Pienet

Pienet - Elokuu 2015

24.08.2015


Forte Ruin: Demo 2015 Forte Ruin: Demo 2015

Kun nuoressa metallibändissä on kokonaista kuusi jäsentä, tahtoo lopputulos useimmiten muistuttaa äänistä rakennettua betoniseinää, sillä kaikkien on oltava jatkuvasti äänessä ja kilpailu eri tonttien välillä on kiihkeää. Lahtelainen Forte Ruin on kuitenkin ilahduttava poikkeus kyseisestä säännöstä, sillä vaikka nuorten miesten paiskoma metalli on kuoloisen tuoksuista, antavat tekijät myös äänilleen tilaa ja näin iskuissa on heti kättelyssä voimaa aivan eri tavoin.

Metallin kentät ovat pirstoutuneet viimeaikoina iloisesti ja death onkin oikeastaan vain alkupiste, josta tämäkin yhtye lähtee seikkailemaan eri suuntiin. Ensimmäisenä maisemaan läjähtävä Alienated Humanity on ainoa lievästi pakotetun tuntuinen raita, joka kärsii selvimmin puristamisesta. 45 Days ei epäröi sen sijaan vaan löysää kravattia ja ottaa muutamaa kunnon harppausta melodisen heavy rockin suuntaan, mikä saakin koneen välittömästi rullaamaan. Kunnianhimoisin ja onnistunein raita on kuitenkin Enter the Masquerade, jonka melodiakulussa bändi iskee hakkunsa poikkeuksellisen rikkaaseen kultasuoneen. Hattua on nostettava myös onnistuneesta sovitustyöstä ja ennakkoluulottomasta soitinten sijoittelusta äänikakussa. Hyvälle näyttää, hyvälle kuulostaa – jään odottamaan mielenkiinnolla jatkoa. br>
Mika Roth


Koskelan Halli: Demo 2015 Koskelan Halli: Demo 2015

Luonnollisesti Helsingistä kotoisin oleva Koskelan Halli on ollut toiminnassa jo pari vuotta, joten ensimmäisen virallisen demokiekon julkaisu on jo suorastaan aiheellista. Tasan kahden kappaleen mittainen näyte ei tosin anna kovinkaan syvää ja monipuolista kuvaa bändin rosoisesta suomirokista, mutta saadaan tässä sentään jo joitain koordinaatteja tulevaisuuden varalle.

Angstisempi Syvät vedet etenee sisarustaan nykivämmin ja lyriikoissa kaikki menee tietysti liukkaasti alamäkeen. Kertosäkeessä on havaittavissa jo imua, mutta ei – ei lähde tämä kone vielä lentoon, vaikka kliimaksi-kohdassa tekeekin jo mieli pistää nyrkki ulos sivuikkunasta. Etkö jättäisi kaiken huomiseen? nojaa puolestaan amerikkalaisen hard rockin perimään, fiilistellessään isomman ääniseinän varjossa kuin rockin löytänyt Dylan konsanaan. Koskelan Hallin pojilla onkin jo perusteet hallussa, mutta vastaisuudessa julkisuuteen rullattavia vaunuja kannattaisi varustella hieman persoonallisemmin, mikäli tarkoitus on erottua katukuvassa ja saada matkustajien kasvoille nousemaan pysyvämmän hymyn. Eikä parin lisävaunun sujauttaminen seuraavaan annokseen olisi pahasta, kun kaksi kappaletta on niin kovin nopea vilkaisu uuden bändin maailmaan.

Mika Roth


Llamassence: Abyssal Gigantism Llamassence: Abyssal Gigantism

Funkkaavasti nimetyn Llamassencen ensimmäinen EP on kuin raikas tuulahdus keskellä kotimaisen rockin tukahduttavaa sepelikenttää. Kerrankin joku on oivaltanut, että progen tuominen rokkiin ei välttämättä tarkoita sitä, että kuulijoita pitäisi helliä 10 tonnin painoisella äänivallivasaralla tauotta. Päinvastoin soittoa ryyditetään hienoisella sipauksella valkoisen miehen funkkia ja soulia, ilman että touhua lyötäisiin kuitenkaan läskiksi. Llamassence on kiistatta rock, mutta tavalla joka antaa tilaa hengittää ja nauttia monimutkaisten kappaleiden pienimmistäkin kulmista.

Ilmava keveys, pehmeä soitto ja pikkiriikkisen (tai kuulijasta riippuen vähän enemmänkin) pistävät lyriikat – siinä kaava, jolla Llamassence nousee vaivatta lukuisten kilpakumppaniensa yläpuolelle. Lasketaan mukaan vielä taidokas tuotanto, täyteläiset soundit sekä kyky pitää biisit tolkullisen kokoisina, enkä ihmettele että kiitosta sekä kaupallista menestystä on tippunut jo ulkomailta saakka. Ellette usko minua niin tutustukaapa vaikka The Fake Songiin tai sinkuksi valjastettuun Not Thick Enoughiin ja hurmaantukaa.

Mika Roth


Napalm Ted: Swallow Napalm Ted: Swallow

Monet pienkoosteiden yhtyeistä ovat suhteellisen nuoria, mutta Napalm Ted taitaa vetää tällä kertaa kyllä pisimmän korren. Keväällä 2015 perustettu yhtye julkaisee nyt ensimmäisen kiekkonsa ja kyseessä on peräti kahdeksan raidan mittainen nielaisu. Kuulijan kurkusta tungetaan alas hardcoren ja punkin sävyttämää metallia, jonka suurinta innoittajaa ei ole orkan nimestä tietenkään kovin vaikea hakea. Napalm Tedin omassa kotiluolassa ikuistettu tuotos on tekniseltä toteutukseltaan vaatimaton ja vaikutteita ei ole edes yritetty peittää. Macabre-laina McDahmer’siin napalmoijat saavat sentään puristettua rahdun lisätehoja, ettei touhu taannu aivan jukebokseiluksi.

Napalm Ted tietää mitä haluaa ja osaa saavuttaa haluamansa genren ”oikeita reittejä” käyttäen, mutta vaikka turpasauna on lujaa, se ei yllätä juuri millään tavoin. Mikäli trioksi sitten äänitysten kasvanut ryhmä haluaa vastaisuudessakin pysytellä tutuilla laduilla, on iskuihin saatava lisää voimaa ja koukkuihin terää, eli biisikynää vain teroittamaan. The Bitter Hatredin kaltaiset death’n’rollin lähelle iskevät vedot voivat olla myös mahdollinen reitti, mutta ilman A1-luokan riffejä silläkin suunnalla on vielä monta vuorta kiivettävänä.

Mika Roth


Purified: Vestiges Purified: Vestiges

Purified tuli ensi kertaa allekirjoittaneelle tutuksi jo viisi ja puoli vuotta sitten, kun yhtyeen esikois-EP päätyi käsiini. Tuolloin vielä deathin ja thrashin parissa häärinyt yhtye on julkaissut sittemmin pari EP:tä lisää ja nyt on koittanut neljännen pikkukiekon vuoro. Julkaisujen tahti on siis kova ja samaa voi sanoa itse musiikista.

Armon vuonna 2015 Purified on jättänyt kaikki rässäilyt taakseen ja tätä nykyä ryhmän soittoa voisi kuvailla eräänlaiseksi hc-deathiksi, jossa on vahvaa 90-luvun ruotsalaista fiilistä. Vokaalit rääytään kireällä kurkulla ja tuhdilla raivolla, rytmiryhmä ei juuri suoria linjoja suosi ja kikkailu on myös kitaristikaksikolle tuttua puuhaa. Kaiken ylle nousevat vielä sinne tänne seikkailevat koskettimet, jotka eivät alkuun tunnu niin mitenkään istuvan kuvaan, mutta kuuntelukertojen myötä juuri kiippareiden tuoma vino fiilis yhdistettynä kitaroihin ja vokaaliraasteeseen tekevät ryhmän iskuista niin mahdottoman osuvia. Mielenkiintoisin ja eniten uusia ovia availeva raita on päätöksenä kuultava Decay, jonka päätyttyä ei voi kuin ottaa hetken happea ja painaa uudelleen play-nappia.

Mika Roth


Re-Armed: Total Lack of Communication Re-Armed: Total Lack of Communication

Re-Armed julistaa soittavansa thrashin ja deathin palasia sekoittelevaa metallia. Okei, yhteiskuntakritiikki, modernin maailman epäkohtiin puuttuminen sekä pitkien sivistyssanojen käyttö ovat kiistatta suoraan thrashin oppikirjoista, mutta musiikillisesti keravalaisten metallin eteen saa kyllä kirjoittaa deathin, ja isolla, enkä juuri muita etuliitteitä laittaisi jatkoksi.

Avauksena tarjoiltava nimibiisi on kipalekolmikon aggressiivisin ja tyyliltään äärimmäisin venytys, jonka rynkytyksessä ja syljetyissä riveissä on aistittavissa tekijöiden, ja erityisesti vokalisti Jouni Matilaisen, totaalinen turhautuminen kommunikaatio-ongelmiin. Ja niinhän se menee: mitä paremmin tietoa on saatavissa, sitä hanakammin sitä vääristellään ja käytetään juuri päinvastaisiin tarkoituksiin. Kahdella muulla raidalla ei ylletä aivan vastaaviin korkeuksiin, vaikka Meant to Be Broken ja asteen eeppisemmäksi äityvä Unhuman mainioita raitoja ovat kumpainenkin. Kolmen siivun tuliannos kutkuttaa mukavasti ja saa kaipaamaan lisää kuritusta, joten toivottavasti tiivis julkaisupolitiikka jatkuu myös vastaisuudessa.

Mika Roth


Sense of Fall: Fallen Statues Sense of Fall: Fallen Statues

Hämeenlinnalainen Sense of Fall on saanut valmiiksi esikois-EP:nsä, jonka viisi biisiä ja karvan alle 27 minuuttia kertovat tekijöidensä rakkaudesta melodiseen deathin karuuteen, sekä astetta ja kahta tunnelmallisempaan metalliin. Ensimmäisellä kuuntelukerralla luulin yhtyeeseen kuuluvan niin mies- kuin naislaulajankin, mutta tarkempi tutkimus osoitti, että melodisen puolen kunnialla hoitava Anni Kujala vastaa myös tuhdista örinä-puolesta.

Rosoisella naislaululla varustetusta death-orkasta nousee tietysti nopeasti mieleen Holy Mosesin ja Arch Enemyn kaltaiset ryhmittymät, mutta Sense of Fallia on turha lähteä vertailemaan kyseisiin bändeihin. Kiekon syvistä tunnelmista voi löytää ennemminkin juonteita My Dying Briden suuntaan, mutta yhtä paljon/vähän tässä on samaa kuin vaikkapa Katatoniassa. Hämeenlinnalaisten merkittävin vahvuus on kyky yhdistää rosoista raastoa ja tarttuvaa melodisuutta, ja jäin kaipaamaan etenkin tällä saralla rohkeampaa mieltä. Toinen kehitystyötä vaativa sarka ovat Annin puhtaat vokalisoinnit, sillä ne jäävät aivan liian alle äänikakussa, jotta kontrasti toimisi kunnolla. Samoin harvoissa koskettimissa/efekteissä ei ole tällaisenaan mitään lisäarvoa, joten moiset kannattaa hyllyttää tai sitten yhtyettä pitäisi täydentää asiansa osaavalla kiipparilla.

Mika Roth


Stefan Piesnack Band: Twisty Road Stefan Piesnack Band: Twisty Road
Puuma

Niin Problems?:issa, Pelle Miljoonan bändissä kuin Hanoi Rocksissa kannuksiaan ansainnut karheaääninen kitarasankari Stefan Piesnack on lyöttäytynyt yhteen Electric Monk -rumpali Aleksi Torvelan, kitaristi Robert Willadsenin ja legendaarisen Kingston Wall -basisti Jukka Jyllin kanssa. Rupisen rock on sanapari joka sopii parhaiten kuvaamaan Stefan Piesnack Bandin nelibiisisen Twisty Road-julkaisun My Rock´n Roll -avausta. Teemana on myös pidemmälle levyllä kahlatessa säröinen rock, jonka sekaan jo nimellään bluesin suuntaan kurkottava Thirsty Man´s Blues tuo mukavan likaista blues-käryä. Ikä ja kokemus ei onneksi tällä äänitteellä tarkoita mitään puolivillaista kepittelyä, vaan blues-raitaa lukuun ottamatta rokitus on ajattoman tiukkaa ja ärhäkkää. Ja bluesissakin on uhkaavaa kipinää vaikka avarat kaartelut maistuvatkin paikoittain hiukan kuluneilta. Vaikka todelliset ässä-sävellykset jäävätkin vielä odottamaan itseään, on Piesnackin nelikolla kelpo meininki - niin kuin näillä taustoilla pitääkin olla. Lähinnä biisikynästä on kiinni jääkö bändi pelkäksi vapaa-ajan vietoksi ja pikkubaarien kiertämis-kokoonpanoksi. Ja kyllä niille keikoilla kelpaa mennä, jos hikisen karvainen ja svengaava rockinräime innostaa.

Ilkka Valpasvuo


Throat: Short Circuit Throat: Short Circuit
Kaos Kontrol/Reptilian

Kotimainen noise rock-nelikko Throat tarjoilee uuden kuuden kappaleen EP:n. Rupisesti tukkoon asti rouhittu, vihaisen junnaava soittoilme kuorruttuu laulaja-kitaristi Jukka Mattilan maailmanlopun tylyllä ärinällä annostelemiin vokaaleihin. Vaikka liike on välillä todella vauhdikasta syöksyä, on Throat oikeastaan parhaimmillaan pysäyttäessään kaahauksensa kuolleisiin kulmiin. Synkkä, uhkaava ja betonisesti kaikuva junnaus yltyy jopa runolliseksi Polio Stancen pelkistetyimmissä hetkissä. Kiivaimmissa paikoissa junnaava syöksy saa parhaimmillaan niskan mukaansa liikkeeseen.

Aleksi Leskisen kolme vuotta takaperin tekemässä haastattelussa yhtye mainostaa että seuraava julkaisu on tuskin ostamisen arvoinen, mutta kyllä Throat on omassa synkeän ärhäkästi junnaavassa sarjassaan tutustumisen arvoinen ja tuore julkaisu enemmän hyvä kuin huono. Jos esimerkiksi Echo Is Your Loven synkeä meininki miellyttää, löytyy Throatin nykysoundista yllättävän paljon samaa. Throatin tunnelin päässä ei ole vieläkään luvassa valoa, mutta silti matka sinne pimeyden sydämeen voi olla värikäs ja elämyksellinen.

Ilkka Valpasvuo


Torchia: Ending Beginning Torchia: Ending Beginning

Pahaa oloa parhaimmillaan”, lupaa toisen EP:nsä julkaissut Torchia, mutta yhden pahahan on toisen hyvä, ja toisinpäin. Yhtyeen reilu puolitoista vuotta sitten julkaisema oNe EP oli jo lupaava pamaus death-thrashia ja toisella kumauksella painopiste on siirtynyt selvästi deathin laitaan. Samalla orkesteri on saanut uuden vokalistin ja soundipalettia on hinkattu kautta linjan paremmin nykypäivän haasteita ja linjoja vastaavaksi.

Modernisointiohjelman kaunein saavutus on lätyn päättävä ja biisikolmikon pisimmäksi teokseksi venyvä They Haunt Behind Us, joka tuntuu summaavan kaiken hyvän ja makoisan. Siinä löytyy pientä kumarrusta progempien rakenteiden suuntaan, kirkasta sooloa, messevää riffiä ja tasapainoista pieksentää. EP:n ainoa selvä ongelma onkin sen lyhyys, sillä juuri kun selkäsauna alkaa maittaa koittaa jo loppu. Kansa haluaa lisää!

Mika Roth


Whatevermen: Well, What Can I Say, He’s A Tall Guy Whatevermen: Well, What Can I Say, He’s A Tall Guy

Whatever Works” julisti Woody Allen muutama vuosi sitten elokuvassaan ja samaa vapauden fiilistä hohkaa myös mainiosti nimetyn Whatevermenin esikois-EP, jonka nimi ei ole tosin aivan yhtä hienosti kiteytetty. Kannen kuvallinen viestikään ei oikein auennut, mutta kuten mestari Allen, myös Whatevermen osaa kierrättää tuttuja elementtejä antaen niille oman, ilahduttavan, persoonallisen leimansa.

Kaikki perustuu enimmäkseen akustiseen soundiin, jossa popahtava rock on riisuttu mahdollisimman paljaaksi. Näin on saatu luotua riittävästi tilaa Santeri Karppisen vahvalle laululle, joka antaa lievässä eddieveddermäisyydessään biiseille grungehtavan fiiliksen. Flanellia lisäävät entisestään Alice in Chainsin fanituksesta vihjaileva rytmityö, sekä harvoin pintaa pääsevä Joel Holman kitara. Toisena soiva Elram Day kaikuu vahvimmin Seattlen henkeä, kahden muun raidan sijoittuessa lähemmäs keskivirran rockia. Duona toimiva ryhmä on tätä kirjoitettaessa jo kuuleman mukaan tekemässä Well, What Can I Say, He’s A Tall Guy Pt. 2 -kiekkoa, joten nähtäväksi jää pukeutuuko kaksikko entistä paksumpaan flanelliin, vai lähtevätkö Whatevermenit etsimään jotain uutta. Itse soisin vaihtoehdoista jälkimmäisen toteutuvan.

Mika Roth




Lukukertoja: 2336
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös