Pienet

Pienet - Syyskuu 2020

17.09.2020


Elliot¬īs Crazy Compass: Snapshot Gallery Elliot¬īs Crazy Compass: Snapshot Gallery
Eat This Music

Elliot¬īs Crazy Compass antoi musiikillisen kompassinsa neulan vispata jo villisti, kun alkuvuodesta ilmestynyt Horizon-debyyttisinkku availi t√§m√§n uuden musiikin kokeellisen laboratorion ovia.

Snapshot Gallery on viiden biisin mittainen EP, jolla moderni pop saa syvistä syvimmän mojo-käsittelyn. Jotain osviittaa voisi ottaa Princen toimista, mutta kyse on ennemminkin tunnelmallisesta suuntamerkistä, kuin mistään sen kummemmista koordinaateista. Soitto tihkuu groovea siinä missä miesvokalistin laulu ruuvaa lattialautoja aina vain vinompaan ja vinompaan. Omanlaisensa boogiehuippu saavutetaan kummia kumisuttavalla The Beautiful Pill -raidalla, jonka tarjoama trippi voittaa kaikki kemikaalit kuusi-nolla.

Mitä tämä musiikki sitten oikeastaan on? Hmm, pop lienee se lavein kuvaus, mutta tanssittavuus, 70-lukulainen groove ja vinkkaukset niin soulin kuin funkinkin puoleen kannattaa noteerata. Ja jotta peli olisi kaikkea muuta kuin selvä, I Want to Kiss You on the Lips livauttaa kylpytakin ylleen ja lipuu loungen puolelle. Hämmentävää, vetovoimaista mutta hämmentävää.

Mika Roth


Emilia Tuovila ja Väijytys: Kirjoitan tämän EP Emilia Tuovila ja Väijytys: Kirjoitan tämän EP
Eclipse Music

Laulaja-lauluntekijä Emilia Tuovilan ympärille rakentunut Emilia Tuovila ja Väijytys esittää omien sanojensa mukaan alternative folkia, jonka keskiössä ovat vahvat ja persoonalliset lyriikat. Tuovilan biisikynästä syntyneet sävellykset ovat jo valmiiksi riisuttuja, mutta roppakaupalla lisärosoa niihin puhaltaa Väijytys-yhtye, joka koostuu neljästä taitavasta muusikosta. Tunnustan suoraan, etten edes tiennyt bändin olemassaolosta ennen Kirjoitan tämän EP-levyä, mutta voin yhtä suorin selin todeta, että moinen on ollut allekirjoittaneelle melkoinen tappio.

Lyriikat ovat siis valokeilassa, samoin kuin niitä esittävä vokalisti, mutta pitkät kappaleet antavat jokaiselle tontille riittävästi tilaa. EP:n kolme raitaa kellottavatkin yhteensä yli 21 minuuttia, eikä paketissa ole ainuttakaan turhaa sekuntia. Kipakampien raitojen väliin puristuva Ruostuminen otti pisimmän ajan sulatella, mutta vokaalien takana väijyvien maalailevien instrumentaaliosuuksien ja verkkaisen virran yhdistelmä on sittemmin kasvanut rakkaimmaksi.

Toki pieniä kiviään viskova Sokerihumala hurmaa jälkimmäisen puoliskon progehumullaan, eikä äärimmäisen hitaasti verhojaan availeva Kirjoitan tämän ole ainakaan kauneudesta jäänyt vaille, mutta silti. Hurmaavan seesteistä, hetkittäin pisteliäisyydellään yllättävää ja taatun persoonallista, eli jäädään mielenkiinnolla odottamaan mahdollisia pidempiä äänitteitä.

Mika Roth


Harmaa kohina: Minne ikinä meet, siellä oot Harmaa kohina: Minne ikinä meet, siellä oot

Harmaa kohina on p√§√§tynyt filosofian saralle, sinne miss√§ ‚ÄĚmieltemme hiljainen taustah√§ly, jossa huoli, h√§pe√§ ja kuolemanpelko asuvat. Eli nelimiehisen orkesterin musiikissa ei varsinaisesti ilakoida ja availla seuraavaa magnum-koon samppanjapulloa. Ilomielell√§ nyt ainakaan.

Avauksena kuultava nimibiisi Minne ikinä meet, siellä oot säröilee ja rosoilee suomirockin noisemmassa päässä, jossa yhdistyvät laahaavasti esitetyt vokaalit, säröinen kitaravalli ja aina 80-luvun alkuun, new waven ja no waven juurille kurottavat soundit. Laulu pidetään kuitenkin sen verran pinnassa, ettei liika sekaisuus pääse sotkemaan päälinjoja, ja bassokin saa murista postpunkisti paketin pohjalla. Pintapuolisesti perillä onnistuu tuomaan entistä enemmän postpunkkia pintaan, melodian veivatessa mukavasti tutuilla palikoilla. Tyylit ovat tuttuja, temput samoin, mutta jostain syystä sekoite kuitenkin pelaa.

Harmaa kohina ei jää kohinaksi taustalle edes ankkuriraidallaan, vaikka Ennuste on heikko ei kykenekään aivan sisarustensa kaltaisiin urotekoihin. Toisaalta: juuri tämä biisi voisi olla se lohdullinen alternative rockin syli, josta saatesanoissa puhutaan.

Mika Roth


Lighthouse Sparrows: The Deep End Lighthouse Sparrows: The Deep End

Lighthouse Sparrows on hieman toisenlaisen historian omaava yhtye/projekti. Yhtyeen kumpikin j√§sen on tehnyt yhdess√§ t√∂it√§ elokuviin liittyvien √§√§nien parissa jo p√§√§lle vuosikymmenen ajan. Historiasta l√∂ytyy niin dokumentteja kuin fiktiivisi√§ teoksia, lyh√§reit√§ ja puhtaita kuvataideprojekteja. Koska j√§senten musiikkimaut viistiv√§t l√§helt√§ toisiaan, syntyi jossain vaiheessa v√§ist√§m√§tt√§ ajatus tehd√§ jotain yhdess√§ ‚Äď ja n√§in The Deep End EP:n alkupalikat oli otettu esiin. Yksi pandemia my√∂hemmin my√∂s aikaa projektille j√§rjestyi osapuilleen rajattomasti.

Koronan muuttamassa maailmassa myös Lighthouse Sparrows on turvautunut etäyhteyksiin, jotta 30 minuutin mittainen EP saattoi syntyä. Kaksikko ei saatekirjeessä lähde nimeämään musiikkiaan millään yhdellä tietyllä genrellä, mutta selvimmin näistä raidoista mieleen kumpuavat progessiivisen rockin modernimmat, popimmat maisemat. Lighthouse Sparrows pysyttelee kuitenkin tiukasti erossa formaattikertosäkeistä, mutta melodisuus on sitten sitäkin vahvemmin edustettuna.

Kappaleiden annetaan rauhassa polveilla, kasvaa ja kehittyä, minkä ansiosta lyhinkin raita huitelee lähemmäs viiden minuutin rajapyykkiä. Vokaalit esitetään vähäeleisesti, eikä mikään soitin kirpoa revittelemään kirkkaimpiin valokeiloihin, vaikka toki soolo-osuuksia kuullaan progen oppien mukaisesti. Kovasti Marillionilta maistuva Gravity jo modernien juonteiden kanssa uuden vuosituhannen Pink Floydia luova Shallow End ovat tänään suosikkeja, mutta valta voi vaihtua koska tahansa, EP:n ollessa herkullisen tasavahvan.

Mika Roth


Swires: Holding Space Swires: Holding Space

Helsinkiläinen Swires perustettiin vuonna 2019 ja kuluvan vuoden alussa ilmestyikin jo ryhmän debyyttisinkku. Vauhti on siis ollut melkoinen, kun käsissä on jo näin varhain ensimmäinen EP-levy.

Trion musiikki on raskasta, tummasävyistä ja selvimmin rockin puolelle kallistuvaa paukutusta, jossa melodisuus on silti raskauden veroisessa asemassa. Rosoiset kitarat ja vokaalit voisi yhdistää hetkittäin jopa grungen jälkihöyryihin, etenkin kun varjoisa ilmaisu suosii harmonisia ja isosti soivia kertosäkeitä. EP:n kolmesta kappaleesta keskimmäinen nousee mielestäni selvästi sisarustensa edelle, ihan jo lähes viiden minuutin mittansa ansiosta. Väliosan rypistely ja kääntyily ovatkin sopiva kulminaatiopiste, josta kelpaa kääntyä kohti loppukiriä.

Ankkuriraita As We Lay Down in Flames on syvemmälle mystisen lännen pimeyden hiljaisuuteen kallisteleva numero, kun taas avausraita Wait and Yearn ei todellakaan jää odottelemaan ja valittelemaan. Osumia jokainen, mutta sarjan keskimmäinen isku osui ainakin allekirjoittaneen nuppiin jykevimmin.

Mika Roth


Sätilä: on the verge of something Sätilä: on the verge of something

Modernia, elektronista ja ehdottoman melodista poppia luova Sätilä on viimeiseen pariin vuoteen julkaissut hyvän setin sinkkuja. Nyt teräviä raitoja on niputettu EP-mittaan ja samalla en helpompaa havaita, kuinka artisti on hitaasti siirtynyt modernimpaan ja elektronisempaan soundiin, hylkäämättä silti juuriaan.

Desibeli.netiss√§ arvioiduista sinkuista pakottomasti liukuva Like You Do ja √ľber-rauhallinen Slow Down ovat yh√§ muotovalioita. N√§iden rinnalla huomio kiinnittyy Paul Ooin kanssa kirjoitettuihin Expired ja Soldier -raitoihin. Kuulaat synamaisemat, sopivasti ryhti√§ antava rytmipuoli, sek√§ tietysti melodioiden koukut, jotka j√§√§v√§t hyv√§ll√§ tavalla kopisemaan takaraivoon ‚Äď n√§ill√§ aineksilla kelpaa rakennella.

Hattua pitää nostaa myös kautta linjan virtaviivaiselle tuotantojäljelle, jota ovat Sätilän rinnalla olleet työstämässä mm. Subpoe sekä Lake Jonsin Jooel Jons. Eiväthän koreimmatkaan kuoret tietenkään yksin vielä mitään kanna, mutta tässä ei olekaan puutetta kunnon sisuksista. Niinpä vaikka EP:n otsake on kirjoitettu pienellä, niin kyseessä on melkoinen paketti A-luokan musiikkia.

Mika Roth


Taui: Höpinää Taui: Höpinää

Vanha viisaus tietää, että kaikesta löytyy kyllä aina karsimisen varaa. Taui, eli Aleksi Taipale, osaa viedä karsinnan jalon taidon kaukaiseen äärimmäisyyteen saakka, minkä viime vuonna julkaistu debyyttialbumi Sikin sokin jo onnistuneesti osoitti.

Esikoisen trancevallitukset eivät juuri monimutkaisuudellaan hämmentäneet, mutta niin vain Höpinää EP-levyn materiaali on monta astetta tuotakin karsitumpaa. Avaintemppu on taustojen yleisen volakan tiputtaminen toisinaan miltei nolliin, ainoastaan laulun/lausunnan pitäessä pintansa. Tauin uniikkia soundia kuvataan saatekirjeessä kuulaaksi, mikä on mielestäni termin paisuttelua. Tämän rinnalla kuulaskin kun tuntuu täydeltä, mutta toisaalta: kun Liikaa taikaa hetkellisesti nojaa syniin, on vaikutus sitäkin vavisuttavampi.

Taipaleen lauluääni ja avariksi jätetyt synahallit nostavat tietysti lyriikat suurennuslasin alle, ja Taipale osoittautuu nimenomaan vahvaksi irtolauseiden tiputtelijaksi. Neljästä biisistä nopeimmin tarttuva on avaukseksi sijoitettu Ainoo (ei kukaan voi olla), joka samalla totuttaa satunnaisen kuulijan minimalistiseen ja lähes äänettömäksi vaiennetun trance-popin luonnonlakeihin. Ei mitään turhaa höpinää, sanoisin.

Mika Roth


Vuoret: Sotaunia / Muutoksia Vuoret: Sotaunia / Muutoksia
M.dulor

Tamperelainen Vuoret oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla, kun reilu viisi vuotta vanha Rantatie C-kasetti ei juuri taustatiedoillaan satunnaista toimittajaa typerryttänyt. Angloamerikkalainen kitarapoprock oli kuitenkin siinä määrin pehmyistä, tarttuvaista ja makoista, että muistijälki hohkaa yhä lämpöä.

Tällä erää taustoja avataan rohkeasti ja tupla A-puolinen sinkku on kahden mielenkiintoisen biisin liittouma. Sotaunia helkkyy kuulaissa pop-pilvissä ja sen päävokaaleista vastaa ensi kertaa yhtyeen vakituinen ulkojäsen Minna Sihvonen. Samalla kappaleen kirjoittanut kitaristi Sami Nissinen astuu sivuun, joten tässä on uusia alkuja ja loppuja useammallakin tasolla. Sinkun toinen raita, Muutoksia, onkin sitten ahdistuneempi, nopeampi, aggressiivisempi ja ärhäkämmin mukaansa tempaava. Rock tummenee useamman asteen, kitaravallit rymisevät kolkommin ja rytmipuolella iskut tuntuvat ihanan kireiltä.

Kuljemme kaikista mullistuksista huolimatta vain eteenpäin, ja Vuoret-yhtyeen saralla se tarkoittaa tulevaa toista pitkäsoittoa. Muutokset ovat muovanneet bändiä ja bändi käyttää voimia hyödykseen siihen malliin, että tulevan albumin linjoja on vaikea ennustaa.

Mika Roth


Weg: 90 Degrees Weg: 90 Degrees

Vuonna 2019 perustettu Weg on kahden pitkäaikaisen kaveruksen, Mikko Järvenpään ja Antti-Jussi Valkaman, yhteinen projekti, jossa kulmat jäävät kurtistelematta ja murheet murehtimatta. Popahtava rock saakin auringon paistamaan risukasaan, jos nyt ei kirkkaana niin selkeänä sitten ainakin.

90 Degrees on sinkun nimibiisi ja siitä on tarjolla jopa lopuksi akustinen versio, mutta mielestäni lievässä melankoliakuorrutteessa sähköinen työkalupakki toimii paremmin. Pehmeähkö muoto on kuin yhteenliittymä Katatonian kaihoisaa tummuutta ja amerikkalaista AOR-rockia, mikä vaikutti aluksi lievästi kummalta. Uniikki muoto saattaa kuitenkin olla tulevaisuudessa juuri se tarvittava tekijä, joka nostaa Wegin kanssakisaajien edelle.

Otsakebiisin versioiden lisäksi sinkulla kuullaan myös viisu nimeltään Grandmother, jolla nostetaan ymmärtääkseni hattua meitä edeltäneiden sukupolvien voimille. Progehtava ja kiireisempi biisi tamppaa rytmiään ja synamatot antavat kummasti ryhtiä sisustukseen. Lupaava alku siis kaikin puolin.

Mika Roth


Welkins Boreal: Ashes Welkins Boreal: Ashes

Welkins Boreal on Teemu Kautosen (Darkwoods My Betrothed, Nattvindens Gråt, Furthest Shore & Wizzard) vuonna 2018 perustama yhtye, joka esittää vanhemman tyyppistä ja lievästi gootahtavaa metallia. Vietettyään vuosia erossa musiikintekemisen virvoittavista lähteistä on herra nyt lähtenyt etsimään Welkins Borealin ominta soundia rohkeasti.

Ashes on kolmen biisin ja hieman alle 13 minuutin mittainen metallimatka, joka k√§ynnistyy nopeatempoisella Are You a Witch? -rallauksella. Maailma polarisoituu, mielipiteet jyrkkenev√§t ja harmaan s√§vyt tuntuvat katoavan juuri sielt√§, miss√§ niit√§ eniten kaivattaisiin. √Ąrh√§kk√§ numero ottaa kantaa saarnaamatta ja onnistuminenhan siit√§ lohkeaa. Eeppisyyden vaarallisissa verhoissa viihtyv√§ Triumph of Steel on sarallaan mahtiballadinkaltainen, mutta taustakuorot ja muut herkut eiv√§t kyll√§ ainakaan ter√§st√§ keitoksen makua. Onneksi ankkuriraita Ashes astuu j√§lleen metallisen taivaan alle, jossa toki kuullaan melankolisia taustatapetteja, mutta biisi on j√§lleen kuninkaanpaikalla.

Yksi täysosuma, yksi lähemmäs keskustaa ropsahtava laukaus ja yksi karmiosuma. Ei paha saldo. kun ottaa huomioon, että tässä ollaan teroittelemassa pitkään levossa ollutta biisikynää. Materiaali olisi ansainnut myös enemmän studioaikaa, sekä kovemman luokan vokalistin, jolla ei ole ongelmia englannin ääntämyksen kanssa.

Mika Roth


White Jackets: Lockers White Jackets: Lockers
Pinetree Records

Olen hiljalleen tykästynyt yhä enemmän ja enemmän White Jacketsin itsensä mukaan nimettyyn pitkäsoittoon, jolla on jo reilusti päälle kolme vuotta ikää mittarissa. Päälle vuosi sitten kesäkuussa julkaistu Fumes-sinkku lupaili jo jatkoa, mutta sitä saatiinkin odotella sitten vielä jonkin aikaa.

Nyt uusi, kuuden kappaleen mittainen EP-levy on kuitenkin viimein tosiasia, ja duon kuulasta kitarapoprockia onkin ollut jo orastavasti ikävä. White Jacketsin vahvuus on aina ollut tunnelmien luonti, mikä luonnistuu myös nyt kuin tyhjää vain. EP:n toinen sinkkulohkaisu, Hard Times, taitaa olla tämänkertaisen biisikatraan rockein veto. Kolmanneksi ja toistaiseksi uusimmaksi sinkuksi irronnut Endgame pelaa puolestaan taitavimmin rintaa pakahduttavan melankoliapoprockin kortit. Sinkkutrio nappaakin nopeasti korvasta, eikä yksikään niistä päästä taatusti helpolla irti.

Entä sitten ’ne muut’ biisit? Unspeakable leijuu balladinkaltaisena ensimmäiset puolitoistaminuuttia, kunnes toukasta kuoriutuu kaunis pop-perhonen. Instrumentaaliraita Locker 55 yllättää industrial-otteellaan, mutta komea instrumentaalikappale on silti toimiva johdatus EP:n alussa. Toisessa päässä Locker 57 onkin sitten aivan toisenlainen tapaus, heleän kuulaan loppusoiton jättäessä pohtimaan, josko se toinen pitkäsoitto ilmestyisi vielä tämän vuoden puolella.

Mika Roth




Lukukertoja: 572
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs