Pienet

Pienet II - Tammikuu 2024

29.01.2024


Crucify The Faith: Foul Freedom Crucify The Faith: Foul Freedom

Energistä ja modernia metallia soittava Crucify The Faith on pitänyt itsensä kiireisenä halki vaikean 20-luvun alun. Vajaa kaksi vuotta sitten ilmestyneen Fading Lines -sinkun jälkeen on nähty uran alkupuolen sinkkuja summannut debyyttialbumi. Uusi sinkkuketju käynnistyi puolestaan viime vuonna.

Foul Freedomin kolmesta raidasta kaksi onkin juuri viimevuotisia sinkkuja, joita tuore Foul Freedom -biisi täydentää. Foul Freedom pääsee myös ensimmäisenä lyöntivuoroon ollen tuhti ja yllättäväkin tapaus. Rankka vaan silti melodinen, tyly mutta tarttuva. Raa’at vokaalit ja jykevät kitaravallit ovat yksi ulottuvuus, taustan eeppisempi maalailu ja kikkailu soundeilla lisää siipialaa. Alkusyksyn coreisempi sinkkuveto Accountable lisää painoluokkaa, mikä tuntuu väistämättä rullaavuudessa ja toimivuudessa, vaikka kertsi singotaankin tyylikkäästi maisemaan. Vasta death’n’rollin läheltä aikansa suhahteleva Suffer in Silence pystyykin vastaamaan nimibiisin huutoon ja nousemaan lähelle kärjen tasoa.

Crucify The Faith tuntuu yhä hakevan ominta soundiaan, mutta kuullun perusteella tähtäintä ollaan hilaamassa armottomasti oikeaan suuntaan. Foul Freedom on välitilinpäätös ja askel kohti toista albumia, joka tätä kirjoitettaessa alkaa kuulemma hahmottumaan jo lopulliseen muotoonsa.

Mika Roth


Emilia Ex: Mitä sä sit luulit? Emilia Ex: Mitä sä sit luulit?

Emilia Ex tekee saatesanojen mukaan nollaripoppia. Eli aikamasiinan viisareita pitäisi kääntää pari vuosikymmentä taaksepäin ja kohteeksi otetaan joukko Britneystä Beyoncéen, tosin terää ja rosoa tulee etenkin tekstien puolella enemmän.

Viimekeväinen Epätäydellinen-sinkku osui mielestäni napakymppiin niin musiikillisesti kuin tekstin saralla. Syksyinen Lasikenkä osoitti myös, ettei moderni nainen ole mikään mallinukke ja tahdoton draaman kohde, vaan ihka oikea ja elävä ihminen mielipiteineen. Groovaavampi Money Lisa on laulu sielunsa tavaralle myyneestä ystävästä, jonka uusi ja uljas ihmemaa taisi maksaa lopulta enemmän kuin Lisa olisi uskonutkaan. Nimiraita katsoo puolestaan toisella tavalla taaksepäin ja toteaa rakkaustarinan olevan ohitse. Toinen puolisko on mennyt tötöilemään, eikä kaikkia siirtoja vain voi saada anteeksi, joten ovea näytetään huipputarttuvan kertsin ja melodian kyljessä.

Neljä raitaa ja ainakin kolme osumaa lähemmäs maalitaulun keskustaa, joten Emilia Ex avaa EP-linjan näyttävästi. Nollaripop soundaa kiistatta hetkittäin sinnikkään retroisalta, mutta Ex ei kierrätä vain toisten tekemisiä, vaan osaa lisätä kaavaan oman jälkensä, oman uniikin persoonallisuutensa.

Mika Roth


Haapasalo: EP1 Haapasalo: EP1

Soolouransa käynnistävä Haapasalo on Happoradion kitaristina suurelle yleisölle tutuksi tullut laulaja/lauluntekijä, joka soolona esittää menevää ja kitaravetoista poprockia. EP1 on neljän raidan ilahduttavan värikäs sekä vahva joukko, jolla jokainen sekunti merkitsee.

Kärkibiisi Rakkauslaulu rakentuu supervahvaan kuvioon, joka kertoo hittikynän musteen olevan yhä ensiluokkaisessa iskussa. Tekstissä menneen rakkauden muistot pyyhkivät varoittamatta kertojan ylitse, kokonaisen maailman mahtuessa alle kahteen ja puoleen minuuttiin. Nostan silti tuonkin helmen edelle Tie helvettiin -kappaleen, jonka kertsi kaikuu isosti ja herkullisesti. Trauma laskettelee myös samoilla laduilla, tosin rockimpi muoto ja kiivaampi syke puskevat siivua ehkä tarpeettoman hanakasti vasten seinustoja. Aikaa riittää ankkurilla jopa elokuvamaisempaan taustojen maalailuun, muodon ollessa yhä taloudellisen tiivistetyn. Päätösraita Onnellinen tähtein tuolla puolen osoittaakin ison balladin mahtuvan tarvittaessa alle kolmeen minuuttiin, eikä mitään oleellista ole leikattu pois.

Haapasalo on välittömästi saanut soololangoista kiinni ja neljän raidan annos paljastaa sopivasti kortteja. Järjestysnumero nimen perässä antaa ymmärtää, että lisääkin olisi tulossa ja kyllähän moinen kävisi.

Mika Roth


Hvalross: Running The Gauntlet Hvalross: Running The Gauntlet

Nimi ei tällä erää ole enne, sillä Hvalross on vuonojen sijaan kotoisin alavilta mailta. Alankomaalainen hard rock bändi ei karta eeppisempiäkään palasia melodisia kappaleita rakentaessa, joten kolmen raidan EP:llä kuullaan hetkittäin melkoista nostattelua.

Avausraita Running the Gauntlet satsaa rohkeasti kasarisen hard rockin riffivetoiseen menoon, eikä rimaa ainakaan hilata energisen alkupamauksen jälkeen alemmas. Ei, vaikka Mercenary Knight tipauttaakin puristusvoimaa merkittävästi. Isommat vasarat vaihdetaan kuitenkin melodiavoimaan ja sovitushan lähtee keräilemään harmonioista aivan toisentyyppistä momenttia tuekseen. Samalla vokalistin lavea ääniala pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun hänelle annetaan kunnianhimoisempia osia. Ongelmaksi muodostuu lupaavan alun jälkeen paikalleen juuttuminen, mikä tuntuu olevan ryhmän helmasynti kerran toisensa jälkeen. Ankkurina loistava Helios puristaa heavy rockin perusjuurta ja tekee ’oikeat asiat’ oikeissa kohdin, mutta jokin oleellinen raidasta jää silti puuttumaan.

Hvalross soundaa parhaimmillaan siltä, kun nuori Anvil ja jokin 70-luvun unohdettu jätti olisi onnistuttu tuomaan samaan tilaan ja löytämään yhteisen sävelen. Tarpeettoman tiukka perinteisyys vie kuitenkin tekemisestä parhaan terän.

Mika Roth


J.Jokinen: Tracks of Life J.Jokinen: Tracks of Life

Sooloartisti J.Jokinen soittaa brutaalin lyhyttä saatekirjettä lainatakseni tunnelmallista ja visuaalista kitaramusiikkia. Finnowestern on myös termi, joka heitetään kehään mahdollisesti puolitosissaan, vaan eipä se välttämättä niin kauas totuudesta osu. Kolme instrumentaaliraitaa ei lohkaise aikaa edes yhdeksää minuuttia, joten vähillä mennään, vaan nuottitaloudellinen niukkuus on Jokisen kirjoissa hyve.

Sanoja ei siis kuulla, mutta otsikothan kertovat jo paljon. Hangman’s Waltz oli jo ennen otsikkoon tutustumista jotenkin kylmäävän kaunis ja kuulas hetki, jonka melodia on surumielisen kaunis ja menneisiin aikoihin tähyilevä. Slidead on sisaruksiaan rauhaisampi ja askeleitaan sovittelevampi siivu, joka antaa puolestaan melodian vaikuttaa hitaasti ja nuottien venyä lähes liian pitkiksi. Neljän minuutin mitta on silti juuri oikea, koska asiat kehittyvät ja muuntuvat matkalla juuri tarvittavan määrän. Tunnelmallisessa seurassa miltei luonnokseksi jäävä TnT ei aiheuta sen suurempia räjähdyksiä, vaikka kiistatta viehättävän kudelman kuulijoille antaakin.

Kaunista ja haikeaa, melankolista ja mietteliästä. Jokinen osaa poimia osuvimpia nuotteja ja sijoittaa ne oikeisiin kohtiin, jolloin karsituista numeroista rakentuu aina jotain isompaa. Mitta on vain kovin lyhyt EP:lle.

Mika Roth


Joe Webb: Collblanc Joe Webb: Collblanc
Edition Records

Lontoolainen jazz-pianisti Joe Webb ei peittele Lionel Messin ihailuaan, mutta viitteitä jalkapalloon Collblanc EP:ltä on haastavaa löytää. Webbin johtaman jazztrion modernissa ja vikkelässä nuottivirrassa on kyllä viitteitä lukemattomiin eri suuntiin, joten jokaiselle jää tulkinnanvaraa.

Kuumeisesti kiiruhtava Red saa pohtimaan muinaisia mustavalkoisia eläviä kuvia, joissa ihmiset tuntuvat kävelevän aivan väärän tahtiin ja lievästi nykien. Munchin’ In Munchen on vielä selvempi loikka sadan vuoden takaiseen, hilpeän aurinkoiseen aikaan. En tunne ajankuvaan sopivia tanssiaskeleita, mutta ne ovat taatusti värikkäitä, hypähteleviä ja huolettomuutta huokuvia. CCTV saattaa tarkkailla huomattavasti modernimpaa maailmaa, mutta leikkisä ote ei katoa urbaanin moderniuden kätköihin. Täysin oma lukunsa onkin sitten EP:n keskelle yli kuuden minuutin rauhaisan keskusveden muodostava Collblanc. Nimi viittaa Barcelonaan, mutta musiikki voisi olla mistä tahansa kauniista iltahetkestä hyvin sujuneen päivän päätteeksi, elon rytmin hetkeksi hellittäessä.

Tyytyväisyys leimaa EP:tä halki matkan ja ilo on sen sydämessä, vaikka viisi raitaa eroavat erittäin selvästi toisistaan. Elokuvamaiset maalailut ja rohkeat siirtymät ns. perinteisemmin ymmärretyn jazzin ulkopuolelle nostavatkin EP:n arvoa kummasti.

Mika Roth


Kipeet Lapset: Kaupungissa kirkkaat valot Kipeet Lapset: Kaupungissa kirkkaat valot
V.R. Label Finland

Kipeet Lapset onnistui luomaan pysyvän muistijäljen kesäisellä Epävire-sinkullaan. En biisiä tuolloin arvioidessa edes ymmärtänyt täysin, kuinka tarttuva ralli olikaan. Punkahtavaa, uuden aallon kanssa kyynärpäitä hierovaa ja energistä kitararockia soittava kotimainen projektibändi julkaisi vuonna 2023 toisenkin sinkun. Nyt sinkut ja neljä muuta siivua muodostavat puolestaan debyytti-EP:n.

EP on juuri niin konstikas tapaus, kuin mitä osasinkin toivoa/pelätä. Uuden aallon kitararockin viitoittamilla säännöillä nytkytään ja heilahdellaan, niin nuottien kuin lyriikoiden saralla. Suoran kiharainen musiikki vetää yhteen suuntaan, puolilakonisella tyylillä kertoileva vokalisti työntää taas bussia toiselta jyrkänteeltä alas. Kontrasti on samaa, mitä David Byrne, Kauko Röyhkä ja monet muut hyödynsivät. Hyvä yleisö, tätä miestä on ammuttu vain kiihtyy ja kiihtyy. Asunto 280 humauttaa ilman varoitusta grunge-lekan kipsilevyistä läpi ja Katoavaisuus istahtaa jalat ristissä folk-puun juurelle. Siinä kelpaa lepäillä vielä silloinkin kun Tsernobylistä nousee taas savua ja on aika laulaa tuutulaulua maailmalle.

Kipeet Lapset ei päästä kuulijaa helpolla, eikä meidän kuulukaan päästä livahtamaan koiran lailla veräjästä. Kirkkaat valot osoittavat paikoista toisiin, asioihin, ajatuksiin ja ehkä hivenen sieluihinkin.

Mika Roth


Lovelorn Dolls: Beautiful Chaos Lovelorn Dolls: Beautiful Chaos
Spleen+

Belgialainen gootahtavaa poppia luova Lovelorn Dolls on päätynyt tutkimaan yhtä kappalettaan silmiinpistävän kattavasti. Alkuperäinen näkemys saa seurakseen bändin itsensä luoman AudioPyre remixin, sekä neljä muuta versiota. Muilla raidoilla biisin ovat saaneet muokattavakseen eri artistit ja yhtyeet, eikä kyse ole mistään hiilipaperikopioista.

Alkujaan kappale on cold waven ja kitaravetoisen goottirockin postpunkahtava jälkeläinen, jonka soundissa on tuhti annos suoraa metallisuuttakin mukana. Huikein irtiotto alkuperäisistä kaavoista on industrial popin ihmemaahan itsensä onnellisesti kadottaneen Absynthe Of Faithin versio. Biisi on kuulotettu ohueksi, venyneeksi, kaikuvaksi, sekä tietysti erittäin tanssittavaksi. Antidote For Annie löytää samoista kaavoista dramaattisen, ehkäpä suorastaan traagisen balladin, jonka ydin on pianossa ja sydän hakkaa rauhattomasti. Totaaliset tanssibileet käyntiin potkaistaan puolestaan kun Restriction 9 remix saa vuoron. Energinen jytkepommi lienee tähdätty suoraan goottidiskojen mustien peilipallojen alle.

Yhdestäkin biisistä voi siis olla moneksi ja vain laulumelodia tuntuu enää yhdistävän kaikkia näkemyksiä jotenkin toisiinsa. Kuuden raidan ja lähes 27 minuutin mittainen EP on jännittävä matka yhden biisin kautta avautuvaan maailmoiden ketjuun, joissa kaninkolojen syvyydet ovat arvaamattomia.

Mika Roth


Moilanen: Lähtetään Moilanen: Lähtetään
Tepa’s Tapas and Records

Punkki soi taas vapaana ja hoocee raikaa rapsakkana kuin ei koskaan. Moilanen on neljän herran bändi, joka syntyi ”jollakin keikalla heitetystä idesta”. Niinpä Pasi, Tuomas, Tommi ja Harri (nimet eivät ole muutettu) löivätkin pian punkista pörisevät päät yhteen ja syntyi uutta.

Tai uutta ja uutta. Lähtetään EP:n neljä rallia toistavat suomenkielisen, raakaakin raaemman punkrockin ja hardcoren oppeja suurella sydämellä. Sahataan siis suurin piirtein suoraan, huudetaan sielua nyppivistä asioista ja jätetään loppuhinkkaukset toiseen kertaan ja toisille tekijöille. Luokkasota muistaa nälkään näännytettyjä ja teloitettuja punakaartilaisia, muistuttaen järjettömän väkivallan vaaroista, jotka voivat saada ’sivistyneetkin’ kansat lahtaamaan toisiaan pyhä kiilto silmissä. Sikahallitus huomauttaa taas, kuinka lähelle mennyttä nykyinen politiikka joidenkin tahojen toimesta on meitä jo armotta tunkemassa. 1967 sirkkelöi Batistaa vastaan, niin että castrot ja guevarat mainitaan ja sissisotaa tavallaan käyvät myös Joensuun punkit, sillä kyttä on systeemin lakeija myös täällä.

Lähtetään on rapsakan nostalginen pläjäys vasten kumpaakin poskea. Kiukku kuplii ja viha kuohuu, mutta ne eivät käännä värejä mustiksi. Ennemminkin perusvärit roiskuvat ja asioita tulee sanottua ihan niin kuin ne ovat. Hyvä, Moilanen! Jaksaa, jaksaa!

Mika Roth


Nikolai Blad: Kiertolaisia vol. 1 Nikolai Blad: Kiertolaisia vol. 1
Luoma

Nikolai Blad antaa kitaransa laulaa ja siinä se sitten onkin tällä erää. Nyt kitara laulaa ja mies vain soittaa. Uusi EP koostuu neljästä akustisesta soolokitarakappaleesta, joita Blad on kiireettä sekä paineetta työstänyt aikansa. Luvassa on kuuleman mukaan lisääkin, mutta mitään aikatauluja ei anneta – mitäpä taiteilija moisilla toisaalta tekisikään.

Jokainen neljästä raidasta herättelee vuorollaan ajatuksia ja tuntoja. Vaeltajat astahtelevat keveämmin askelein, ehkä hiukan slaavifolkin melankolisissa jalanjäljissä. Keskiaika ja menneiden mustavalkoisten SF-elokuvien kultaiset peltoaukeat saattavat olla ihan tuossa tien toisella puolen. Päättymätön tanssi istuisi mielestäni Leonard Cohenin runoon, tai menneiden aikojen Roomaa pohtivaan Fellinin rauhallisempaan hetkeen. Kauniisti kiertävä polku johtaa tuokioksi romanileiriin ja sen halki taas öisen kaupungin – ehkäpä juuri Rooman – kaduille. Entä ken on Kreivitär? Nuotit vievät minut rauhallisempaan paikkaan, maaseudun romanttiseen rauhaan, melodian sulauttaessa eri aikakaudet kuin luonnostaan yhteen.

Blad on saanut kitaransa todella laulamaan, kertomaan tarinoita ja opastamaan kuulijoita eri paikoissa. Instrumentaalimusiikin voima mielikuvituksen innoittajana onkin juuri tämän EP:n X-tekijä.

Mika Roth


Pink Chameleons: Colors Seem to Fade / Meat Deluxe Pink Chameleons: Colors Seem to Fade / Meat Deluxe
Soliti

Pink Chameleons julkaisi keväällä 2021 hienon Peace & Love -pitkäsoiton, joka on ainakin allekirjoittaneen levyhyllyssä kasvanut sittemmin vain korkoa. Jatkoa saatiin kuitenkin odottaa aina vuoteen 2024 saakka, mikä on melkoinen sääli.

Tuplasinkun A-puoli, Colors Seem to Fade, otti kuitenkin poikkeuksellisen pitkään asettuakseen. Itse asiassa tätä kappaletta soitti keikoillaan jo Paltsa-Kai Salaman aiempi bändi Black Lizard. Sitten siivu siirtyi Salaman soolobändille ja lopulta Pink Chameleons sai valjastettua keinuvan vedon sinkuksi. Bassolinjallaan lumoava ja sielukkaasta saksofonista lisämojot tuosta vain uuttava kuusarihelmi onkin kuin siivu Kalifornian kukkaislasten aurinkoa. Rahdun garageisempi Meat Deluxe on näin mahdottoman haasteen edessä, mutta siirtymällä psykedeelisesti sävyttyneen kuusaripoprockin sivuseinustalle, pystyy B-puolen biisi sentään nousemaan omalle kukkulalleen.

Tuplasinkun kumpikin puoli on täyttä asiaa, joten nyt toivonkin uuden ketjun viimein avautuvan. Maailma kun ei ole niin valmis, etteikö sinne näin upeita helmiä voisi ripotella sekaan. Pinnat huippuunsa hiotuista muodoista ja retron orgaanisesta soundipakista.

Mika Roth


Shaken: Miracle Shaken: Miracle

Shaken on useammankin ryhmän/artistin nimi, mutta nyt kyse on vuonna 2022 perustetusta alternative/nu metal -tyylisestä helsinkiläisestä bändistä. Esikois-EP:llä kuullaan kolme raitaa, mutta niiden joukossa ei hieman yllättäen ole viime vuoden puolella ilmestyneitä kahta sinkkua. Eli materiaalissa riittää leveyttä jo näin varhaisessa vaiheessa taivalta.

Jokainen veto kellottaa olennaisilta osiltaan osapuilleen kolme ja puoli minuuttia. Kertosäkeisiin uskalletaan ottaa häikäilemättömästi pop-tarttuvuutta mukaan ja etenkin avausraita Miracle luottaa isompiin kierroksiin. Kärkibiisin kertsi ja säkeistöjen laskettelu oireilevatkin mättökohtineen kaikkineen melkoista hittitautia, asiaankuuluvalla pohjoisamerikkalaisella mallilla. Ankkuriraita Dead Marionettes lisää kuppiin elektronista säksätystä ja efektiä, mutta lisät kirjaimellisesti lisäävät biisin hartioita ja ovat näin täysin perusteltuja. Väliin jäävä Rain on Our Parade vyöryttää modernia metallia, mutta aivan sisarustensa veroista puristusta ei hurjasta yrityksestä huolimatta saada aikaiseksi.

Miracle ei ole vielä nimensä veroinen EP, mutta debyytiksi se on vahva näyttö. Etenkin kun muistaa bändin nuoren iän. Soundin koko ja mahtavuus ovat jo kohdillaan, nyt vain työstämään isompia tarttumapintoja, sekä mahdollisia lisukkeita ja uusia siirtoja sovitusten saralla.

Mika Roth


The Dogshit Boys: Adogalypse Now! The Dogshit Boys: Adogalypse Now!

He ovat täällä taas. Flashrockin sanansaattajat, eli The Dogshit Boys on pistänyt pihalle uuden EP:n. Sinkkuja on ilmestynyt enemmänkin sitten heikkoon aikaan julkaistun Flashrock Massacren, mutta niistä vain kolme on kelpuutettu EP:lle. Liekö sitten ihan albumiakin tulossa, ken tietää.

Ainakin tiedän sen, että bändin soundi on jyrkentynyt ja punk- sekä metallipitoisuudet ovat kasvamaan päin. Eikä meno ole tekstien puolella ainakaan siistiytynyt, kun rappio- tappioromantiikkaa viljellään mielipuolinen virne kummassakin suupielessä. Keskellä pandemiaa sinkkuna julkaistu Likainen kevät on kaikessa tuskaisuudessaan jo sellaista räyhäilyä, että kannattaa tipauttaa kypärän silmikko alas ihan varmuuden vuoksi. Kesän -22 hittisinkku Sickness Surfer on myös nähtävissä aikaan reagoimisena, vaikka teksti lipsuukin ladulta. Mitä enemmän pökäleet lentävät seinille maailmassa, sitä enemmän ne löyhkäävät myös TDB:n tekemisissä. Likaisuus on muutakin kuin soundien rosoa ja shokkiefektin hakua. Raivo, turhautuminen ja planeetan liukuminen kohti viemäriä viisaiden apinoiden ’ansiosta’ saa syljen lentämään.

Musiikin jyrkempi muoto ja maailman vaikeammat ajat ovat taatusti yhteydessä toisiinsa, mutta The Dogshit Boys ei nillitä. Lääkkeeksi tarjotaan amputaatiota, ihan vaikka kaulan kohdalta, jos muu ei auta.

Mika Roth


The Münthåns: Rautatie helvettiin The Münthåns: Rautatie helvettiin
Tepa’s Tapas and Records

The Münthåns vinkkaa niin kirjoitusasullaan kuin jäsentensä taiteilijanimillä (Erasmus Eukalyptus, Igor Pastirol jne.), ettei nyt kannata ottaa asioita ihan niin vakavasti. Nämähän ovat tällaisia punkahtavan rockin liekkejä. Muutama klapi on napattu 80-luvun punkpinoista, sytykkeet garagesta ja bensat hardcoren kanisterista.

Ja kyllähän liekit nousevat matkalla kohti helvettiä. Voisin huomauttaa kahdeksan rallin EP:n linjan olevan yhtä vakaan, kuin aurauskulmansa pari peltipusua sitten hukanneen Ladan. Viiden mystisen muusikon ryhmä ei ole kuitenkaan millään tavoin kuulemma edes halunnut luoda mitään ehyttä kokonaisuutta, joten nuo narinat voi jättää toiseen kertaan. Soundihygieniasta vähät välittävä Kerrostalokyttääjä iskee kuin päälle astuttu harava otsaan ja laukkakompin kanssa hullutteleva Vahingonkorvasieni saa ihan oikeasti hymyilemään pärinällään & ölinällään. Kavereilta lainataan, vaan taidolla ja rakkaudella. Rakko ja reissumies ravaa hardcoren vaahdot suupielessä ja vielä kiivaampi Epä-varma hakkaa itselleen uuden oviaukon, kun ”kaksimielivallankumouksellinen juoksentelu” karkaa lapasesta riemukkaasti.

Rautatie helvettiin EP saa hooceen, death’n’rollin ja punkin suurkuluttajista taatusti ystäviä itselleen, etenkin kun muistetaan ottaa rennommin. Ei siis käsiä puuskaan, vaan kohti kattoa ja rälläämään. Riffit toimivat, melodiatkin vaikeroivat kaiken alla ja tuotantojälki on rosoisen reipasta.

Mika Roth


The Names: Far From The Factories The Names: Far From The Factories
Factory Benelux

The Names on nimenä hankala, mutta nämä juuret ulottuvat pitkälle. Kyseessä on näet belgialainen postpunkin ja uuden aallon kulttibändi, joka kasaantui uudelleen vuosituhannen alussa ja on jatkanut siitä tietään tutuilla linjoilla.

Tuplasinkku on ensimmäinen julkaisu seitsemään pitkään vuoteen, mutta ajan hampaat eivät tunnu sen kummemmin vaivaavan yhtyettä. A-puoleksi nostettu Far From The Factories on puhdas melodisen kitararockin ja postpunkin parempia puolia yhteen nivova aarre, jonka surumieliset soundit ja kaihoisa melodiakulku kiteyttävät kaiken olennaisen samaan pakettiin. Mittaa numerolle kertyy reilusti päälle viisi minuuttia, mutta jokainen sekunti on mielestäni perusteltu ja kohdillaan. B-puoli Apophenia tarjoaa silti suuremman yllätyksen. Vinksahtanut rakkauslaulu tuo rohkeasti mukaan elävät jouset, taputuksen ja aukean äänimaiseman, jossa melodia saa keikkua jousien varassa aikansa. Mittakin kutistuu reiluun kahteen ja puoleen minuuttiin, mutta enempää ei tällä erää tarvita ja lopussa voi vain nostaa hattua korkealle.

The Names on kuuleman mukaan valmistelemassa jo tulevaa pitkäsoittoa, jonka pitäisi ehtiä valmiiksi vielä kuluvan vuoden puolella. Tuota odotellessa kelpaa tutustua belgialaisten tuotantoon, joka ulottuu aina 70-luvulle asti.

Mika Roth




Lukukertoja: 1174
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s