Pienet

Pienet - Marraskuu 2022

18.11.2022


Empath: Naad Empath: Naad
Signature Dark Grey

Empath on Mikko Ihalaisen ambient-projekti, jonka musiikkia tuli kesällä soitettua runsaammin. Tai ainakin niitä tiettyjä raitoja. Music For Hypnagogia oli melko selkeästi kahtia jaettu kokonaisuus, öisempään ja rauhallisempaan, sekä urbaanimpaan ja kiihkeämpään lohkoon.

Naad on luojansa rauhallisempaan ja seesteisempää puolta edustava kokonaisuus, tosin tempo pysyy nytkin melko tiiviinä ja mitään ambientin pumpuleissa lillumista kiekolta on turha odottaa. Sen sijaan teknosti tamppaava rytmi ohjaa tietä erittäin niukoiksi karsittujen biisirakenteiden lomitse, etenkin nimiraidan saavuttaessa hypnoottisen aaltoilun tilan. Kolmeen kappaleeseen kuluukin lähemmäs 17 minuuttia, rakenteiden hitaasti muuntuessa, jalostuessa ja kehittyessä. Muodoiltaan villein on kiistatta Logos, tosin biisijoukko on niin tiivis, että nyt puhutaan ennemminkin sävyeroista.

Naad on niin osiensa kuin kokonaisuutensakin puolesta eteenpäin tähyävä, tarmokkaasti askeltava ja ponnisteleva kokonaisuus. Empath ei pyydä lojumaan kanssaan sohvilla, vaan ennemminkin kulkemaan pitkin käytäviä, halleja, katuja, kaupunkeja, luontopolkuja, metsiä, erämaita. Jos tämä on artistin seesteistä puolta, niin nopeuskin on totta tosiaan suhteellinen käsite.

Mika Roth


Hootenanny Freaks: 25th Anniversary Edition Hootenanny Freaks: 25th Anniversary Edition

Hootenanny Freaks se jatkaa vain puskemistaan ja kuten tuoreen sinkun otsikosta voi lukea, neljännesvuosisataista taivaltahan tässä juhlitaan samalla. Kotkasta aikoinaan maailmalle ponnistanut hard rockin ja heavy metalin kaukopartio runttaa pakettiin kaksi uutta biisiä, joilla tietä kelpaa aurata auki vaikka seuraavat 25 vuotta.

Energisesti räiskyvä avausraita Lose It All kertoo meille suomalaisille rakkaasta ja tutusta asiasta, eli elämältä turpaan saamisesta. Kertoja on ottanut kohtalolta vastaan niin kämmen- kuin rystypuolenkin palautuksia, mutta kuitenkin alta puskee pintaan usko johonkin parempaan. Johonkin joka on tuolla jossain vain odottamassa, ja sama voima kohottaa myös biisiä. Falling Waters onkin sitten se kolikon toinen puoli, jossa omista voimista ei loppua tulekaan ja velat ovat muuttuneet saataviksi. Eikä muodoksi sovi tietenkään mikään muu kuin korkeaoktaaninen heavy rock, jossa jokainen kerros on entistä tuimempi.

Varttisatanen takana ja vauhti se vain kiihtyy, joten ei muuta kuin jatkoa punomaan reilun vuoden takaiselle Eyes of the Warrior -pitkäsoitolle.

Mika Roth


Jesse Vuoltee: The Skanks Jesse Vuoltee: The Skanks

Jesse Vuoltee on mielenkiintoinen hahmo, sillä hän on verkon mystisiä musiikillisia haamuja. Suoranaista tietoa on vaikea kerätä mistään, mutta musiikkia tuntuu vain pulppuavan jostain. Esikoissinkku The Sound & The Band / Kennedy Shake julkaistiin lokakuun loppupuolella, minkä jälkeen Vuolteelta on ilmestynyt albumi, kolme EP-levyä ja sinkku. Tiedä sitten koska materiaali on luotu ja jatkuuko ketsuppipulloefekti vastaisuudessakin.

Arvioitavakseni tarjottiin kahta ensimmäistä julkaisua, joista valitsin The Skanks EP-levyn, joka on tätä kirjoitettaessa jo yli kaksi viikkoa vanha. Eli täysin muinaishistoriaa, jos sitä vertaa vaikkapa viimeisimpään tuotokseen. The Skanks on garageista rockia, huippuunsa karsittua rytmikolinaa ja kitaranräminää, sekä ennemminkin huudettuja kuin lausuttuja lyriikoita. Asenteen tasolla ruosteiset naulat pistävät esiin kaikista rakenteista, soundihygienian ollessa lähinnä myyttinen satu.

What You Say Though tempaisee kuitenkin ilmat pihalle ärhäkästi ja The Fixin muheva bassolinja voisi elää elämänsä onnellisena postpunkin ahdistuneissa tanssisaleissa. Nothing Is Over Nothing on tovereidensa tavoin myös jännä kollaasi punkin raivoa, grungen angstia, garagen sähköisyyttä sekä postpunkin juurevaa mustaa voimaa. Toiset on vain luotuja luomaan, ja onneksi näin, jotta me muut voimme ihailla ja ihmetellä vastaisuudessakin musiikin ehtymätöntä alkuvoimaisuutta.

Mika Roth


Johanna Viksten: Uni tuu jo / Rakkaus on simppelii Johanna Viksten: Uni tuu jo / Rakkaus on simppelii
√Ąmyri Productions

Johanna Viksten on laulaja/lauluntekijä, jonka kynä on ollut mukana isompienkin nimien tekemisissä, mutta nyt on koittanut sooloilun vuoro. Tarina ei kerro, josko nämä kaksi kappaletta saavat tulevaisuudessa sisaruksia rinnalleen, mutta kuullun perusteella tilausta sooloilulle olisi jatkossakin. Runsaasti materiaalia luovan artistin pari uutta siivua saavat kirmailla popin kedoilla vapaan oloisesti, positiivista pienuutta suosien.

A-puoli kertoo kepeästi ja jopa leikkisästi unettomuuden moninaisista hankaluuksista. Kärsin yhdessä elämäni vaiheessa suoranaisesta insomniasta, ja se oli kiistatta vaikeaa aikaa, mutta Viksten osaa kutoa aiheesta viehättävän pop-kappaleen. Akustinen kitara soi unta houkutellen ja laulumelodia on hauska, kuten myös väsyneen toiveuinujan sinne tänne säntäilevää ajatuksenjuoksua myötäilevät lyriikat unta odotellessa.

B-puoli ottaa yhtä rennoin käsin käsittelyyn rakkauden, sehän kun on tunnetusti niin simppelii… Ironia on lemmenasioissa tulenarkaa, koska väärin annosteltuna saattaa tarinointi kuulostaa nenäkkäältä tai suorastaan kylmältä. Viksten osaa kuitenkin säkeistöissä ja kertsissä vaihtaa lavasteita, rooleja ja näkökulmia. Biisi onkin kuin lapsekas vuoropuhelu, jossa toinen ääni ylistää rakkautta ja toinen kiistää kaiken. Lämmin halailu vaihtuu tuosta vain hyötysuhteita egokeskeisesti pohtivaan laskelmointiin, mikä tekee tästäkin kappaleesta virkistävän erilaisen.

Mika Roth


Jupiter Is Blue: Everlasting Jupiter Is Blue: Everlasting

Jupiter Is Blue toteaa vantaalainen yhtye, ja taitaa siitä kaasujättiläisestä sinistäkin navoilta löytyä. Vai liekö nimi viittaus jumalaiseen olentoon, jota roomalaiset aikoinaan palvoivat? Ken tietää, mutta se ainakin on tiedossa, että tämä bändi soittaa emo-henkistä tummempaa rockia. Niukoissa saatesanoissa puhutaan jopa post-hardcoresta, mutta kolmella raidalla hc on kyllä todella post, ja ennemmin voitaisiin pohtia melodisen kitarapoprockin valtaa.

Emon melankolisuus ja soundien lievä suruisuus ovat merkittäviä elementtejä, mutta itse musiikki on silti vahvasti eteenpäin virtaavaa. Samoin aikakaudet vilisevät ilmassa siten, että mihinkään ei juututa. Nimibiisi Everlasting intoutuu meuhkaamaan ysärin angstin voimalla ja vokalistin ääni sopii runsaiden kitaroiden sekaan kuin nakutettu.

Biisikolmikon pisin numero on päätösraita Halo, joka tuntui aluksi hivenen hudilta kahden tiiviimmän annoksen jälkeen. Halo hurmaa kuitenkin omin keinoin ja samalla kikkapino kasvaa, kun tuhdimpi vallitus saa oman paikkansa jälkimmäisellä puolella. EP:n mitassa viisiminuuttinen tekee kuitenkin osansa ja jos tästä pitkäsoittoa pitäisi ryhtyä kasailemaan, kelpuuttaisin jokaisen rallin mukaan. Niin vahvaa ja vakaata työtä yhtye on jo nyt osannut tehdä.

Mika Roth


Minja Koski, Mikael Saari & Lumos-kvartetti: Jossain on kai vielä joulu Minja Koski, Mikael Saari & Lumos-kvartetti: Jossain on kai vielä joulu
Texicalli Records

Minja Koski, Mikael Saari & Lumos-kvartetti ovat poikkeuksellisen rohkeita, sillä he ovat tarttuneet Leevi and the Leavingsin tekemisiin. Eikä mihin tahansa kiekkoon, vaan Varasteleva joulupukki -klassikkoon. Joulu on vaativaa aikaa, etenkin kun kaikki ei aina mene kuten suunnitelmissa, ja Gösta-vainaan joulu oli kiistatta toisenlainen.

Koko levy on nyt versioitu uudelleen ja kaupan päälle on kiskaistu vielä riehakas Jouluaattona kännissä -sinkku. Kokonaisuutta mainostavalle kolmen biisin paketille on valikoitu em. sinkkulisä, sekä albumin positiivisempaa puolta edustaneet Jossain on kai vielä joulu ja Joulukertomus. Ja kun kerran aletaan uusiksi tekemään, niin annetaan biiseille kunnolla kyytiä. Lumos-jousikvartetti riisuu biisit lähes kelteisilleen, mutta sovitusten onnistumiset oikeuttavat rohkeat vedot ja ainakin soundi on totaalisen erilainen. Minja Koski, joka tunnetaan myös M-artistinimellä, laulaa puhtain otsin ja näyttelijänäkin kunnostautunut Mikael Saari pistää täydet pinnat tulkintaansa.

Onko t√§m√§ sitten harhaoppisten h√∂yry√§mist√§ legendan haudalla, vai arvokasta versiointia ja kunnianosoitusta? Muoto on kiistatta muuntunut, mutta n√§en ainakin n√§m√§ kappaleet ansiokkaina yrityksin√§ uuden luomisessa, joten ollaan positiivisia ‚Äď vaikka vuoden synkin juhla kiistatta l√§hestyykin jo.

Mika Roth


Northvoid: Echoes From North Northvoid: Echoes From North

Northvoid on pandemian aikana perustettu kotimainen yhtye, joka takoo metalliaan monin, osin moderneinkin, vasaroin. Muutaman rivin mittaisessa saatekirjeessä ei juuri suuta piestä, joten puhukoon musiikki tekijöidensä puolesta.

Ensimmäinen EP on aina bändille tai esiintyjälle kova paikka, sillä se asettaa reunalinjat ja tason, johon kaikkea tulevaa tullaan vertaamaan. Ja aina on niitä kirottuja konservatiiveja, joiden mielestä ensimmäinen tuotos oli ainoa oikea, aito ja kuunneltava. Mutta takaisin aiheeseen. Sinkkuja ei ole vielä lohkottu, mutta jouhevammin melodiansa kanssa kulkeva Shade olisi mielestäni selvä ykkösvalinta. Melodisen ruotsideathin kanssa kaveruutta hierova siivu kun lähtee melkoiseen liitoon kertsissään. Tämä onkin sitä helpommin myytävää metallia, jota myös avausraita The Myth edustaa.

Yll√§tt√§v√§ pelinavaus on sen sijaan Dust of the Earthin taustoilla haamuileva sinfonisuus. Biisi rokkaa raskaimmin toisella bootsillaan, kun taas toisessa jalassa lienee puita halanneiden muinaisgermaanien virsu. Ensimm√§isell√§ kuuntelukerralla rattaat eiv√§t tuntuneet viel√§ osuvan kohdilleen, mutta liev√§ sijoiltaan oleminen saattaa olla tarkoituskin, sill√§ nopeasti korva tottuu kummaan kaavaan ‚Äď ja oikeastaan rakastuu siihen. Alkupamauksen kaikkia mahdollisuuksia kelpaakin hy√∂dynt√§√§ tulevaisuudessa, mutta jo nyt yhtye p√§rj√§√§ poikkeuksellisen hyvin persoonallisuuskisassa, mik√§ on mielest√§ni elint√§rke√§√§.

Mika Roth


Raatokärpäset: Viimeinen ihminen Raatokärpäset: Viimeinen ihminen
Kalansilmä

Raatokärpäset on kouvolalainen postpunk-bändi, jonka kahden ja puolen vuoden takainen debyyttialbumi Kauhu iski raa’alla energiallaan vasten kasvoja. Kahden biisin mittainen EP-levy toimii kuuleman mukaan välitilinpäätöksenä, kun parin vuoden takaiset kappaleet julkaistaan.

Ja kuinka maailma muuttuikaan niissä parissa vuodessa, sillä nyt ydintuhon painajaiset ovat muuttuneet menneisyyden kaiuista täksi hetkeksi, samalla kun sodan kauhut hiipivät aina vain lähemmäs. Alkujaan 80-luvun dystopioille kunniaa tehneet kappaleet istuvatkin harmillisen ajankohtaisina kuvauksina tässä päivässä, kun valmistaudumme suurvaltojen uusiin valtapiireihin ja olemme antaneet yksityisyyden kadota viihteen ja digitaalisen helppouden nimissä.

Viimeinen ihminen on diskanttinen, lohduton ja julma kuvaelma, jossa ihmisyyden iltarusko on muuttumassa silkaksi pimeydeksi. Portti kiskaisee rokimmat palaset esiin ja kasarin kaukaiset haamut ulottuvat aina Fields of the Nephilimin luo. Tästä olisi hyvä jatkaa, jos jatkaa vielä aikovat.

Mika Roth


Sam Shingler: Boundaries Part I Sam Shingler: Boundaries Part I
Stupido

Kevyen poprockin mestariksi vuosien saatossa jalostunut Sam Shingler on tänä vuonna julkaissut kaksi hienoa sinkkua, joista Home räjäytti taannoin Desibeli.netin sinkkukoosteessa kaikki pankit. Se toinen sinkku on puolestaan Henna Emilia Hietamäen kanssa esitetty pop-helmi Utopia, joka maalailee otsikkonsa veroista haavemaailmaa melankolisen todellisuuden päälle.

Nyt mainiot sinkut on niputettu ensimmäiselle Boundaries EP:lle, joka on puolestaan kolmannes tulevasta samannimisestä pitkäsoitosta. Boundaries Part I tarjoaa siis kaksi tuttua siivua ja kaksi ns. uutta kappaletta, minkä lisäksi nämä kaikki raidat ovat osa albumikokonaisuutta. Heikompaa ehkä hirvittäisi moinen kehien sisäkkäisyys, mutta omaan korvaani Shingler tuntuu kajauttavan vain kunnaribiisin toisensa perään.

A Summer Lily kohoaa korkeuksiin murheettoman kesätaivaan alla, aivan kuin aika pysähtyisi yhteen täydelliseen tuokioon ja rakkauden voima täyttäisi joka sopukan. Ankkuriraita Loneliness ui sitten astetta syvemmällä, kuten nimikin vihjaa, mutta yksinäisyys ei ole murskaavaa. Melankoliassakin on tasoja ja etenkin kertosäkeen korkeat vokaalit ja syvältä lempeästi iskevä rytmikuvio osuu ja uppoaa. Tämä oli vasta ensimmäinen kolmannes, mutta kaikki merkit näyttävät jo nyt todella lupaaville.

Mika Roth


Sandburn: Concrete Jungle / Speedfreak Sandburn: Concrete Jungle / Speedfreak

Sandburn on kolmihenkinen stoner rockia veivaava yhtye Seinäjoelta. Jäsenistöä yhdistää musiikin lisäksi skeittaus, joten biisien teemat eivät liene kovinkaan yllättäviä.

Yllättävää sen sijaan on soiton napakkuus jo näinkin varhaisessa vaiheessa, sillä ymmärtääkseni kahden biisin mittainen sinkku on ryhmän esikoisjulkaisu. Soundimaailma on luonnollisesti rosoinen ja tikkuinen, eikä budjetti ole luultavimmin päätä huimannut. Toisaalta fiilis on välitön, kappaleet todella tuntuvat iholla ja ilmassa on sitä elintärkeää vaaran tuntua. Etenkin B-puoleksi sysätyllä Speedfreakilla renkaat viuhuvat jo sellaisella kiihkolla, että maisema sivuilla venyy väriviivoiksi ja hiukset lepattavat jossain kypärättömän pään takana. Concrete Jungle rusauttaa boogie-vaihdetta laatikkoon ja fuzzin savuisuus täyttää kammion taas astetta psykedeelisemmällä usvalla.

Sandburn ei siis varsinaisesti riko kaavoja ja kohahduta vielä valinnoillaan, mutta perusasiat ovat kohdillaan ja sen ansiosta tulevaa kannattaa rakentaa betonilohkare kerrallaan. Vokalistin ilmaisutyyli ja bändin soundi ansaitsevat myös kiitosta, kun genren oppeja vaalitaan näin suurella sydämellä.

Mika Roth


Sunge: Harmaa mies Sunge: Harmaa mies

Sunge-nimen takaa löytyy Tampereelta kotoisin oleva Tatu "Sunge" Sundqvist, joka esittää suomenkielistä indie-rockia hillityn riisutuin vedoin. Kolmen raidan mittainen Harmaa mies EP on samalla debyyttijulkaisu, jolla Sungen musiikki soi alleviivaavan pienieleisesti.

Laulutyyli osuu v√§litt√∂m√§sti korvaan ja jakaa taatusti mielipiteit√§, sill√§ Sunge ennemminkin lausuu kuin laulaa ja √§√§nen lakonisuuteen ottaa aikansa tottua. Biisien soundimaailma on samaan aikaan brutaalin paljas ja minimiin karsittu, jolloin s√§hk√∂kitaraa, bassoa ja rumpuja tulee todella seurattua. Kahden keskitempoisen ja trubaduurimaisemman numeron j√§lkeen Noidankeh√§ yll√§tt√§√§ groovaavalla bassolinjallaan ja uuden aallon rockille vinkkailevan muotonsa ansiosta. T√§m√§h√§n on kuin masentunut versio Talking Headsista, tai bilett√§m√§√§n pakotettua Samuli Putroa ‚Äď enk√§ siis vinoile.

Avausraita Harmaa mies ottaa harmaudestaan kaiken irti ja ehkä liikaakin, sillä biisi tuntuu juuttuvan omiin pilviinsä jo neljässä minuutissa. Pöllö lehahtaa puolestaan kahden äärilaidan väliin, edustaen vokaalien puolesta asteen kunnianhimoisempaa linjaa. Esikoisen materiaali on samaan aikaan kiehtovaa ja raakilemaista, mikä on debyytillä tietysti ymmärrettävääkin, joten nyt harmaudesta lisäsävyjä kalastelemaan.

Mika Roth


The Darts: Love Tsunami The Darts: Love Tsunami
Dirty Water Records

Autiomaassa sijaitseva Phoenix on todella kuuma paikka, ja niin on myös kyseisestä paikasta operoiva garagerock-bändi The Darts. Love Tsunami on kolmen raidan mittainen makupala, joka toimii samalla askeleena kohti ensi vuonna julkaistavaa Snake Oil -pitkäsoittoa.

Avauksena kajahtava nimiraita onkin yhtä garagen vuoristorataa, kun farfisa soi kilvan kitaran kanssa ja rytmiryhmä paukuttaa svengaavaa jousipohjaa. The Darts osaa pelata melodioidensa kanssa veikeää piirileikkiä, jossa vauhti tuntuu vain kiihtyvän ja kiihtyvän ja kiihtyvän. Eikä keinunta asetu vaan ennemminkin jyrkkenee, kun Shit Show pääsee irti. Päässä vilisevät klassisten B-leffojen kuvakollaasit, kun myyttisen Amerikan sivukujilla rällätään kaikkea kummaa etsien. Ankkuriksi valittu Underground on joukon suoraviivaisin ja ehdottomin rock-kappale, joka hieman ristiriitaisesti on myös selvästi pisin numero. Mutta en valita, koska lähemmäs neljä minuuttia kestävä kaahailu ei hyydy edes viimeisellä minuutillaan, koska nopeutta suosivat mimmit osaavat myös hellittää kaasuhanasta hetkeksi.

Ei ehkä mitään uutta, mutta kuinka herkullisesti rock, garage ja noisen kanssa flirttaileva mäiske soivatkaan, kun The Darts pistää tikkoihin vauhtia. Rakkauden tsunamista kelpaa nauttia vaikka missä altaissa.

Mika Roth


Time Primer: Born of Shades / Riddle Me This Time Primer: Born of Shades / Riddle Me This

Musiikilliseksi kameleontiksi ja raskaiden ainesten taitavaksi jalostajaksi osoittautunut Time Primer jatkaa tulevan esikoisalbuminsa hidasta paljastusta. Pitkäsoiton nimi on Artefact ja sen kaksi kappaletta nostavat vain odotuksia tulevaa kohtaan, sillä tässähän on käsissä kaksi puhdasta osumaa.

Born of Shades vihjaa jo ensisekunneillaan, että soundikenttää on modernisoitu. Koneiden hiljainen säksätys, paukahteleva rytmi ja pintaan sijoitetut melodiset vokaalit muodostavat kolmikannan, joka ohjaa tulevaa ja rytmittää lähes kuuteen minuuttiin asti jännitteensä ylläpitävää biisiä. Progeisessa siivussa modernius, melodisuus ja positiivinen yllätyksellisyys ovat jälleen avaintekijöitä, joiden avulla kappale keksii itsensä vielä pariin kertaan uudelleen. Eikä siivu sirpaloidu, vaan punainen lanka kulkee halki matkan vahvana ohjenuorana.

Riddle Me This antaa purjeidensa täyttyä hetkittäisistä puuskista, kun massaansa keräävä siivu leikittelee massiivisten äänilohkareiden parissa ja pitää silti kiinni keveyden takaavasta pienuudestaan. Tuo jos mikä on hankalaa saavuttaa, mutta Time Primer ei olekaan mikä tahansa pumppu. Biisikaksikossa riittää sulateltavaa ja löydettävää, eikä mikään tunnu silti liiaksi paisutetulta tai venytetyltä. Tätä on sovittamisen jalo taito parhaimmillaan silloin, kun musiikin tarpeet saavat riittävästi aikaa ja tilaa itselleen.

Mika Roth


Xeno: Reconstruction Xeno: Reconstruction
Art Gates Records

Xeno-nimisiä yhtyeitä ja artisteja on enemmänkin, mutta nyt käsittelyssä on Alankomaista kotoisin oleva modernia, raskaampaa ja progehtavaa metallia soittava orkesteri. Bändin esikoisalbumi Sojourn ilmestyi loppuvuodesta 2020 ja tämän vuoden puolella yhtyeeltä on julkaistu kolme sinkkua, jotka on nyt niputettu yhteen.

Sinkuista uusin, eli Columns, saa kunnian avata pikkukiekon lähemmäs 12 minuutin mitassaan. Progeisuuspitoisuudet pongahtavat kiistatta korkealle, mutta sijoittaisin Xenon silti metallin moderniin laitaan, muutenkin kuin soundien ansiosta. Musiikki tuntuu kulkevan omilla ehdoillaan, soundeissa on elokuvamaisia paisutuksia, jotka eivät kuitenkaan varasta valokeiloja itselleen. Sama melodisuutta vaaliva lähestymistapa on havaittavissa myös 8 minuuttisessa Pillarsissa, jonka kiertelee ja kaartelee pääaiheensa ympärillä sangen näppärästi. Murinaörinää edustavat vokaalit jakavat taatusti mielipiteitä, kuten myös matiikkametallimaiset sovitusratkaisut, jotka tekevät kuullusta terävää, kovaa ja ehdotonta.

Xenon moderni metallipyörre on rakennettu bändin ehdoilla ja kaikki kolme raitaa toistavat periaatteessa samoja teemoja. Yhteneväisyydet ovat kuitenkin tässä muodostelmassa vahvuus, eikä rapsakoiden kitarariffien ristitulessa pääse varsinaisesti valittamaan, sillä työn laatu on ihailtavan korkeaa.

Mika Roth




Lukukertoja: 552
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs