Pienet

Pienet - Toukokuu 2017

23.05.2017


Dolls are Creepy: #3 – Back in Business Dolls are Creepy: #3 – Back in Business

Dolls are Creepy tunkeutui elämääni alkuvuodesta 2016. Hieman myöhemmin Electric Nightmares osoittautui täyden tähtipotin pamaukseksi, jonka jälkeen maailma oli taas hieman värikkäämpi ja mukavampi paikka asustaa. Nuket ovat palanneet taas, mutta nyt kun musiikillinen annos on enää 19 minuutin mittainen, käsittelen tämän 9 raidan outouden pienkoosteessa.

Niin, annetaan aluksi hieman koordinaatteja: lo-fi, syntetisaattorit, minimalismi, pop ja aina vaikeasti aidattava avantgarde. Kappaleet ovat yleensä noin kahden minuutin mittaisia, ne noudattelevat enemmän ja vähemmän pop-rockin kaavoja sekä rakenteita, mutta äkkiväärät mutkat ovat matkan varrella äärimmäisen todennäköisiä. Biisikatraasta selvimmin rockin puolelle livahtavat mainio Birthday Party, sekä riemukkaalla sanoituksella ryyditetty Jehovah Blues, jossa yläkerran ja alakerran pomot päätyvät juomaan teetä saman pöydän ääreen. Suurin osa raidoista on laskettavissa instrumentaaleiksi, sillä juuri lallatusta enempää niillä ei sanoja kuulla. Näistä pikkuhelmistä erikoismaininnan ansaitsee How to Clear Your Mind in 15 Minutes, jossa vartti saadaan puristettua alle puoleentoista minuuttiin. Myös kivasti diskottava Muzzy in Gondoland on kaikesta juustoisuudestaan huolimatta (tai juurikin sen takia) melkoinen trippi, ja ehdottomasti suositeltava sellainen. Mahtavaa, upeaa, hämmentävää ja sopivasti häiriintynyttä.

Mika Roth


Evil Owl: The First Flight Evil Owl: The First Flight

Parin vuoden ikään ehtinyt Evil Owl on kuudesta taitavasta muusikosta koostuva yhtye, joka soittaa progressiivista rockia modernilla soundipakilla. Ensimmäinen julkaisu on teemalevy, jonka kolme biisiä kertovat todellisuuteen heräävästä pöllöstä, jolla ei ole muistikuvia menneestä. Tähtäin on siis korkealla, etenkin kun varhaiset Yesit ja Rushit on selvästi kuunneltu ja omaksuttu.

Evil Owl erottuu kuitenkin monista kilpailijoistaan parilla valtilla. Ensinnäkin bändin musiikissa on havaittavissa jo nyt toisinaan sellaista samanlaista imua kuin esikuvien parhaissa töissä, ja toisekseen bändin keulilla laulaa Niko Rimbacher, eräässäkin The Voice of Finlandissa lahjojaan esitellyt sumusireeni. Ja annetaan nyt plussaa myös ns. normilinjoista eroavasta tarinasta.

Verkkainen kehittely ja teemojen hidas syleily ovat olennaisia genren tukipylväitä, mutta nyt kiireettömyys uhkaa kääntyä jo useammassa kohdin unettavuudeksi. Tämä on mitä harmillisinta, sillä ryhmällä on kyky luoda ensiluokkaista kappalemateriaalia, mutta kukaan ei ole studiossa selvästikään haastanut jokaisen osasen elintärkeyttä kokonaisuuden kannalta. Tiivistystä ja variointia siis kaivataan, eli aika perinteiset debytantin ongelmat.

Mika Roth


Kallan: Lågskärin linnut Kallan: Lågskärin linnut

Kallan on tamperelaisen Jussi Hynnisen ympärille rakentunut bändinkaltainen, jonka hauraassa folk-popissa valolla on tilaa säteillä ja äänillä riittää avaruutta. EP-levyn kuusi biisiä olisi voinut oikeastaan esittää ihan mies & kitara -versioina, mutta tietysti ne pääsevät paremmin oikeuksiinsa tällaisina kevyesti rikastettuina kudelmina.

Keskiössä on siis mies ja kitara, jolloin huomion valokeilat kohdistuvat tietysti lauluun ja niihin sanoihin, joista Hynninen on tarinansa koonnut. Laulu on varhaisbobdylanmaisella tavalla paljasta, miltei alastonta, ilmaisun lähennellessä lausuntaa. Hynninen intoutuu toisinaan hieman revittelemäänkin, jolloin miehen persoonallinen ääni ja konstailematon ilmaisutekniikka saavat joko pitämään tyylistä, tai sitten ei. Omaan korvaani tällainen teknisesti rosoinen ja karhea tyyli sopivat, etenkin kun tarinat tuntuvat virtaavan suoraan sydämestä, sydänverta säästelemättä.

Lågskärin linnut on tekijänsä näköinen ja kuuloinen EP, mutta biisien lähennellessä demomaisia luonnoksia jäin kaipaamaan jotain pysäyttävämpää. Leonardcohenmainen Unohtunut osuu jo lähelle ja Aava olisi toisenlaisilla soitinvalinnoilla voinut nousta vielä huomattavasti korkeammalle.

Mika Roth


Luuydin: Toinen Luuydin: Toinen

Miltähän mahtaisi näyttää, tuntua ja kuulostaa varhaisen CMX:n ja rosoisemman laidan Pixiesin yhteenliittymä? Tällaisten seosten reaktioita on aina vaikea ennustaa täysin tarkasti, mutta koesammiosta voisi hyvinkin löytyä jotain Luuydin-orkesterin kaltaista.

Ryhmän romuluinen ja kauniisti sanottuna kulmikas soitto vaikutti aluksi suorastaan ylitselyövän rämisevältä, mutta hiljalleen kiekkoon tutustuessani ymmärsin nopeasti, että juuri näin nämä biisit pitääkin ikuistaa. Etenkin avaukseksi sijoitettu Kallonmurskaa, sekä 20-minuuttisen kiekon sulkeva Kaiken loppu, narskuvat asiankuuluvasti hampaissa ja kaapivat vahat korvista. Kummassakin biisissä on sielunveljetmäistä rumuuden kauneutta, diskanttisen kitaravallin ja jytisevän rytmiryhmän veistellessä kolhoja karmeja iskeville teksteille. Toimii.

Hieman toisenlaisen puolen bändistä paljastaa kiekon pisin raita, En tahtonut rakastua sinuun, jonka tyly postpunkkailu huokuu suloista kylmyyttä kuin maaliskuinen mutalammikko. Ja jotta kysymyksiä jää ilmaan enemmän kuin vastauksia, sulkeutuu raita kauniiksi luokiteltavalla, minuutin mittaisella kosketin/kaiku -outrolla. Puhtaamman punkin liepeille kasvanut Sykli avaa reittejä myös lupaavasti omaan suuntaansa. Kyllä tätä kelpaa soittaa – ja lujaa.

Mika Roth


Never Train: DNAR Never Train: DNAR
Secret Entertainment

Toisen EP-levynsä julkaissut Never Train uskoo rockin voimaan. Rockin jossa ei viljellä turhia etuliitteitä, krumelunkeja ja muita turhuuksia, rockin joka on kasvanut hard rockin, blues rockin, punkin ja hiukan grungenkin perintötekijöistä. Mutta kuinka käy pohjoisen pojilta sitten se rock’n’roll?

Avausralli First We Live on juuri sitä itseään: rinta rottingilla pullistelevaa ja ketjut kilisten rähisevää rockia, jossa tärkeintä on saavuttaa huumaavan hyvä fiilis. Hope in Youth ottaa hieman iisimmin, mutta ei tästä melodisemmasta siivusta silti mitään slovaria saa leivottua. Ennemminkin kipale voisi olla omanlaisensa heijastuma jostain Skid Rown paremmasta hetkestä, joka on tungettu Never Trainin mankelista läpi. Ehkä möyhennystä olisi vain pitänyt tehdä hiukan enemmän. Bändi ei ota itseään mitenkään kuolemanvakavasti, mikä ilmenee selvimmin kolmibiisisen paketin sulkevalla DNAR-rallilla. Tai ainakaan itse en keksi mitään muuta kuin humoristiset syyt kipaleen frederikmäisille "Hu! Ha!" -huudoille.

Rock on kovaa, sitä en kiistä. Sen sijaan jäin pohtimaan, mikä on se Never Trainin oma juttu, soundi ja kulma? Näiden kolmen siivun perusteella moinen on vasta kehittymässä – lupaavaa liikettä onkin jo havaittavissa, mutta rohkeammin vain omille teille, sitä tässä tarvitaan.

Mika Roth


Prinssi Rohkea ja Erämaan Rotat: Bereniken hiukset / E.T. tulee Prinssi Rohkea ja Erämaan Rotat: Bereniken hiukset / E.T. tulee

Rock voi olla hyvinkin sivistää. Minäkään en tiennyt ennen tätä kahden biisin sinkkua, että Bereniken hiukset -tähtikuvio on ensinnäkään olemassa, puhumattakaan tarinoista sen syntyhistoriasta. Vaasalainen Prinssi Rohkea ja Erämaan Rotat ei silti ole mikään (yli)älykköbändi, vaan suhteellisen suoraa suomirokkia veivaava ryhmä. Onneksi.

Bereniken hiukset on kappaleena yllättävä, kauniiksikin tulkittava, sanoisin. Siinä puidaan suomirokin viljaa, mutta lopputulema on silti jotain muuta. Tuon kovin äänekkään rakkauslaulun jälkeen silmäkulmat alkavat pilkehtiä selvästi enemmän, kun E.T. tulee ja tekee useampiakin asioita – astraalitasolla nyt ainakin. Tämäkin biisi on periaatteessa mitä suorin renkutus, mutta kuten asia on ollut jo vuosikymmeniä: sointujen määrä ei ratkaise vaan se, kuinka niitä käytetään ja mikä on lopullinen yhdistelmä. Kahden biisin ja reilun kahdeksan minuutin perusteella on vaikea tehdä vielä mitään kovin syväluotaavia analyysejä, mutta kyllähän tämä toimii ja rockin eri osasten väliset balanssit ovat miltei optimaalisissa suhteissa keskenään.

Mika Roth


Rautalukko: Arvoton! Rautalukko: Arvoton!

Rautalukko on bändi pitkällä historialla ja yllättävänkin lyhyellä diskografialla. Reilu kahdeksan vuotta sitten Desibelin haastattelussa yhtye oli vielä teini-ikäisten nuorukaisten rymyryhmä, vuonna 2012 trio julkaisi Roskaa-pitkäsoiton ja ymmärtääkseni paljon muuta ei sitten olekaan pistetty pihalle ennen kuin nyt. Arvoton! EP on periaatteessa neljän rockräimeraidan paketti, mutta bonuksina tarjotaan kaksi kipaletta aiemmista sessioista, joista toisen on miksannut ja masteroinut eräskin Hiili Hiilesmaa.

Kokoonpano on pysynyt täsmälleen samana ja kemiat tuntuvatkin olevan kohdillaan, kun avausraita Arvoton iskeytyy eetteriin. Pohjanmaalainen näkemys action-rockista on piikikäs, pistävä ja iskevä, eikä salamasotamaisesti etenevä meno ainakaan hyydy, kun Siinä kaikki runtataan kuulijan korvakäytävistä sisään. Kipale on todella nopea ja räyhäkkä, mutta vaikka asenne on silkkaa punkkia, pysyttelee ryhmä tiukasti rockin kaistojen sisäpuolella. Tunnen kaiken tipauttaa vauhtia ja voimaa, mutta ei tässä sentään vetistelemään äidytä, sielua repivistä tunteista työstetään vain hieman toisenlainen siivu. Viimeiseksi lenkiksi jätetty Painu helvettiin ei sen sijaan saa oikein mitään aikaiseksi, vaikka yritys vimmattua onkin. Em. Hiilesmaan ruuvailema Minä en rakasta ketään jää myös hieman puolittaiseksi puristukseksi, kun yhtye ei tunnu tietävän mitä tehdä alussa mainiosti orastavalla biisillään.

Lupaavaa mutta loppua kohden kuoppaisemmaksi muuttuvaa kyytiä siis tarjottiin. Mikäli ensimmäisten kolmen biisin kaltaisia helmiä irtoaisi toinen mokoma, olisi pitkäsoiton pyöräyttämiselle kaikki perusteet. Toivotaan että näin kävisi jossain vaiheessa, sillä näin ehdotonta, murisevaa ja vaaraa uhkuvaa rockia soisi olevan maailmassa huomattavasti enemmän.

Mika Roth


Thy Kingdom Will Burn: Demo 2017 Thy Kingdom Will Burn: Demo 2017

Metalli on uudella vuosituhannella sirpaloitunut sirpaloitumasta päästyään, mutta kouvolalainen Thy Kingdom Will Burn haluaa musiikissaan palata takaisin 90-luvun tylymmän ja kovemman metallin kultakauteen. Siis sellaiseen Sepultura/Pantera -akselilla rymisevään vääntöön. Kun tämä kaikki on kuitenkin tehty jo ties kuinka monesti, kuuluu ydinkysymys: mikä erottaa bändin lukemattomista muista?

Thy Kingdom Will Burn hallitsee genrensä maneerit ja muotokielen, vokalisti Sami Kujalan möreän laulun sijoittuessa tyylilajin kärjen tuntumaan. Alienation napsahtaa mukavasti tonttiin ja Death Dealers murjoo ripauksen deathimmalla otteella, mutta kumpikin siivu jättää antamatta sen viimeisen iskun ja koukun. Hyvää peruskauraa, mutta armon vuonna 2017 sillä on vaikea päästä enää mihinkään. Biisitrion ankkuriksi sijoitettu Hell I Have nouseekin kerta toisensa jälkeen levyn pelastajaksi, eikä lähemmäs kuuteen minuuttiin saakka venyvä teos edes uuvahda loppumetreillä. Kyse ei ole lopulta edes mistään sen suuremmasta keikauksesta, kappale on vain yksinkertaisesti kiinnostavampi ja sovituksessa on ymmärretty astua riittävästi ulos sisimmistä bokseista.

Ja vastatakseni alun kysymykseen: TKWB on tehnyt ainakin yhden mahtavan kappaleen, ja siihen ei moni genren aluskasvillisuuden bändi yllä koskaan. Osaisiko se tehdä niitä enemmänkin?

Mika Roth


Vinttikoira: Turpa kiinni & Suu auki Vinttikoira: Turpa kiinni & Suu auki
Grillin’ Records

Suomiräpin värikkäällä kentällä Vinttikoira on vielä suhteellisen uusi nimi, mutta tämän EP:n perusteella tilanne tulee muuttumaan nopeasti. Videonakin verkon syövereistä löytyvä Nuori ja nälkänen viskaa klisheet roskiin ja kertoo räppärin arkiasiat inhorealistisesti, ja sama meno jatkuu kun Auki joka päivä kertoo kuinka fyrkat ovat kroonisesti loppu. Muutenkin elo on lievään ylämäkeen luistelua, mutta elosta voi silti nauttia joka päivä.

Napsakat biitit ja kevythärskit riimit istuvat genren kenttään kuin karaokepubi lähiostarille, mutta osaa Vinttikoira tehdä muutakin kuin ainoastaan suomigangstata virne suupielessä. Hyvää huomenta tiputtaa sykettä, taustalle hiipii saksofoni, ja sielukasta kosketintakin annetaan höysteeksi, kun Jussi Kuoma ja Matti Tamonen jeesaavat artistiamme. Kotimaisen r’n’b-maailman Pianomies vahvistaa puolestaan Persoona-raitaa, mutta omaan makuuni tämä siivu ja seuraavaksi tarjottava Mary Jane ovat jo sokeriprosentiltaan turhan hunajaisia. Eli loppu kohden hieman uuvahtaa, tai muuttuu tarpeettoman vakavaksi allekirjoittaneen makuun, mutta pientä lipsumista nyt aina pitää olla. Vai?

Mika Roth


Whitemour: Kuolinnaamio Whitemour: Kuolinnaamio

Whitemour julkaisi ensimmäisen pikkukiekkonsa jo kymmenen vuotta sitten, joten death metalistit ovat takoneet rautaansa jo jonkin aikaa. Kahden biisin mittainen Kuolinnaamio tekeekin asiansa selväksi siinä vajaassa kahdeksassa minuutissa, jonka kiekko kestää. Joten miten on: saako naamio veren hyytymään vain hymyn herkistymään?

Ensinnä kuultava Kuolinnaamio on soundiensa ja rosoisen tyylinsä puolesta jo viittä vaille blackia, mutta ryhmä pysyttelee silti esimerkillisesti deathin puolella aitaa. Kitarat tekevät taustalla paljon töitä, mutta vaikka taitoa selvästi piisaa, malttavat musikantit pitää itsensä kurissa. Whitemour eteneekin biisiensä ehdoilla ja kun Sanansaattaja päästetään irti, nousee paketti vielä askeleen verran korkeammalle tasolle. Kummankin siivun toteutus on raakalaismaisen vahva, mutta soundit eivät silti puuroudu epäselväksi mössöksi, mikä on tarkemmin ajateltuna melkoinen saavutus. Vaikea tähän on mitään lisätä, tai ottaa mitään pois. Julkaisun ainoa vakava ongelma onkin sen lyhyys, sillä juuri kun mäiskeen makuun pääsee, on aika kerätä teltat pois.

Mika Roth




Lukukertoja: 750
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös