Pienet

Pienet II – Lokakuu 2005

26.10.2005

Air B.C.: The Blueberry Pie Sessions
Ihan uunituore helsinkiläisyhtye Air B.C. koostuu herroista Ivo Baric ja Daithi O´Clerigh, jotka ovat soitelleet yhdessä ennenkin. Niinpä ei ole mikään ihme, että kolmen biisin näyte on selkeästi koko katsauksen parasta ja eniten valmista kamaa. Herrojen sessioissa soi ilmava, mutta menevä pop, jossa kulkee jatkuvasti toimiva hienovarainen groove taustalla. Herrojen kansalliset juuret kuuluvat lähinnä aksentittomassa laulussa, muuten tämä bändi voisi oikeastaan tulla ihan mistä vain. Kolmen biisin näytteessä ei huonoja biisejä ole, mutta parhaat fiilikset nousevat haikeimmasta raidasta Get On, jossa maistuu vahvasti muun muassa Radiohead. Ainakin minun korvaani. Soundi on tyylikkäästä vähäeleisyydestään ja leijailevuudestaan huolimatta aika rikas ja monipuolinen. Hienoa!

Anna-Riikka: Demo 2005
Myönnetään, satuin seuraamaan Idolsin Tampereen karsintaa. Silmiin pisti monen muun surullisenkuuluisan yrittäjän ohella myös tuohtunut taiteilija Anna-Riikka Ahonen, joka ei voinut hyväksyä tuomariston nuivaa suhtautumista. Kuunnellessa neidon neljän kappaleen demoa sympatia menee kyllä sinne Jone Nikulan ja kumppanien suuntaan, sillä ei tämä nyt vielä ole mitään niin upeata. Haaveileva ja unelias, melankolinen laulu aika pienieleisellä taustasoitolla korostaisi lauluäänen erinomaisuutta, jos ääni olisi sellainen. Vielä tällä näytteellä se ei ole, vaikka potentiaalia en mene kieltämään. Etenkin englanninkielisellä Roses On The Snow -kappaleella kehottaisin panostamaan vieläkin siihen ääntämiseen. Ei se Jonen kuulostaa vain pitkiltä lauseilta Anna-Riikan laulaessa Idolsissa ole välttämättä kovin väärässä näidenkään biisien kohdalla. Aamuyö töksähtelee minun korvaani, lauleskelun puolelle menee. Tällaisen aikuispoppailevan riisutun tunnelmoinnin tullessa tarpeeseen laitan soittimeen mieluummin vaikkapa Naguaalin ekan levyn. Toki tämä on demo, mutta kyllä niidenkin kohdalla saa jo vaatia sitä jotain. Tässä sitä ei ole.

Cold Colours: Have You Seen The Ghost Of John?
Nelivuotiaan jyväskyläläisyhtyeen basisti-laulajan Sanna Lehtosen äänialoista nousee helposti mieleen eräänkin kiteeläisyhtyeen oopperalaulun hallitseva solisti. Silti kolmikon musiikki ei ole mitään heviä, vaan enemmänkin tuollaista tummaa ja vaaniskelevaa tunnelmarockia. Kun yhtye toteaa saatteessaan keikkojensa olevan intensiivisiä ja maagisia tapahtumia, on etenkin jälkimmäinen väite helppo uskoa. Jotain sellaista Tim Burtonimaista jykevää, karua mutta herkkää kauhutasapainoa Kylmien värien soundissa on. Rytmi junnaa, kitara tiluilee hissutellen ja kokonaisuus laahaa ilman turhaa puristusta. Mahtipontisuudestaan huolimatta soitto ei töki, vaan pysyy jatkuvasti valppaana. Kun yhtye on aloitellut soittamalla The Cure -covereita, on siitä jäänyt toki omat juttunsa, mutta pääsääntöisesti hommassa on melko omaperäinen meininki. Jutta Järvenpään junnailevalla kitaralla on iso rooli, samoin Sami Hurmerinnan polveilevaa lyömätyöskentelyä kelpaa kuunnella. Rokein raita IggyPopGoesHell ratsastaa ehkä tällä näytteellä tarttuvimmin. Haunting Bells on myös vinksahtaneempana neo-gootti-eepoksena oikein mainio. Post punk kohtaa vanhan koulun goth rockin, kuten kolmikko itse asian tiivistää. Mainio näyte!

Flyme: Pilot
Marko Loukamaan laululla ja Juha Kanasen akustisella kitaralla ja ohjelmoinneilla tyylikästä ja vauhdikasta poppia soittava Flyme lähtee heti kolmen biisin promolla liikkeelle, jossa ensimmäinen raita tarjoilee näytteen levyn biiseistä. Toki hommassa on myös lyömiä, bassoa ynnä muita mausteita, mutta laulu ja kitara ovat päärooleissa. Vauhdikas Turn Your Face kasvaa komeaan ja mieleenjäävään kertoon, jossa kuulaus kohtaa herkkyyden menettämättä eteenpäin pyrkivää tunnelmaansa. Hivenen Markon laulussa kaikaa töksäyttelevä englanti, muttei häiritsevissä määrin. Paitsi ehkä rauhallisemmissa maalailuissa, missä laulu entisestään korostuu. Tunnelma on haikeudestaan huolimatta reipas, johtuen varmasti menevästä poljennosta. Rauhallisempi Something About Love ei ole ihan yhtä iskevä sävellys, päätösraita Look In To My Heart kaartaa jälleen paremmin. Avainsanoja ovat juuri kuulaus ja haikea, mutta menevä melodisuus. Katsauksen hyvää keskikastia.

Garage Flower: The Green Light
Nokialla perustettu, mutta jo viitisen vuotta Helsingissä toiminut Garage Flowerin viisikko soittaa tällä kuuden biisin demollaan kosketinvahvisteista, iloisen sävykästä powerpopin johdannaista, jossa maistuu milloin garagepotku, milloin 80-luvun haaveellinen altsudisko, 60-lukuinen harmoniapoppi ja niin edelleen. Pääsääntöisesti bändillä on hyvä ja tyylikäs meininki, vaikka tällä äänitteellä etenkin laulusta vastaavien kielisoittajien Antti ja Kimmo Vanhatalon soundi on melkoisen tuhnuinen ja demomainen. Tunnelma on silti kohdallaan, viisikolla on selkeästi touhussaan näkemystä ja tinkimätöntä tyylitajua. Biisit vaihtelevat kiivaammista nykäyksistä kuten Stuck In The Dirt heleämmin ja rauhallisemmin maalaileviin tunnelmointeihin kuten Heartbreaking Games. Tyylivalikoima on melkoisen laajalle kurottova, mikä voi olla sekä hyvä että huono asia. Demovaiheessa ainakin toimii hyvin.

Jason muuttaa taivaaseen: Jason muuttaa taivaaseen
”JMT luottaa popahtaviin, nokkeliin ja vähäsäröisiin biisirakenteisiin. Musiikillisia koordinaatteja etsittäessä on nimet CMX, Absoluuttinen Nollapiste ja Ismo Alanko Säätiö hyvä painaa mieleen.” Näin on Helsinkiläisestä Jason muuttaa taivaaseen -kuusikosta todettu livekeikan pohjalta Desibelissä. Myös levymuodossa noita samoja nimiä voisi pistää yhtyettä ympyröivän piirin reunoille. Joosef Lakopoulosin laulussa on hivenen Yrjänämäisiä runonlausunta-piirteitä, joskin huomattavasti vähemmän shamanistisissa määrin. Soitanto taas kouraisee jostain Nollapisteen poukkoilevan progepopin ja CMX:n raskaamman jyystön puolivälistä. Myös Ismon kanssa hengenheimolaiseksi väittäminen ei ole ihan tuulesta repäistyä. Biisimateriaaliltaan neljän kappaleen demo ei vielä esittele mitään superkaunista, tarttuvaa, muttei myöskään kökköä tai epämääräistä outoilua. Aika popisti juoksevassa pohdiskelevassa suomirockissa on sekä raskasta säröä että haurasta ja korkealta kaartavaa melodiaa. Eli ainakin tuo särön määrä on hivenen kasvanut. Debyyttiään vuodelle 2006 väsäävältä kuusikolta ihan mielenkiintoinen näyte. Bändin nimi on kyllä aika käsittämätön...

Martin: Instrument
Savonlinnalainen Martin tekee elektronista instrumentaalihumppaa, jota tällä demolla on seitsemän kappaleen verran. Heti avausraita Saunaan kertoo olennaisen: tanssilavarytmejä aikast kalsealla konetoteutuksella. Tokihan Martin osaa tehdä ihan oikeita kappaleita, mutta jotenkin homma kuulostaa sellaiselta jota kuka vaan voisi vääntää harjoitellessaan tietokoneen musiikkiohjelmaa käyttämään. Ja kun perinteinen suomalainen humppa ei oikein koskaan ole minua lämmittänyt, kuulostaa tällainen orkesteriton versio jopa sitä lavakeikkaa valjummalta. Tivolissa on hiukan tuollaista kaaos-sinfonista uutta otetta, mutta aikamoista räpellystä sekin lopulta on. Kuten todettua, jokainenhan tällaista osaisi tehdä. Tässä tapauksessa kysymys ei kuitenkaan ole, että no mikseivät muutkin tee? Vaan että miksi tällaista on ylipäätään pitänyt tehdä? Vaikka tässä olisi haettu huumoriaspektia, niin siinäkin suhteessa jättää täysin kylmäksi. Minun oikean ja viihdyttävän musiikin kriteereilläni aivan luokatonta kuraa. Tiskaaminenkin on parempaa viihdettä.

Rauli Haverinen: Autumn Leaves
Helsinkiläinen trubaduuri Rauli Haverinen on ollut Desibelin kuuntelussa ennenkin. Herran Siskoni, olet niin hiljaa -äänite piti sisällään herkkää mies ja kitara –tulkintaa suomenkielellä. Rauli on operoinut myös englanniksi, ja arvostelussa oleva Autumn Leaves kattaisikin tuolta puolelta miltei pitkäsoiton verran. Puntaroin pitkään, että onko tästä jo vuodelta 2001 olevasta äänitteestä mitään järkeä enää kirjoittaa, mutta eipä se kai maailmaa kaada, ainakaan täällä osana demokatsausta. Ja etenkin kun Raulin haaveellinen, mollivoittoinen musiikki on omalla sarallaan oikein mukavaa kuultavaa. Levyn lopusta löytyy kappale, jossa kuullaan muutakin kuin vain kitaraa ja laulua, muuten mennään yksinkertainen on kaunista –kaavalla. Raulin hivenen töksäyttelevä laulu pelkän näpppäilyn kanssa onnistuu hyvin tuomaan touhun eittämätöntä sielukkuutta ja haurautta esiin. Aika lailla samaa korutonta kaavaa tarjoillaan läpi 10 kappaleen ja 40 minuutin keston, mutta homma ei ala enempiä puuduttamaan. Ehkä tuo tuoreempien kappaleiden äidinkielinen juttu kuitenkin pukee Raulia paremmin? Saahan niitä tunteita aina selvemmin tuotua esiin äidinkielellään...

Rhinocheroes: In Nuce
Vammalalainen rock-trio Rhinocheroes tahkoaa tällä joulukuussa 2004 nauhoitetulla neljän biisin näytteellään melko suoraviivaista rokkipaahtoa. Aika kehnot äänitykset tekevät Pietu Sepposen laulusta melko tukahtuneen, eikä ääntäminenkään ihan koko aikaa pysy ruodussa. Demo on bändin ensimmäisiä ja kuulostaakin siltä. Eli tekemistä on vielä, sekä soundien puolella ja oman persoonallisuuden esiintuomisessa. Toki tällainen melko perusletkeä rokkipotku on aina mukavaa kuultavaa, mutta vielä tällä näytteellä se ei Rhinojen soitossa säväytä. Parasta antia on slovari Never Forget You.

Varasteleva puutarhakääpiö: Demo 2005
Tamperelaisen viisikon seitsemän biisin demo alkaa hyvin. Valssipyörteilevällä Kynnettömillä käsillä Tommi Hillin puoli-ivallinen sanailu toimii hyvin, hommassa on tuollaista mukavan hölömöä tivolitunnelmaa. Mutta heti seuraavalla raidalla Varasteleva puutarhakääpiö keikahtaa muutaman asteen tylsempään suuntaan outouden tuntua hakevalla suomirokillaan, jossa poukkoilevuus ja hienohko kierous toki paistaa, mutta jotenkin homma ei ainakaan vielä iske. Samaa ongelmaa hommassa oli livemuodossa. Näiden kappaleiden osalta homma peilautuu esimerkiksi YUP:n suuntaan, mutta samanlaista räyhähenkisyyttä tai iskevyyttä en touhusta löydä. Toki yhtyettä voi kiittää melko vaikean tien valinnasta, kyllä minä tällaisellakin määrällä ilkikurisuutta hommasta pidän enemmän kuin perus-suomirokista ilman sen suurempia persoonallisia piirteitä. Tällä hetkellä yhtyeellä on hyvä nimi ja idea ja ainakin keikan puolesta osaavat soittajat. Nyt hommaan tarvitaan lisää kiteytystä ja luonnollisesti entistäkin parempia sävellyksellisiä ideoita. Sulavin ”helpompi” biisi tällä näytteellä on Parturiharjoittelija vuokratuolilla. Meikäläisen makuun nuo kieroimmat ja pöhköimmät hetket toimivat parhaiten.

Teksti: Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 6244