kuitenkin olevan kappalemateriaalin hyödyntämisessä ja sovittamisessa. Ryhmän kannattaisikin lähteä rohkeasti pilkkomaan töitään ja miettimään mitkä ne biisien syvimmät pointit ja suurimmat vahvuudet lopulta ovat. Perusideat toimivat nyt vain jalostamaan niin eiköhän se siitä.

Mika Roth


Prudence Prudence: Mission Road

Sanotaan että jokainen biisi on sisimmässään kuin rakennus, tai paremminkin huone, jonka sisus kertoo myös biisin luojista kaiken oleellisen. Helsinkiläisen Prudencen tapauksessa kyseessä on kesäisen illan lempeässä valossa kylpevä omakotitalo, jonka sisältä kuuluu iloisten juhlien ääntä. Jo vuonna 1999 ensimmäisen pikkukiekkonsa julkaissut ryhmä oli lähes vuosikymmenen jäissä, kunnes vuonna 2009 yhtye kasattiin uudelleen.

Seitsemän raidan mittainen Mission Road pitää sisällään yhtä jos toista ja kiekko pyrkiikin ynnäämään kuluneen ajan sekä muuttuneen maailman. Mukana on poweristi pomppivaa poppia, kitaravetoista rokkia ja taustoja tapetoivaa kiipparointia sekä kevyttä konevoimaa. Välillä katse naulitaan omiin kenkiin ja toisinaan rockin vire on kuin suoraan pohjoisamerikkalaisilta alternative-bändeiltä, mikä johtunee ainakin osittain yhdysvaltalaisen tuottaja/soittaja/biisinkirjoittaja Matthew Johnin mukana olosta. Mausteita on sopassa siis rutkasti, mutta yhtyeen päävoima löytyy kuitenkin pyhästä kitara-basso-rummut kolmiyhteydestä, jota käytetään eri biiseissä hyvinkin eri tavoin.

Mission Road on melkoinen matka rockin ihmemaailman eri raiteilla. Mukana on ehkä turhankin paljon eri palasia, mutta samalla kiekko osoittaa, että Prudence toden totta kannatti kasata uudestaan. Tästä on hyvä jatkaa ja toivoa sopii, että jatkoa saadaan nopeasti. Erinomaista!

Mika Roth


Sattakar Sattakar: Demo 2012

Sattakar sai nykyisen muotonsa vuosi sitten, kun vokalisti Osku täydensi aiemmin triona toimineen ryhmän. Juuri ensimmäisen demonsa valmiiksi saanut yhtye haluaa saatteen mukaan tuoda aitouden takaisin rokkiin, eli tavoitteena on löytää groovaavan ja riffilähtöisen rokkauksen alkulähde.

Kolmessa päivässä taltioitu demo on soundiltaan rosoinen ja elävä, tavoitteena ollut livefiilis onkin saavutettu kiitettävästi. Biisien tummissa vesissä voi kuulla jälkigrungen kaikuja ja etenkin avausbiisi voisi olla jokin Alice in Chainsin kadonnut raita, mikä on siis ehdottomasti kehu. Räyhäkkään avauksen jälkeen meno tasaantuu ja tempo rauhoittuu, kun biisien mitat painuvat neljän ja viiden minuutin välille. Hidastelu ei pääasiassa toimi ryhmän eduksi, vaikka se pystyykin luomaan joitain kauniita hetkiä. Toinen ongelma on biisien liiallinen rönsyily, jolloin ne ydinideat tahtovat unohtua. Sattakar on pienistä moitteista huolimatta löytänyt oman juttunsa ja vahvan bändisoundin sekä tinkimättömän vision ansiosta jokainen siivu seisoo omillaan.

Mika Roth


Scumrise Scumrise: Demo 2012 - Ite tein ja säästin!

Lienee turha odottaa mitään pehmoista korvakarkkia, kun demon nimi julistaa tee-se-itse miesten asennetta. Tällä hetkellä duo-muotoisen Scumrisen on tarkoitus laajentua keikkailevaksi bändiksi ja tältä pohjalta demon viisi biisiä muodostavat jo mukavan rungon settilistalle. Soundit on revitty suoraan autotallin takaseinästä, mutta metallin, punkin, thrashin ja jonkin sortin stoner-rockin sekasotkussa on silti omaa vetovoimaansa. Vuoroin vaaniva ja seinille hyppivä Fucked Up on ehkä sotkuinen, mutta samalla raita yllättää ja jopa ilahduttaa kulmikkaalla kulullaan. Yllätyksiä on tarjolla myös mm. kiekon päättävällä Ruthless Cunt -siivulla, jossa bändi lyö silmään räkäisen proto-metalli vaihteen.

Hauskanpitoa mutta silti riittävästi kunnianhimoa ja näkemystä – tuo kaava on outo mutta toimiva, joten toivotaan että ensi kerralla ei säästetä ihan niin paljoa. Vaikka kaikki muuten itse tehtäisiinkin.

Mika Roth


Shotgun Club Shotgun Club: Rotterdam
Stupido Records

Vain vajaa kaksi vuotta sitten kotimaisen musiikin kentille ilmestynyt Shotgun Club oli lähinnä kevyesti mielenkiintoinen retro-post-punk orkka, jonka debyyttialbumi oli suoraa jatkoa Joy Divisionin ja Suiciden töille. Sittemmin yhtye on siirtynyt ns. ”modernin iskelmämusiikin” pariin, joka tässä tapauksessa tarkoittaa kaurismäkeläistä baarimaisemaa, jossa hymy ei todellakaan ole herkässä vaikka kieli painuukin hiukan poskeen. Tuore EP on neljän Autiomaa-albumilta napatun raidan paketti, jotka kertaavat viimekeväisen kiekon parhaita hetkiä.

Toisella pitkäsoitollaan Shotgun Club teki sotkuisesta ja välinpitämättömästä linjattomuudesta taidetta jossa Discotanssijan jytke ja Rotterdamin ruosteisen akustinen amerikankaipuu istuivat ongelmitta saman pöydän (ja pöytäviinapullon) ääreen. Kun vielä kaiho ja kaipuu pusertavat rakastaan kaipaavaa miestä Autiomaan karussa autiudessa, ja Tundrakin kertoo ikkunassa olevasta rakkauden riekosta, on kiekosta vaikea olla pitämättä. Toivotaan että työn alla oleva kolmas pitkäsoitto jatkaa näissä kotoisissa tunnelmissa.

Mika Roth


Sisin Sisin: Alkusoitto

Vuonna 2011 perustettu Sisin avaa pelin kolmen raidan mittaisella Alkusoitolla, jolla jo valmiiksi kokenut ryhmä yllättää positiivisesti. Reilun yhdentoista minuutin mittainen sisältö on sanalla sanoen täräyttävä kokemus, ryhmän raspinen rockmetalli kun käy rinnuksille välittömästi.

Raskaan runttauksen, tinkimättömän asenteen sekä suomenkielisten lyriikoiden saaminen samaan pakettiin onnistuneesti on jo sellaisenaan hatunnoston arvoinen suoritus, mutta Sisin ansaitsee kumarruksen myös tarttuvan materiaalin luonnista. Vaikka suurin osa lyriikoista karjutaan ilmoille koukuttaa toisena soiva Isien Perintö juuri tekstiensä ansiosta ja raitoihin on upotettu melkoinen määrä melodioita ja riffejä. Viimeisenä kuultava Määräänpäätön eroaa kahdesta vauhdikkaammasta raidasta osoittaen samalla, että ryhmä osaa käyttää muutakin kuin pikakaistaa.

Sisin voi olla tyytyväinen avaukseensa, sillä näin valmiin kuuloista ja toimivaa materiaalia kuulee harvoin debytanteilta. Bändi osaa rutistaa ja puristaa, mutta siltä luonnistuu myös radiokelpoisen materiaalin luonti. Eli toisin sanoen ryhmälle on helppo povata loistavaa tulevaisuutta, mikäli materiaali on vastakin näin korkealaatuista.

Mika Roth


Some Call This Tragedy Some Call This Tragedy: No Man Without a Ghost

Some Call This Tragedy julistaa soittavansa ”tunteikasta mutta kivenkovaa metalcorea jenkkiasenteella”. Omin voimin julkaistulta esikois-EP:ltä löytyykin kolme raitaa jotka on laskettavissa ainakin osittain metalcoren alle, tosin seassa on myös selkeitä melodisen deathin ja soundillisesti paikoin jopa popmetallin palasia.

Avauksena kuultava Burning Paris summaa yhtyeen annin tyhjentävästi. Biisin rankkuus on peräisin lähinnä rytmiryhmän raskaasta työstä sekä kitarasta, jonka päälle viskotaan sitten niin puhdasta kuin vihaisempaakin vokalisointia. Kaiken tämän rankistelun alta pistävät esiin selkeät pop-koukut, joita bändi ei vain osaa käyttää vielä edukseen. Lopputulos onkin tasaisuudessaan harmittava ja etenkin soittokertojen kertyessä persoonallisuudessaan vaatimaton. Ikävä kyllä kiekon kaksi muuta raitaa eivät avaa juuri uusia uria, eikä näissäkään siivuissa riitä aineksia liian venytettyihin mittoihin. Yhtyeen helmasynti onkin venytys ja toisto, jonka johdosta kiekon viidestätoista minuutista olisi hyvin voinut leikata kolmanneksen pois.

Mika Roth


Ville Markkanen Ville Markkanen: On The Field/Dignity
Ravenroad Productions

Joensuulainen Wille Markkanen lähti ihan fiksusti hakemaan bändiä ympärilleen toteuttamaan miehen irkkuvaikutteita hevahtavaan särörockiin sekoittelevaa visiota. Koska oikeita miehiä ei (vielä) ole löytynyt, herra joka tapauksessa toteutti komeasti pahvikansiin pakatun paribiisisen näytteen paloitelluissa sessioissa. Eli soittajia kyllä löytyy tinapillistiä myöten, mutta rummuissa ja laulussa itse taituroiva Markkanen päätyi julkaisemaan tuotokset ihan omalla nimellään. Ja ihan hyvä että päätyi.

Vaikka raskaammin rullaava, hivenen hevahtava rock ei kansanmusiikkivaikutteistaan huolimatta ole oikein meikäläisen makuun, niin Markkasen visiolla on ihan hyvät edellytykset vielä jatkokehittelyyn. Jykeviä maisemia mukavan kauniilla ja jopa heleällä otteella maalava, puoliksi akustinen soitto on nimittäin vähintään ok, sävellyksissä on ideaa, joskaan ei mitään kauhean omaperäistä. Markkasen puolikäheä laulu kuulostaa kokonaisuudessa vielä oikein hyvältä. Mies ei sorru suomalaisiin perisynteihin eli rankisteluihin ja synkistelyihin vaan pitää otteensa kepeänä ja kappaleet etenevät taitavasti. Eli voi sanoa että tähän visioon voisi sen ihan oikeankin yhtyeen koota ja voisi sillä vaikka menestyä jos koukkua piisaa tämänkin verran myös laatikossa olevassa materiaalissa.

Ilkka Valpasvuo


Ylivallan Orjat Ylivallan Orjat: Ylivallan Orjat (7")

Ensivilkaisulta Ylivallan Orjat on estetiikaltaan varsin perinteisen punk: kannessa keskisormea heiluttava keesipää oksentaa papin, skinin ja minkälie porvarin päälle, ja meininki on mustavalkoista kuin Kari Suomalaisella konsanaan. Myös kansien sisäpuolella luotetaan tuttuihin kuvioihin. Seiskan käyntiin polkaiseva Hyvinvointivaltio on kuin päivitys Pelle Miljoona & N.U.S.:in Väkivalta ja päihdeongelmasta – ei kuitenkaan versio 2.0 vaan pikemminkin 1.2.

Kokonaisuutena neljän biisin kiekko on, kuitenkin, kuoriaan mielenkiintoisempi, ja enemmänkin halvan hevin ja punkin ristisiitos: laulaja ja rytmisektio luottavat väkevään ja suoraviivaiseen paiskomiseen, kun taas kitaristi liikkuu laajemmin ja antaa soitossaan pilkahdella milloin mitäkin käppähevisooloista hämyilyyn. Ylivallan Orjilla on hyvä laulaja, ei kuitenkaan nyt elodioita tuottavana kaunokurkkuna, vaan nopeatempoisten iskujen jakajana, sanojen sylkijänä. Levyn B-puolella, ennen kaikkea Saastunut sukulainen -biisillä esiin astuva basso täydentää nelikon sointia niin, että bändi tuntuu eheältä – kun laulajakin kaivaa äänestään melodiaa, otetaan askelia kohti vakuuttavan kovaa punkrockia. Ylivallan Orjat ei tee mullistavaa räminää, mutta tarjoaa neljä väkevää ja moniulotteista luentaa aika moneen kertaan tehdyistä biiseistä. Hyvä seiska, ensimmäiseksikin.

Jani Ekblom


Zombie Rodeo Zombie Rodeo: In Love With The Dead

Helsinkiläisen Zombie Rodeon edellinen näyte on vielä ihan kuluvan vuoden puolelta. Silloin päteväksi peruskaahaukseksi tiivistetty musiikki on saanut melkein vuoden lisäaikaa kypsyä – miten vastaa naislaulun vetämä raskas groovaava rock tarpeeseen olla omaleimainen?

Noin äkkiseltään sanoisin että aika lailla samoja polkuja tallataan. Särö on rujo ja askel raskas joskin joutuisa. Tiina Parkkiman laulu on edelleen mukavan juokseva ja tarpeeksi munakas asiayhteyteen. Biisikynä ei ainakaan vielä suolla varsinaisia korvamatoja vaikka omassa sarjassaan nelikolla on ihan hyvät eväät kasassa. Uskoisin että Zombie Rodeo saa keikkamuodossa kohtuullisen hyvän möykkähypnoosin aikaan, vallankin mikäli laulu pysyy silloinkin koossa yhtä hyvin. Silti sitä terävyyttä tarvitsee vieläkin löytää jos haluaa nimen palavan takaraivoon.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 2744
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös