Pienet

Sinkkubileet – elokuu 2005

22.08.2005


Come Down Blake: Come Dawn

Major Leidén
Helsinkiläinen rankempaa perinteistä rockia maisemaan paiskova Blake on julkaisemassa piakkoin kolmatta pitkäsoittoaan. Uutukaista ennakoiva Come Dawn single jatkaakin luontevasti matkaa siitä mihin bändin edellinen Starbringer albumi reilu vuosi sitten jäi. Eli kiinnittäkää turvavyönne ja unohtakaa peileihin vilkuilu sillä nyt mennään.

Ensimmäisenä soiva Come Dawn on alusta loppuun asti suoran äijämäistä rockausta, juuri Blakelle ominaiseen tyyliin. Aaro Seppovaaran tumman käheä laulu värittää rouheaa kitarointia, ja kaikesta huokuu syvän etelän polttava hehku. Kakkosraita Cosmic Race onkin sitten vähän oudompi tapaus. Rauhallisesti käynnistyvä heiluttelu saa pian lihaa luidensa ylle, ja pienen sopeutumisen jälkeen kipale kuulostaa ihan mukavasti rullaavalle. Kaasua olisi voinut tarjota jossain vaiheessa kyllä vähän lisää... Kahden biisin maistiainen nostaa odotuksia Blaken kolmatta albumia kohtaan huomattavasti. Mikäli lätyn materiaali yltää lähellekään tämän sinkun tasoa bändillä ei ole hädän päivää, eikä sen puoleen bändin faneillakaan.

Mika Roth


Someday Defuse: Someday

Tuhma
Modernia ja rankkaa rock´n´rollia pienellä punk-ulottuvuudella tahkova Defuse tarjoaa rytyytystään jälleen extra-raakana. Tämä vuosituhannen vaihteessa kuopiossa päin perustettu yhtye uskoo mätkeessään enemmän yleisen tunnelman luontiin kuin vähäisempien yksityiskohtien hiomiseen. Lopputulos onkin näin erittäin rosoinen, energinen ja suorastaan hengästyttävän vahva.

Sinkun kahdesta rusennusraidasta ensimmäisenä tarjotaan nimibiisi Someday, joka lähtee heti startista kaahaamaan täyttä vauhtia. Tiukan puristuksen sekaan on onnistuttu kuitenkin piilottamaan sen verran monta koukkua, että kappale saa aivan kuin varkain otteen kuulijasta. Kun siivu osoittautuu vielä tarttuvaksikin, täytyy singlevalintaa pitää kaikin puolin osuneena. Toisena soiva Shot Down himmaa rahtusen verran vauhtia, antamatta kuitenkaan tippaakaan periksi voiman puolelta. Biisi rullaakin sujuvasti eteenpäin, mutta jää paitsi ykkösraidan tarttuvuudesta. Defusen mätkettä kuuntelisi mieluusti isommissakin erissä, joten sopii toivoa että tulevaisuus toisi muassaan vaikka ihan pitkäsoitonkin. Suositeltavaa rypistystä kaikille hiomattoman rockin ystäville, jotka arvostavat sellaisia orkestereita kuin vaikkapa Hellacopters ja Entombed.

Mika Roth


Go Ahead! (Make My Day) Dirty Harry Sextet: Go Ahead! (Make My Day)

Rey
Turkulainen Dirty Harry Sextet liikkuu hikisissä maisemissa. 70-lukuista blaxploitaatiota ja likaisia harryjä tunnelmoidaan riettaan instrumentaalifunkin tahdissa, jossa puhaltimet nousevat loistoonsa. Kahden biisin sinkku pitää sisällään vaanivan Go Ahead!:in sekä b-puolen öisemmän nytkeen Footsteps. Wah wahia, perkussioita ja härskiä rytmiryhmää yhdistettynä saksojen tuuttaukseen ja vierailevaan trumpettiin. Yhtyeen aikeista kertonee jotain se, että kotisivuilla soittoniekoista valtaosa on valinnut valokuvakseen sen kovasti Ron Jeremyltä näyttävän mutristuksen. Ja sehän on rietas äijä jos kuka...

Ilkka Valpasvuo


Sweepin´ Out Firmfist: Sweepin´ Out

Common Royalty/Edel
Pitkälti sama porukka on kyseessä kuin Alarikin ylempänä läpikäydyllä sinkulla. Nyt vain päävastuun ottavat Luzid ja Polarsoul, Alarik vain vierailee nimiraidalla. Vauhdikkuudestaan huolimatta Firmfistin sinkun biisimateriaali ei kuitenkaan ole varustettu yhtä tarttuvalla kerrolla kuin Mun Suomella. Silti etenkin DJ eLin vahvistama I Can´t But Still I Can jamittaa hyvinkin liukkaasti. Kolmisen vuotta toiminut ryhmä luottaa englanninkieleen, kevyempiin aiheisiin ja huilusämplejen käyttöön. Sweepin´Outin taputukset ovat myös jees-juttu. Toimii...

Ilkka Valpasvuo


Hanoi Rocks: You Make The Earth Move

Major Leidén
Andy McCoyn ja Michael Monroen ihkaomaksi bändiksi muuttunut Hanoi Rocks julkaisi aiemmin tänä vuonna uuden Another Hostile Takeover -pitkäsoiton. Tuolta levyltä löytyvät You Make The Earth Move ja The Devil In You on nyt valjastettu myös singleksi.

Nimibiisi jatkaa tutuilla Hanoi Rocks linjoilla, eli biisi on suorastaan rikollisen tarttuva riffihirviö. Kipaleen tarttuvuus on hämmästyttävän tehokas, sillä ensi kuuntelulla se ei kuulosta juuri mitenkään erikoiselta. Ennen kuin huomaakaan päämelodia kolkuttelee jo nupissa, eikä suostu vaikenemaan niin millään. Samaa ei voi sanoa sanalla sanoen munattomasta kakkosraidasta, jonka olemassaoloa allekirjoittanut ei vain voi ymmärtää. Ymmärrän hyvin paineet uudistusten suuntaan, mutta ainakin tällä singlellä ne tuntuvat olevan todellinen kaksiteräinen miekka. Bändin onnistuessa tulos on hienoa kuultavaa, mutta kiville mentäessä käteen jää vain jotain minkä haluaisi nopeasti pyyhkiä lähimpään seinään.

Mika Roth


Kyyneleet Killville: Kyyneleet

Pop Yhtiö
Kotimaisen Killvillen yhtyeen musiikkia voinee luonnehtia melodiseksi keskitien pop-rockiksi, joka on kuin luotu radioaaltoja varten. Yhtyeellä on lukuisiin kilpailijoihinsa nähden kuitenkin yksi vahva valttikortti – vokalisti Ville Parkkonen. Parkkosen tumma ja rosoinen lauluääni on samanaikaisesti persoonallinen, miellyttävä ja voimakas, samaa ei voi sanoa lyriikoista joita herra laulaa. Singleltä ei löydy kuin yksi ainoa biisi, joten pitkälle vievien päätelmien teko on mahdotonta, mutta ainakin tämä raita on sanoituksiltaan vain jälleen yksi ”ja kukkaset nauraneet ei” valitus. Tätä on pidettävä hieman yllättävänä sillä sanoitusta on Parkkosen kanssa ollut rustaamassa Mariska. Muuten kaikki onkin sitten kohdallaan Killvillen leirissä, ja suuremman menestyksen povaaminen yhtyeelle ei ole lainkaan vaikeaa. Juuri tämänlaiselle kevyemmälle keskitien rockille löytyy aina tilausta maastamme, joten mikäli sävellyskynä pysyy vain yhtä terävänä kuulemme Killvillestä vielä reilusti enemmän tulevina vuosina.

Mika Roth


Lunchtime Lunch: Hey, It’s Lunchtime

Eteläsuomalaisen Lunch –trion toinen omakustannesingle pitää sisällään mukavan menevää särörokkia. Silmiinpistävin häiriötekijä on solistin kehno englanninääntämys, joka totisesti särähtelee korvissa. Ja ei, ei siitä ainakaan enää nykypäivänä saa minkäänlaista eksoottisuuslisää... Saatekirjeen mukaan kohtuullisen kokenut eli laskutavasta riippuen 5-13 –vuotias yhtye on laiskanpulskea, ei treenaa eikä keikkaile. Siihen nähden kolmen biisin sinkula yllättää positiivisesti: miltein iloisesti popahtava Person To Blame rokkailee raipakkaasti, positiivisuudestaan huolimatta sillä lailla puoliuhkaavasti. Kitaravinguttelu sopii kuvioon, basso kumisee tarttuvasti ja rytmi pysyy kohdallaan. Stadionmittoihin kaartava Fucking´ Personal särisee kaihoisasti ja melko rauhallisesti, nimibiisi Lunchtime tempoilee kiivaasti, kerron ollessa kohtuullisen tarttuvaa kaurapuuroa. Menevyydestä ja tiukasta soitosta huolimatta melko persoonaton toteutus ja finkelskan vääntäminen latistaa todellista kiinnostusta. Saisihan tästä varmasti sen reenaamisen kautta ihan mielenkiintoisenkin aterian aikaan...

Ilkka Valpasvuo


Gospel The Phonies: Gospel
Money Laundry

Kokkolalainen The Phonies juonii uutta pitkäsoittoa viimevuotisen Instant Elationin työtä jatkamaan. Tulevaa odotellessa maistiaisia pääsee nauttimaan kahden biisin singleltä, jonka mukaan tutut elementit ovat edelleen käytössä. Eli kaihoisan leijailevasta hiukan kiivaampaan vaihtelevaa poppista rokkia, jossa Tom Stenmanin värisevä ääni on kuin kotonaan. Muutoksena entiseen yhtyeen toinen kitara on vaihtunut Masi Isohannin taiteilemiin koskettimiin, jotka tuovat hiukan lisää keveyttä soittoon. Melankolinen maalailu Doggy Collar lähentelee värisevyydessään jopa R.E.M.:iä, ollen kuitenkin pienieleisempi vaihtoehto. Saarnauksella kuorrutettu Circles Of Mania tuo tuulahduksen jostain tivolin ja herätysjuhlien risteytyksen aamuyön tunnelmista. Jännä biisi kaiken kaikkiaan!

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 9721
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s