Pienet

Pienet – Helmikuu 2006

10.02.2006


ep Frozen Grooves: Ep

Helsinkiläinen Frozen Grooves on Henri Ruotsalaisen ja Juho Ojalan projekti, joka maalailee tumman haaveellista ambient-poppia. Neljän kappaleen demo-ep:n avausraita Friends For Life sykkii koneisasti, tunnelmoi koskettimilla ja haaveilee laululla. Ensimmäinen otsanrypistys nousee odotetusti laulusta, joka haaveellisuudestaan huolimatta onnistuu töksähtelemään. Finglishiä. Jos moisen pystyy sulattamaan, on FG:n kevyt konehaaveilu ihan mielenkiintoista ja kieltämättä kaunista musiikkia. Savant Mind lähtee edellistä selkeämmin 80-luvulle popcorn-mausteineen. Jos hommasta karsisi suurimman osan ohjelmoinneista, voisi hommasta nousta mieleen jopa kevyin Viola. Nyt homma jää melko kylmäksi, vaikka kasarisynabiittien ja haaveilun yhdistelmä onkin aika hyvä. Toteutus ei vain vielä ole kaikkein sulavin.

Bless Me tuo touhuun vielä hieman särökitaraa. Biisi antaa hyvin laululle tilaa tunnelmoida ja nouseekin levyn parhaaksi sävellykseksi hiukan liian laiskasta jazz-taustasta huolimatta. Pianolla jazzaileva Watercolour Ocean alkaa hyvin, mutta tukahtuneet kosketinsoundit vievät parhaan terän tunnelmasta. Aika lemmenlaiva-meininkiä. Kun laulusta saa turhan töksäyttelyn pois ja jos soundeihin saisi hiukan enemmän lämpöä, haluan kuulla kaksikon tuleviakin tuotoksia.

Ilkka Valpasvuo


Päiväntasaaja Inka: Päiväntasaaja (Promo/EP)

Jämijärveläisen Inkan ep:n päätyminen Pienet-katsaukseen johtuu siitä että sitä mainostetaan Promona. Lisäksi koosteessa oli hivenen levyvajausta. Päiväntasaaja-ep on joka tapauksessa sekä sisällöllisesti että ulkoisesti ihan “oikea” äänite, jonka hankkimista voisin vakavissani harkita, ellen olisi tätä arvostelukappaletta saanut. No, ainakin yhtyeen sivuilta voi tilata, mikäli kiinnostus herää.

Kuusikon kuusibiisinen levy mainitsee saatteessaan moninaisia nimekkäitä ja eri maailmoissa operoivia esikuvia, kuulostamatta silti suoraan yhdeltäkään niistä. Lähimpänä mainituista kotimaisista (Maj Karma, Kauko, CMX) mieleen nousee CMX, mutta sekin lähinnä solistin hetkittäisistä Yrjänämäisistä laulumaneereista sekä välillä hyvinkin jylhäksi yltyvästä seesteisyydestä johtuen. Levy alkaa junnaten ja hallitusti pyörteillen, avausraidasta Neon nousee mieleen kevyempi versio Maj Karmasta. Ei kai se yhtyeen itsensä tarjoama Interpolkaan nyt niin hirveään kaukaa haettua ole... Mutta siinä ei toki ole koko totuus. Laulu on melko suoraa eikä hommassa ole yhtään metallinen ote. Kakkosraita Juokse siirtää touhua ehkä astetta popimpaan suuntaan, joskin se junnaileva indierock-taustaote on edelleen vahvasti mukana. Kappale myös kasvaa hienosti melkoiseksi eepokseksi. Tässä vaiheessa alan allekirjoittaa myös saatteessa mainituiksi esikuviksi Mewiä ja AIRia. Aika persoonallinen keitos siis... Jos olet kuunnellut kotimaista Sydän, sydän-yhtyettä, niin Inka voisi ainakin hetkittäin olla se seesteisempi ja sumuisampi serkku.

Meri on sitten melkoisen lähellä sitä kevyempää Cloacaa, leijailevaa ja utuista meditaatiota. Rauhan vastapainona kappale myös kasvaa komeasti. Korkeilla kaarilla maalailevista nostatuksista tosiaan nousee hivenen vastaavia mielikuvia, kuin mitä Mew ja kumppanit saavat soitannollaan aikaan. Marssitahtinen Sola on hiukan synkempi versio samasta, akustispainotteinen näppäily Lopun alkuun hellii silittelevillä koskettimilla. Laulu on rauhallisimmissa kohdissa todella nautinnollista kuultavaa. Lopun alkuun on sekä itsenäinen kappale että alkusoitto heleään nimiraitaan. Vaikka päätöskappale kasvaa kerroksittain, jää se koko levyn rauhallisimmaksi ja keinuvimmaksi sävellykseksi. Inkan kiivaan junnauksen ja utuisen herkistelyn yhdistävä kaava on parhaimmillaan todella makoisaa.

Ilkka Valpasvuo


Pielisjoki Klaus Thunder & Ukkosmaine: Pielisjoki (EP)

Joensuulainen Klaus Thunder & Ukkosmaine tuo oman panoksensa ”opiskelijapiirien kulttibändien” inflaation kärsineeseen retkueeseen. Tämä mustanpuhuva duo Klaus Thunder (voc.) ja Wilhelm Meister (keyb.) on omintakeinen sekoitus etenkin 90-luvun diskoiskelmäkliseitä ja hallittua kökköyttä Aavikko-osaston kasibittisaundeilla. On kiistanalaista, pystyykö näitä camp-henkisiä casio-ratsujääkäriralleja kuuntelemaan selväpäisenä, mutta plussaa äänite ansaitsee suomenkielisyydestä, rohkeasta heittäytymisestä campin maailmaan sekä rankistelemattomuudesta. Parhaimmillaan tai pahimmillaan – näkökulmasta riippuen – satsi kuulostaa Neumannin vaietulta sooloprojektilta. Lisäksi kokonaisuutta vaivaa yksitoikkoisuus, kappaleiden samankaltaisuus.

Demotasoista materiaaliahan tämä pohjimmiltaan on, mutta täytyy silti myöntää, että näitä Juki Recordsin kahelinluovia ja energisiä tuotantoja kuuntelen paljon mieluummin kuin puhkituottamalla penetroituja totoja. Ja kun tarkkaan mietitään, niin ei joku ole tämän kummempaa musiikkia, tosikkomaisempaa vain. Ja jos kerran keikkaa pukkaa, niin mikäpä siinä. Ei se ole hullu, joka myy.

Janne Kuusinen


Väliinputoaja Mainstream: Väliinputoaja

Suutarilan lukiossa Helsingissä vuonna 1999 perustettu Mainstream seikkailee oudomman suomirockin ihmemaassa. Yhtyeen viiden äänitteen historiaan mahtuu ihan kaksi pitkäsoittoa, mutta koska tuorein kuuden biisin ep Väliinputoaja saapui toimitukseemme selkeästi cd-r:n muodossa, niin tänne demojen, promojen ja muiden pikkuhörhöilyiden sekaan joutui. Yhtyeen nykymuotoinen kokoonpano vakiintui männä vuonna ja ensi kertaa äänessä on nainen, Sanna-Mari Metsi.

Koska yhtyeen musiikkia on aika vaikea kuvailla lyhyesti tiivistäen, täytynee käydä levyä läpi kappale kappaleelta. Avausraita Lauri lähtee armeijaan yhdistelee kaikuisaa rautalanka-kitaraa kevyeen mollipunk-henkiseen ilmaisuun. Jostain syystä Sanna-Marin laulusta tulee hiukan mieleen Noitalinna Huraa, mutta pitkälti voipi johtua touhun puolivillaisuudesta, joka tässä tapauksessa on kohtuullisen sympaattista. Nuo mainiot temppeliritarit humppaa laiskoilla torvilla ja historiallisella tarinallaan ihan mukavissa semi-synkissä pop-pyörteissä, haikeasti poppaava Parraton sielu tuo mukaan Chris Rea-kitaraa ja päätöntä tarinaa. Huolimatta lännen lokari-aihepiiristään Herra Winchester saapuu kaupunkiin-kappaleessa ei pisaraakaan kantria, vaan menevästä ja ilmavasta rockista on kyse. Sanna-Marin laulu maistuu hetkittäin niin ilmeettömältä, että se itsessään antaa yhtyeelle persoonaa.

Melko kevyttä kauraa on myös levyn tarttuvin biisi Lentävä koira, jossa pianolla pimputellaan, kitaralla näppäillään ja laulua dempataan. Hyvä kertsi. Mutta Mutta... Levyn päätösraita päästää sitten itsensä irti vittumaisella mieslaululla ja kirkumisella sekä selkeästi aggressiivisemmalla asenteella. Melko päätöntä. Vaikka se terävin isku Mainstreamin jutusta vielä uupuukin, on yhtyeellä mahdollisuus nousta isompienkin piirien tietoisuuteen, jos saavat lisää Lentäviä koiria luotua. Kulttimainetta voidaan sitten tavoitella tuollaisilla Mutta-hullutteluilla.

Ilkka Valpasvuo


Demo Malegria: Demo 2006

Nokialainen(?) Malegria on pari vuotta soitellut melko raskasta musiikkia. Kolmen biisin demolla nelikko soittaa synkissä tunnelmissa metallihtavaa altsurockia tai rokahtavaa metallia, kummin päin vain. Joku raskailua paremmin tunteva voisi koppailla termeillä tarkemminkin... Solistin lauluääni on päällekäyvän brutaali, mikä sopii soittoon hyvin. Vielä tässä vaiheessa hiukan laahaavissa biiseissä ei sen kummempia erikoishienouksia ole, muttei myöskään mitään aivan ideatonta hakemista. Mukavan polveilevaa raskailua raskaalla bassolla ja maalailevilla kitaroilla, jossa annetaan myös ilmaa mollimelodialle.

Rauhallisempi kolmosbiisi The Line vaikuttaa viimeistellyimmältä, tosin jylhän laulun korostuessa homma meinaa mennä hetkittäin kornin puolelle. Taustalaulusta plussaa. Tuplabasarikertsissä laulu lähtee melkein mörinälinjoille, muttei ajaudu onneksi ihan puuroksi asti. Demon soundit ovat melko rosoiset ja tuotantopuolessa on vielä viilaamista. Mutta kyllä tätä demoa jaksaa tässäkin mallissa tällainen peruspopparikin kuunnella, joten mistään luokattomasta veivaamisesta ei ole kyse.

Ilkka Valpasvuo


Demo Metrosexual Skeletor Motors: Demo

Vuoden 2004 loppupuolella perustettu helsinkiläinen rock-nelikko Metrosexual Skeletor Motors laukkaa raavaan katurockin tahtiin. Neljän biisin demon avausraidalla Nice Boys´ Blues touhussa on rutosti nimensä mukaista blues-nytkettä. Särö on silti karheaa ja rytmi tiukka. Laulaja-kitaristi Sam O´ Love ilmaisee itseään ihan kohtuudella, vaikka varsinainen virtuositeetti odottaa vielä itseään ja englannissa olisi vielä hiottavaa. Kakkosraidalla At The End nelikko tahkoaa valoisammin ja edellistä menevämmällä hard rock-kaavalla. Pientä heleää väliosaa ja sitten taas talla pohjaan. Tässä ei paljon kerosiinia säästellä.

Through To You on sitten se pakollinen slovari, tummasti särähtävä leijailu. Ääntämisongelmat korostuvat heti, joten ainakin tässä vaiheessa kannattaisi keskittyä nopeampiin raitoihin. Ihan hienostihan biisin mollikantrahtava tunnelma säilyy, vaikka välillä maalaillaan korkeammaltakin. Punkahtava My Worst Addiction repäisee touhun takaisin isoille turbovaihteille. Nopeissa rykäyksissä MSM tuntuu pärjäävän hyvin, vaikka ei mitään uutta esittelekään. Räyhäisää rokinpotkua.

Ilkka Valpasvuo


Promo 05 Molly Grows Up: Promo 05

Parivuotias Naantalista Turkuun siirtynyt Molly Grows Up on heti ensimmäiselle studioäänitteelleen, kahden kappaleen promo-lätylleen, saanut tuottajaksi Jonas Olssonin, jonka työnäytteitä on kuultu mm. Calliston, Deep Insightin ja Disco Ensemblen levyillä. Yhtye tarjoaa musiikistaan termiä “tummia ja toiveikkaita sävyjä maalailevaa vaihtoehtorockia” ja tuollaista energistä, komeasti kaartavaa ja tummasti väreilevää paahtoahan tämä on. Juha Niskalan vokalisointi on yllätyksettömän kaihoisaa maalailua, joka taipuu karheampaan kiivailuun tarpeen mukaan. Mitään supertarttuvaa Victor´s Stand ja Ceramic eivät ole, mutta tuotantojälki ja kokonaisvaikutelma on sen verran ammattilaista jälkeä, että yhtyeestä varmasti kuullaan jatkossakin. Mikään kaikkein mielenkiintoisin tuttavuus näistä emo-altsu-tummasyinen rock-yhtyeistä Molly ei silti vielä ole. Kaipaisi lisää persoonaa ja tietysti myös hittejä.

Ilkka Valpasvuo


Pikkukukka Pikku Kukka: Promo 2006

Vuonna 2002 Emilia Norppa ja Lotta Savolainen perustivat yhtyeen nimeltä Pikku Kukka. Miehisillä kielillä ja lyömillä vahvistettu viisihenkinen duo on nyt luonut kolmen kappaleen näytteen. Levy alkaa jazz-bossanovahtavalla kappaleella Miks´et anna, jossa kevyehköt sävyt laulussa ja yleistunnelmassa kohtaavat tiukasti juoksevan rytmin. Hengeltään hommassa maistuu hiukan se alkuaikojen vilpitön Ultra Bra ilman sen syvällisempiä poliittisia sanomia. Söpöä?

Eevat on monta syltä tummempi ja haikeampi sävellys, jossa piano soi kuulaasti mutta polveillen ja meiningissä on enemmän tuollainen kevyt folkpoppis-ote. Lopussa kappale lähtee jopa raskaaseen tilutteluun ja jonkinmoiseen kevyeen psykoosiin. Vaikka etenkin laulussa maistuu hivenen tuollainen puolivalmis näkemys ja tulkinta, ei se tässä tapauksessa haittaa. Pikemminkin se lisää homman vilpittömyyttä ja intiimiyttä. Paras raita minun korvaani on silti hämärästi avaruus-kilkkaileva kevytproge-outoilu Odotan, jossa tunnelma on juuri sopivan vääristynyt ja vino – ikäänkuin vahingossa väärästä sävelestä laulettu mutta silti suunniteltu juttu. Ei vielä aivan kulttikamaa, mutta toki mielenkiintoinen tuttavuus.

Ilkka Valpasvuo


Pää Pää: Demo 2006

Helsingin suunnalla musiikkiaan luova kolmen miehen yksikkö Pää kulkee tällä kolmen biisin lätyllään monissa kohtaa lähellä Sydän, sydän-orkesterin debyyttilevyä Auto. Soitto on akustispainotteista, vinoilee junnailevasti ja kieroilee sanoituksillaan ainakin ripauksen verran samoissa maailmoissa. Kitaristi-laulaja Mikko Rekosen, basisti Ari Töyräänvuoren ja rumpali Jesse Liskolan vinoilua vahvistaa naisääni taustalaulussa. Avausraidalla Tapoimme kaksi nisäkästä homma leijuu akustisesti, kakkosraita Klimscheffskij lähtee hevimpiin sfääreihin, tuoden hetkittäin mieleen jopa Funin. Pääasiassa biisi kuitenkin leijailee pianovahvisteisesti, vinkuu kitaralla ja ihmettelee hyvällä tavalla hölmöllä laulullaan. Ydin näppäilee akustisesti, uhkaillen samalla synkän metallisilla soundeilla. Sitten homma vaihtuukin saman kuulaan naisäänen koleaan leijailuun ja jazz-pianoon, koneisen taustan uhitellessa yhä. Pahimmillaan kasari-syntikka- ja sähkörumpusoundi ovat kaameita, mutta kokonaisuutena biisien herkkyyden ja synkeän, pääasiassa kytevän raivon yhdistelmä toimii. Ajatustasolla joku Echo Is Your Love ei ole kovinkaan kaukana, vaikka musiikki kulkeekin eri polkuja. Uudeksi tuttavuudeksi sieltä mielenkiintoisimmasta päästä.

Ilkka Valpasvuo





Lukukertoja: 7035
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös