Pienet

Pienet – heinäkuu 2005

03.07.2005


Brokenbliss Brokenbliss: s/t

Raskaan metallintuoksuista ”moottoritierockia” soittava helsinkiläinen Brokenbliss on neljän raavaan äijän suoraa runttausta suosiva rock’n’roll kone. Jäsenten menneisyydestä löytyy yhtä jos toistakin viritelmää/yhtyettä niin metallin, HC:n, funkin, progen kuin jazzinkin saralta. Soittotaitoa ja näkemystä on siis ehtinyt kasaantua vuosien varrella riittämiin, ja tuo kokemus myös kuuluu niin bändin soitossa, kuin sen soittamissa biiseissäkin. Aluksi suoraviivaisilta kuulostavien kappaleiden sovituksista löytyykin paljon pieniä yksityiskohtia, ilman että homma kuitenkaan kaatuu mitenkään hinkkaamiseksi. Nopean ja paikoitellen rankankin kaahauksen alta paljastuu yllättävän syvällisiä sanoituksia, jotka käsittelevät lähinnä elämän varjopuolia (kuinkas muuten?). Brokenblissin viiden raidan paketti esitteleekin yhtyeen josta löytyy yllättävän monta puolta.

Mika Roth
Firenote Firenote: Kicking Like Thunder

Häpeämättömän kasarivetoista hardrockia stadioineiden lehtereille lataava helsinkiläinen Firenote on vähintäänkin hankala lähestyttävä. Kuinka tosissaan herrat Ricky Tournee, Isko Von Firemore, J.R. Hammond, Gene Rator ja Johnny Heartbeat oikein mahtavat olla? Tuskin ainakaan ihan täysin, mutta mitäpä tuosta. Kicking Like Thunder on kolmen rikollisen tarttuvan ja puhtaan kasarihenkisen kipaleen paketti. Reiluun kymmenneen minuuttiin mahtuu tarttuvia melodioita, iskeviä kertsejä, sekä tietysti tiukkoja kitarasooloja. Vokalisti Tourneekin omaa juuri täydellisen äänen, josta syntyy väistämättä assosiaatioita kultaiselle 80-luvulle.

Firenote pelaa rankasti nostalgian kanssa, mutta kun toteutus on näin kovaa luokkaa, ei pieni retroilu haittaa. Keikalla orkesteri on varmasti enemmän elementissään kuin kotistereoista nautittuna, ja remmin meuhkaus uppoaakin varmasti livetilanteessa väkeen vaivatta.

Mika Roth
High Hypnotic High Hypnotic: Pink Noise Conductor

Anjalankoskelainen High Hypnotic on selkeästi rankentanut linjaansa sitten viime demon, ja nyt voidaankin puhua perustellusti jo asennemetallista. Alkujaan bändi äänitti tätä uutta demoa varten neljä raitaa, mutta kaksi heikompaa viritelmää päätettiin lopulta jättää pois. Näin tämänkertainen annos onkin vain kahden kappaleen mittainen, mutta vastaavasti kumpikin raidoista on erittäin laadukas. Musiikillisen linjan tarkistaminen tuntuu onnistuneen erinomaisesti, sillä rankempi rutistus taittui jo aiemmin bändiltä hempeilyä paremmin. Soundit ovat edelleen kovin vaatimattomat, mutta sävellys- ja sovituspuolella on havaittavissa selvää kehitystä. Samaa voi sanoa laulusta, joka viime demolla oli vielä todellinen kompastuskivi, mutta joka nyt on noussut yhdeksi viisikon vahvuuksista. Kaksi biisiä on tuskastuttavan lyhyt näyte, ja jäänkin innolla odottamaan ”haikin” seuraavaa lättyä.

Mika Roth
Joint Depression Joint Depression: Unplugged

Parin viime demonsa tiimoilta desibelin sivuilla esiintynyt oululainen Joint Depression tarjoaa tällä kertaa otsikonmukaisesti akustisia versioita vanhoista ahdistusmetalli kappaleistaan. Uusien versioiden kyytipojaksi on tarjolla vielä Tool ja System Of A Down coverit, sekä yksi ihan uunituorekin kipale – niinikään akustisesti toteutettuina. Vaikka suhtaudunkin yleensä varauksella tällaisiin viritelmiin, onnistui Joint Depression vakuuttamaan minut nopeasti Unplugged-levynsä ideasta toteutuksen rautaisella tasolla.

Sähköisten soitinten poisjäänti on tuonut tutuista sävellyksistä esille aivan uusia ulottuvuuksia, ja toimivilla sovituksilla rakenteisiin on saatu riittävästi dynaamisuutta. Laulu ja kitarat käyvätkin nyt estottomammin vuoropuheluitaan, ja erityisesti vokalisti Maria Liikanen pääsee hyödyntämään hienoa ääntään sekä osaamistaan. Myös lainavedoissa osoitetaan kiitettävää mielikuvitsellisuutta, ja etenkin SOAD-versiointi on todella hienoa kuultavaa. Unplugged idea toimii varmasti livenä hienosti, mutta tuskin yhtyeen kannattaa silti uraa tämän idean varaan rakentaa. Mikäli linjaa halutaan vain keventää, löytyy raskaimman särökitaran ja nuotiomeiningin välistä varmasti parikin eri vaihtoehtoa.

Mika Roth
Järin Möyremä: Aatteiden sota

Järin Möyremä nimi nostaa mieleen heti miekka & magia osaston fantasiametalliryhmät, mutta niihin tämä nelikko ei kuulu millään tavoin, vaikka metallista puhutaankin. Yhtyeen sarka on jonkinlainen alakulometalli, jossa Viikate ja Black Sabbath tapaavat Rautiaisen Timon tuvan liepeillä. Tästä nimien tiputtelusta huolimatta Järin Möyrimä on kuitenkin ensisijaisesti aivan oma juttunsa, ja em. esiintyjät toimikoot vain koordinaatteina kohdetta määriteltäessä. Demon kahdesta kappaleesta ensiksi soiva Mikä piru on tumma, tarttuva ja kertosäevetoinen rutistus. Käytetyillä tarpeilla on tässä maassa tehty muutamakin hitti, joten hyvälle vaikuttaa. Toisena soiva Harhaanjohdettu on kaksikon hevimpi siivu, jossa suuren Iommin varjo nousee enemmän esille. Tarttuva ralli tämäkin, vaikka synkempi ja lohduttomampi onkin. Basisti/vokalisti Tomi Kankainen saa puhallettu laulullaan teräviin lyriikoihin hengen, mikä todella saa kuuntelemaan miehen tarinoita. Alkuun koruttoman pelkistetyiltä kuulostavat sävellyksetkin paljastavat aikaa myöten salattuja yksityiskohtia ja uusia puolia, mikä tuo niin kipaleille kuin kokonaisuudellekin lisää ikää. Lupaavaa, erittäin lupaavaa.

Mika Roth
Miseria Miseria: Lost Forever

Nummirockissa kelpo keikallaan allekirjoittaneen vakuuttanut Miseria tuntuu löytäneen punaisen lankansa tällä kolmen raidan mittaisella uutukaisellaan. Sitten viimevuotisen Silence Within demon kehitystä on tapahtunut jokaisella osa-alueella. Laulajakaksikon yhteistyö on nyt aivan uudella tasolla, ja erityisesti Virpi on saanut lauluunsa lisää syvyyttä. Samoin uusi rumpali on tuonut soittoon lisää ryhtiä. Kappaleet ovat aiempaa selvästi raskaampia, menevämpiä ja tarttuvampia, ilman että melodisuutta olisi jouduttu kuitenkaan uhraamaan.

Ensimmäisenä kuultava nimibiisi on kolmikosta tarttuvin, ja pienellä ruuvauksella raidasta voisi saada jopa pienoisen hitin. Paikoin hyvinkin Nightwish-henkinen Bitter Faith esittelee yhtyeestä aivan uusia puolia, joita kannattaisi tulevaisuudessa tutkia ehkä enemmänkin. Viimeisenä soiva Cruel Fairytale ei yllä ihan edeltäjien tasolle, vaikka pistääkin reilusti powerivaihteen silmään ja tallan lautaan.

Mika Roth
Mojo Swing Mojo Swing: II

Bensankatkuisen rock’n’rollin pyhille perusarvoille perustettu joensuulainen Mojo Swing on saavuttanut jo reilun vuoden iän, ja nyt olisi tarjolla bändin uran toinen, ytimekkäästi nimetty demo II. Vaikutteiksi ja vertailukohdiksi on saatteessa mainittu Motörhead sekä Peer Günt, eikä noilla nimillä kovinkaan kauas tämän nelikon rockauksesta päädykään. Rosoisten ja miltei likaisten kitarasoundien päälle nouseva käheä englanninkielinen laulu sopii bändin pakettiin kuin rock rolliin. Lätyn kaikki kolme biisiä ovat jokainen suoria luentoja perusrockin suurista arvoista, eli viina, naiset ja yleinen rellestys ovat tarinoissa tapetilla. Kokonaisuuden suttuisuus, joka ulottuu ihan lätyn kansiin ja saatteeseen, kääntyy tällä erää bändin vastaiseksi voimaksi. Samoin sävellyskynää tulisi vielä teroittaa, sillä niin Let Me, So Many kuin viimeisenä soiva Heat raitakin kärsivät jokainen lievästä mielikuvituksettomuudesta. Ei niissä rockin perusarvoissa mitään vikaa ole, mutta tarttuvuutta ja omannäköisyyttä pitäisi kyllä tulevaisuudessa saada ralleihin lisää.

Mika Roth
myGRAIN: The Red Frame

myGRAIN perustettiin melko tasan vuosi sitten, kun kaksi kitaristia ja vokalisti huomasivat edellisen kokoonpanonsa hajottua olevansa yhtyeettömässä välitilassa. Yhteistyö tuntui kuitenkin sujuvan kolmikon kesken hyvin, ja niinpä trio päätti perustaa uuden yhtyeen . Tyylillisesti myGRAIN on raskasta modernia metallin mätkettä, jossa melodisuus nousee korkeaan asemaan – kiitos kitaroiden ja taustalla jatkuvasti väijyvien koskettimien. Välillä synista tarjotaan hieman efektejä ja pulputuksiakin kokonaisuutta rikastuttamaan. myGRAIN liikkuukin erittäin lähellä eräitä länsinaapurimme orkestereita, minkä yhtye itsekin on toki tiedostanut. Vaikka bändi ei tuo juurikaan uutta metallin laajoille kentille, onnistuu se repimään tutuista elementeistä riittämiin uusia puolia esille. Tässä suurena etuna on eittämättä jäsenten pitkä musiikillinen historia. Bändin potentiaali on havaittu myös muualla, ja myGRAIN solmikin vähän aikaa sitten sopimuksen Spinefarmin kanssa. Kuulenemme yhtyeestä siis jossain vaiheessa lisää...

Mika Roth
SixteenEleven SixteenEleven: The Sandcastle King

Tamperelainen SixteenEleven pistää tällä debyyttituotoksellaan peliin neljän raidan annoksen rehdin suomalaisesti rockahtavaa metallia. Laulukielenä palvelee englanti, ja vaikka vokalistilla ihan mukiinmenevä ääni onkin, ääntämisessä olisi vielä reilusti parantamisen varaa. Biiseistä löytyy hyviä ideoita, mutta hetkittäin myös aivan käsittämättömän töksähtäviä ratkaisuja. Malliesimerkkinä tästä loikkimisesta voi pitää kolmantena soivaa Sedated Mind rymistelyä. Kappaleen väliosa ja kertsi ovat kumpkin todella hyvän kuuloisia, mutta ne tuntuvat olevan peräisin aivan eri biiseistä. Viimeisenä kuultava Miss Moneypenny päättyy vuorostaan aivan Iron Maidenin Killers-levyn henkiseen runttaukseen, mitä ei voi tosin pitää kuin positiivisena asiana.

The Sandcastle King on SixteenElevenin ensimmäinen virallinen tuotos, joten raakilemaisuus on ymmärrettävää, etenkin kun jäseniltä ei löydy paljoakaan musiikillista taustaa. Ideoita tuntuu riittävän, joten tästä saattaa kehkeytyä vielä vaikka mitä.

Mika Roth
Thousand Years Thousand Years: Death Is A Provisional Rest

Kesällä 2004 perustettu ja saman vuoden syksyllä nykyisen muotonsa saavuttanut lohjalainen Thousand Years syntyi bändin itsensä mukaan kyltymättömästä halusta soittaa heavya. Tuon halun takana ovat ainakin osittain olleet varmasti sellaiset yhtyeet kuin Machine Head, Pantera ja In Flames. Näitä pohjia on kuitenkin rikastettu runsaalla omalla näkemyksellä, jota jäsenille on ehtinyt kertyä muissa bändeissä touhutessa.

Lohjan koplan esikoistallenteellaan saavuttama lopputulos muistuttaakin aluksi hieman Total Devastationin debyyttiä, tai viimeiseksi jääneitä Die Krupps albumeita. Viiden biisin ep:n aloituskolmikko Control – Dark Kingdom – Blindness edustaakin ryhmän selvästi vahvempaa puolta. Loppupuolella ote lähtee kevenemään, jopa siinä määrin että moista voisi sanoa lipsumiseksi. Thousand Yearsin ensimmäistä tallennetta voi pitää lievästä epätasaisuudesta huolimatta onnistuneena, ja jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Mika Roth




Lukukertoja: 7005
Facebook
Artistihaku
Pieniss mys