Pienet

Pienet - Marraskuu 2016

24.11.2016


Carved in Ashes: Still Frozen Waters Carved in Ashes: Still Frozen Waters
Macaroni Penguin

Carved in Ashes julkaisi 10-luvun alussa pari lupaavaa pikkukiekkoa, joista etenkin melko tarkkaan kuusi vuotta sitten ilmestynyt Neversary kestää edelleen vertailua aina tunnelmallisen metallin kärkibändejäkin vastaan. Niinpä olin aidosti ilahtunut, kun ryhmän uusin EP päätyi käsiini.

Still Frozen Watersin materiaali on peräisin useammalta vuodelta, joten biisejä on ehditty työstämään, sovittamaan ja hiomaan ajan kanssa. Eikä rohkeuttakaan puutu, sillä avaukseksi sijoitettu Lost Wars on biisinipun pisin, monipuolisin, sekä metallisin rykäisy. Vertailu Steve Wilsonin metallisimpiin bändeihin olisi helppoja, mutta onnekseen Carved in Ashes ei ole jäänyt vain toistamaan toisten tekemää, vaan uskaltaa rohkeasti kehittää soundia omakseen. Tosin pieni lisäterästys tuolla saralla ei vahingoittaisi ketään.

Martys of the Winter Solice ei oikein pääse vauhtiin, mutta Days to Come lohduttaa seesteisellä virtauksellaan kuin ne kauneimmat Katatonian biisit konsanaan. Herkempi puoli tuntuukin olevan ryhmälle se luontaisempi muoto, joten tuota suuntaa kannattaisi ehkä tulevaisuudessa kartoittaa rohkeammin. Lähes seitsenminuuttiseksi progemetalli teokseksi paisuva The Unfinished Eternity on tahollaan bändin rohkein kädenojennus 70-luvun Yesin, Rushin sekä kumppaneiden suuntaan. Enkä ole täysin vakuuttunut tämän kyseisen suunnan kannattavuudesta, progejäteillä kun oli jo aikansa, eikä siitä saa juuri enempää irti kuin kiekon loppuun sijoitetusta piiloraidasta.

Mika Roth


Feral Burn: Cage of Time Feral Burn: Cage of Time

Rock’n’roll! Ensi vuonna kymmenvuotista uraansa juhliva Feral Burn on neljännellä pikkukiekollaan sellaisessa vedossa, että oksat poikki ja puoli Siperiaa. Trion soitto on aina ollut kuosissa, joten blues-rockin perustoille rakennetut rallit kulkevat kuin se kuuluisa juna raiteillaan. Vahvan 70- ja 80-lukulaisuuden hengessä biiseihin on myös upotettu pop-koukkua siihen malliin, että hetkittäin tekisi mieli huudahtaa Van Halen!, Mutta näinhän se menee – kaikki on jo tehty ainakin kertaalleen, mutta tärkeää on löytää ne uudet, tai ainakin tuoreelta kuulostavat yhdistelmät, jotka antavat kappaleille ilmaa. Feral Burn onnistuu tässä tehtävässä ainakin kahdella raidalla neljästä, joten kiekkoa voi pitää jo siltä osin menestyksenä.

Ain’t Dead Yet on esimerkillinen levyn avaaja, sekä bileiden käynnistäjä, eikä Cage of Timen hiljaisemmasta fiilistelystä pysty sanomaan juuri mitään ilkeää. Jälleen kerran se leuat sijoiltaan naksauttava ässä-biisi jää kuitenkin puuttumaan, mutta kappaleiden keskitaso alkaa nousemaan jo sellaisiin sfääreihin, että pitkäsoiton pyöräyttäminen olisi enemmän kuin perusteltua.

Mika Roth


Jani Matti Juhani & Mustat Käärmeet: Pelottaa Jani Matti Juhani & Mustat Käärmeet: Pelottaa
Plastic Passion

Uusi, sekä entistä radioystävällisempi, Jani Matti Juhani & Mustat Käärmeet on napannut kaksi kappaletta keväällä ilmestyneeltä Kis Kis -albumiltaan ja hionut niistä miellyttävämpiä siivuja. Ja jotta koko EP ei olisi vain vanhan toistoa, mukaan on sujautettu David Bowien unohtumaton Major Tom, lähes täysin unohdettuna käännöksenä vuodelta 1973.

Nimibiisi Pelottaa rullaa eteenpäin kuin parhaimmat artistin rustaamat kappaleet, iskien silmää vasemmalle ja oikealle. Soundit eroavat hieman herran normaalista paletista, mutta kyllä ne tutut elementit ovat edelleen ihan siinä pinnan alla. Maailman paskin biisi kaikuu puolestaan edelleen sitä 70-luvun glam-rockin voimaa, josta Neon City Rockers -albumi on edelleen upein näyte. Tuo kiekkohan oli parhainta bowieismia alusta loppuun saakka, joten tältä pohjalta Arto Sotavaltan käännös Kapteeni Tom on kai johdonmukainen päätös EP:lle. Eikä siinä mitään, sillä kyllähän bändi Davidinsa taitaa, ja kun kyseessä on mitä puhtain kunnianosoitus, niin ei muuta kuin hattua pois päätä ja kumarrus kohti tähtimiestä.

Mika Roth


Kosmillinen purppura: Keväinen vallankumous Kosmillinen purppura: Keväinen vallankumous

Kosmillinen purppura saattaa nimenä luoda jotain assosiaatioita ilmavan folkin suuntaan, etenkin kun EP:nkin nimi on Keväinen vallankumous, mutta ei. Tämä on näet raskasta ensimmäisen aallon thrash metallia, jossa lyriikat vain vedetään lievästi kieli poskessa (?) suomeksi.

Tänä thrash-ylitarjonnan aikana on tietysti hyvä erottautua massoista jollain tavalla, enkä voi väittää, etteikö jo Moottorimania jäisi mieleen juuri sanoituksensa sekä kielensä johdosta. Eikä kyse ole vain kielivalinnasta vaan siitä, että sanat useammin lausutaan kuin lauletaan – saati sitten huudetaan. Ja juuri tästä yhdistelmästä syntyy komiikkaa, jonka tarkoituksellisuutta en lähde edes arvailemaan, mutta joka saa omanlaisensa kruunun Iskelmässä. Tämähän kuulostaa samaan aikaan vanhalta Testamentilta ja vielä vanhemmalta Sleepy Sleepersilta, mikä on jo ajatuksen tasolla juuri niin järjetöntä, että sekoituksesta saattaa hyvinkin kasvaa vielä jotain huomattavasti suurempaa. En voi sanoa nähneeni ylimaallista valoa tämän kiekon myötä, mutta hatun nostan päästä jo silkan uhkarohkeuden/hulluuden ansiosta.

Mika Roth


Pässilauma: Baltoskandia pässilauma: Baltoskandia

pässilauma oli viimeksi Desibelissä esillä reilu kolme vuotta sitten, kun ryhmän pitkäsoitto puski täysillä syliini. Nyt sarvekas joukko on päättänyt julkaista kaksi EP:tä kertaiskulla, joista tämä Baltoskandia on neljän raidan sekä noin 11 ja puolen minuutin mittainen annos punk-rock-postpunk-metalli-pop räimettä. Äänitys- ja julkaisurima on kuuleman mukaan haluttu pitää mahdollisimman matalana, jotta yksiikään neroleimaus ei pääse karkuun. Tämä tietysti johtaa siihen, että kaikenlaiset filtterit on kytketty pois päältä, mutta mitä niistä hudeista kun kunnareitakin ropisee, vai?

Turpaan tulee siis niin soundillisesti, tyylillisesti, kuin muutenkin vaan. Kulmat kolhivat ja kokonaisuuksista on ihan turha puhua, mutta on tässä ansionsakin. Nimibiisin postpunk on (ihan oikeasti) upeaa kuultavaa, eikä niissä muissakaan raidoissa varsinaisesti vikaa ole. Kylläpä olut maittaa luiskahtelee jo huumorin puolelle, kunnes Baby, mä oon hardcore tulee ja kiteyttää kaiken kiteytettävän tuolla saralla:
”Haluan nousta esimieheksi, alaisten jatkuvan vittuilun kohteeksi”
Puolivillaista kohkausta vai nerokkuutta ennakoivaa luomisen vimmaa? Aika näyttänee, jos sekään.

Mika Roth


pässilauma: Sa-no-ja pässilauma: Sa-no-ja

Sa-no-ja on mitoiltaan miltei identtinen Baltoskandian kanssa, eikä kaavoja ole muutenkaan lähdetty sen kummemmin rukkaamaan uusiksi. EP on asenteeltaan ja soundeiltaan sisarustaan punkimpi, ronskimpi ja räiskyvämpi, mutta pintojen alla kyseessä on sama orkesteri, jonka tyyli on mielenkiintoisella tavalla omanlaisensa. Se ei aina välttämättä miellytä, mutta saa ainakin mitä suurimmalla todennäköisyydellä aikaiseksi reaktioita.

Esimerkiksi Sisusta kodista vankila osaa pyöriä harvinaisen hedelmällisen aiheen ympärillä, sillä monihan meistä on tavallaan oman arkensa uhri. Ja kuten toisella EP:llä, myös nyt ankkuriraita eroaa melkoisesti muusta materiaalista, sillä Talviaurinko on ilmiselvä postpunk-helmi.

Tarina ei kerro miksi pässilauma on pohjimmiltaan päätynyt julkaisemaan kaksi EP:tä, kun muutamalla lisäbiisillä kasassa olisi ollut ihan kunnon pitkäsoittokin. Yksi syy saattaa olla se, että näin ehyistä kokonaisuuksista ei tarvitse välittää tippaakaan, tai sitten aivot on vain nostettu narikkaan ja annettu palaa.

Mika Roth


Revulsion: Last Echoes of Life / Walls Revulsion: Last Echoes of Life / Walls

Oululainen Revulsion kaikui kammiossani viimeksi melkein tasan kuusi vuotta sitten, jolloin bändin Undressing External Humanity -kiekko muistutti Floridan death metalin suuruudesta.

Sittemmin bändille on tapahtunut yhtä jos toistakin, mutta tyyli ei ole juuri siirtynyt alkuperäisistä viilloista. Edistystä on tosin tapahtunut, sillä siinä missä Revulsion vielä kuusi vuotta sitten muistutti lähinnä muiden tekosia, on ryhmä vuoden 2016 lopulla lähentynyt huomattavissa määrin genren kärkikahinoita, ainakin kotimaisissa piireissä. Kahden biisin sinkku on vain reilun kuuden minuutin mittainen metallikeskitys, tempon pysytellessä yllättävänkin rauhallisena. Raskaus onkin nostettu nopeuden edelle, eikä ensimmäisenä kuultava Last Echoes of Life ole enää puhtainta deathia kaikkein puristisimmassa mielessä, mutta pieni horisontin avaus tekee vain hyvää kokonaisuudelle, joten polulla kannattaa jatkaa edemmäs.

Mika Roth


The Lone Madman: Dready Task The Lone Madman: Dready Task

Ja tässä sitten astetta tuhdimpi annos doomin voimaa. The Lone Madman avaa julkaisu-uransa kolmen biisin sekä intron mittaisella EP:llä, jolle kertyy mittaa hieman päälle 34 minuuttia. Eli nyt niitä kiviä sitten todella kieritellään ylämäkeen ilman kiireen paineita. Uh-huh! EP julkaistiin itse asiassa jo kuluvan vuoden keväällä, mutta ei anneta moisen pikkuasian häiritä kunnon doom-löylytystä.

Intron perään hiljalleen aukeneva Soul Stillborn on biisikatraan lyhin ja selvästi myös koukukkain ralli, eivätkä pienet kumarrukset stonerin suuntaan ainakaan heikennä tilannetta. Invocation rollaa heavy rockiaan astetta rennommin ja periaatteessa kaikki tarvittava on kasassa, mutta siinä missä pitäisi ottaa rohkeita askeleita eteenpäin, tai tehdä asiat jotenkin muuten kuin olisi arvattavissa ennalta. The Lone Madman on siitä otollisessa tilanteessa, että sillä on tehtävänä vielä valintoja – lähteäkö syvemmälle doomin hautuumaille, vai rokata stonerimmin. Näytteen perusteella voisin suositella doomahtavan stonerin kehittämistä, mutta vauhtia on hyvä pitää yllä, sillä synkistellessään hitaammin The Lone Madman tuntuu kadottavan persoonallisuutensa paremmat puolet.

Mika Roth




Lukukertoja: 1427
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös