Pienet

Pienet – Huhtikuu 2006

04.04.2006


Cold Cold Ground: Lamb Cold Cold Ground: Lamb

Helsinkiläinen Cold Cold Ground syntyi vuonna 2001 lähinnä siitä syystä, että vokalisti Fat Tony Del Monte tahtoi viimein konkretisoida ideansa konemusiikin ja metallin yhdistämisestä. Kun synnyinsanat oli lausuttu vei vielä muutaman vuoden ennen kuin ryhmän rivit täydentyivät kokeneilla tekijämiehillä, ja nyt industrial/alternative -metallia työstävä yhtye on saanut valmiiksi ensimmäisen demonsa. Cold Cold Ground kyntää siis tummia peltoja tutuilla koneauroilla, kun kitaravetoista rytyytystä höystetään niin elektrohtavilla taustoilla, kuin selvästi metallisimmillakin soundeilla. Pahimmillaan tällainen ”leikkaa koneita – liimaa metallia” työstö kuulostaa vain hengettömältä kloonaukselta, mutta onneksi Cold Cold Groud ei päädy vain tämän kuukauden Paradise Lost – NIN kopioksi. Vaikka ryhmä ei olekaan vielä mikään uusi Waltari, osaa se jo yhdistellä eri genrejä vaivattoman helposti ja luonnollisen kuuloisesti. Raskasta mättöä, mutta selvästi rock-pohjalta. Tiukkaa koneistusta, mutta kiistämättömän orgaanisesti. Lupaavaa, tästä ryhmästä saattaa kehkeytyä vielä vaikka mitä.

Mika Roth


Dyessence: Follow The Line Dyessence: Follow The Line

Vuonna 2005 edellisen bändin raunioille perustettu Dyessence lataa tauluun kunnon döötti-rässäykset heti tällä ensimmäisellä demollaan. Yhtye on itsekin huomannut, että sen musiikin jäljet vievät treenikseltä kohti death- ja thrash-ryteikköjä, eivätkä ne Göterborg viitatkaan turhan kaukana ole. Svedu-ulottuvuus kuuluukin vahvasti lävitse, mutta mikäs siinä on kuuluessa kun rätke toimii näin moitteettomasti. Follow The Linen kolme raitaa kestävät jokainen 3 – 4 minuuttia, joten mihinkään pitkälliseen progeiluun tässä ei sorruta, vaikka saatteessa vähän sellaisestakin pelotellaan. Puhtaat soundit ovat eduksi ryhmälle, vaikkei kappaleiden rakenteissa mitään aivan tavattomia neronleimauksia väläytelläkään. Tietty suoruus ja tukeva suuntavakavuus ovatkin ryhmän parhaita puolia, joilla tämä kolmen raidan annos taotaan yhdeksi teräväksi ja syvälle iskeväksi metallivaajaksi. Tasavahvaa mutta samalla myös vähän tasalaatuista metallointia, joka kaipaisi selvästi persoonallisempaa otetta. No, tekniikkapuoli on ainakin hallussa jo rautaisesti. Tästä on hyvä jatkaa.

Mika Roth


Fatal Embrace: s / t

Elettiin loppuvuotta 2002 kun rumpali Toni Dahl päätti ajan olevan kypsän uudelle rockahtavaa perinteistä heavy metallia soittavalle bändille. Vuoteen 2004 mennessä Fatal Embracen tyyli oli jo tarkentunut siten, että koskettimet ja naislaulu saivat tukea kahden kitaran sekä rytmiryhmän rytyytyksestä. Vuoden 2005 lopulla ryhmä sulkeutui pariksi päiväksi studioon ja tuloksena syntyi tämä kolmen raidan debyyttidemo. Soundeiltaan kiekko on lähinnä kohtuullinen ja etenkin laulupuolella tyylikin tuntuu olevan hetkittäin vielä pahemman kerran hakusessa. Kappaleiden rakenteissa itsessään riittää kyllä hyviä ideoita, mutta sovitukset jättävät vielä paljon toivomisen varaa. Koskettimia on lisäilty sinne tänne, joskus onnistuneemmin joskus taas päälleliimatun tuntuisesti. Kolmesta siivusta ensimmäinen, Eternity Is Now, nousee selvästi muiden edelle. Kappale summaakin menevässä rakenteessaan ja tarttuvissa melodioissaan bändin vahvimmat puolet. Lisää treeniä ja tarkemmin ajateltu suunta, niin eiköhän se siiitä vielä lähde.

Mika Roth


Fifth Element: Green Devil

Nokialainen Fifth Element täräyttää leukaperiin sellaisen latingin melodista kasarimetallia, että nimet Gammaray, Primal Fear ja Metal Church kimpoilevat päässä villisti vielä useammankin kuuntelukerran jälkeen. Iskun voimaa tehostaa vielä ensiluokkainen työn jälki. Yhtye on kuuleman mukaan äänittänyt, miksannut ja masteroinut demo/promonsa itse omalla treeniksellään, mutta eipä tätä juuri kaupallisista julkaisuista erota. Kiekko tarjoaa minuutin mittaisen intron lisäksi kolme vauhtiraitaa, jotka liikkuvat pitkin ja poikin perinteisen metallin maita ja mantuja. Viimeisenä kuultava (Dont Sail Away) heittäytyy puolestaan akustisen tunnelmoivaksi, toimien loistavana päätöksenä tiukalle lanaukselle. Vokalisti Kake Haaramo omaa prikulleen tähän tyyliin sopivan äänen, joka muistuttaa vuoroin Bruce Dickinsonin rauhallisempaa laulua, vuoroin taas Kai Hansenin ja kumppaneiden suorempaa palkeiden puhallusta. Muillakin tonteilla ote on rautaisen vahva, joten kasassa on aivan pirun kova kiekko. Tällä materiaalilla luulisi lyövän vaivatta läpi niin Keski-Euroopan suunnassa, kuin mahdollisesti vähän pohjoisempanakin.

Mika Roth


Hollowheart: A Dying Day Hollowheart: A Dying Day

Kun sydämet ovat onttoja ei nauru ja ilonpito saata enää kiinnostaa. Niinpä neljän tummiin pukeutuneen nuoren miehen muodostama Hollowheart soittaakin kohtalokkaan tummaa ja hetkittäin jopa kaunista kitararockia. Tämän kovasti To/Die/Foria muistuttavan bändin musiikissa sävyt ovat siis sieltä varjoisammasta laidasta ja tarinoissa viattomien sydänten ei käy yleensä kovinkaan hyvin. Yhtye jatkaa tällä kolmannella julkaisullaan surullisten saagojen ikuistamista, mutta jotain sangen oleellista bändin paketista tuntuu yhä puuttuvan. Biisien koukut toki uppoavat syvään ja kertsit tarttuvat tervaakin herkemmin, mutta etenkään nimibiisiä ei voi sanoa kovinkaan persoonalliseksi. Bändin ote tuntuukin parantuvan raita raidalta ja viimeisenä kuultava Flames Of Romance pistää jo kummasti tutinaa punttiin. Ettei nimibiisistä oltaisi vaan yritetty vääntää väkisin hittiä... Hollowheartin valitsema polku on jo ehkä aiemmin käytetty, mutta kun lahjoja ja näkemystäkin tuntuu tarvittaessa löytyvän, uskoisin retkueella olevan mahdollisuuksia vielä pitkällekin tällä valitsemallaan tiellä.

Mika Roth


iRonica: Veil Of Desire iRonica: Veil Of Desire

Pohjanmaalla joskus vuosituhannen vaihteen jälkeen muotoutunut iRonica vakuutti jo edellisellä Trust demollaan, jolla tämä kuusimiehinen retkue tarjosi kunnon rautaisannoksen melodista englanninkielistä metallia. Jos ryhmän kone oli jo tuolloin viritetty korkeille kierroksille, on siitä kiristetty tällä kertää vielä rahdun verran enemmän tehoja irti. Veil Of Desire räväyttääkin kuulijoiden eteen kolme toinen toistaan tiukempaa ja massiivisempaa melodisen metallin jyrää, joilla metallin ominaispaino ja vauhti ovat kasvaneet vain entisestään. Yhdeltä pitkältä ja loppumattomalta kiihdytykseltä tuntuva aloitusraita Like I Die lyö raivolla tallan lautaan, kun taas toisena soiva Sinister vaihtaa puolestaan astetta hitaampaan ja raskaampaan lekaan. Kaiken metakan keskellä muistetaan onneksi myös nostaa jalkaa hetkeksi kaasulta, ettei rytyytys muutu ihan itseisarvoksi. Päätösraita My Own Solution yhdistää vuorostaan näiden kahden koulukunnan parempia puolia. Häpeilemättömän tarttuvaa, reippaasti etenevää ja juuri riittävän omannäköistä metallointia. Näin sitä pitää!

Mika Roth


Lost Detour: Painted veil Lost Detour: Painted veil

Riihimäkeläisen Lost Detourin jäsenillä on kuuleman mukaan hyvinkin erilaisia taustoja musiikin kentillä työskentelystä, ja tuo kyllä kuuluu totta tosiaan bändin soitossa. Kiekolla on mittaa reilusti yli 16 minuuttia, mutta biisejä löytyy vain kaksi. Ensimmäisenä soiva Painted rockaa metallisesti mutta samalla kiistämättömän progressiivisesti. Rakenteissa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista, vokalisoinnissa kuullaan niin raskasta örinää, matalaa murinaa kuin puhdasta lauluakin. Puhtaat osuudet tuovat samanaikaisesti mieleen Yesin, Dream Theaterin ja Chris Connellyn laulamat Ministry raidat. Outoa. Kakkosraita Veil tuo puolestaan mukaan selkeitä Opeth ja Pink Floyd vaikutteita, akustisuuden saadessa entistä enemmän jalansijaa. Hiljaiset fiilistelyt vuorottelevat raskaiden osien kanssa ja tunnelmat kääntyvät silmänräpäyksessä laidasta toiseen. Lost Detour onkin eräs persoonallisimmista ja tuoreemmista tuttavuuksista, joihin olen viimeaikoina tutustunut. Tässä onkin musiikkia niille progemetallin ystäville, jotka eivät kaihda raja-aitojen kaatoa, vaan oikeastaan etsivät mahdollisuuksia moiselle toiminnalle.

Mika Roth


Saattue: Ikiuneen... Saattue: Ikiuneen...

Voiko raskasta brittilähtöistä melodista doomia lähteä rytyyttämään mitenkään uskottavalla tavalla suomeksi? Riihimäkeläisen Saattueen mielestä ainakin voi. Aiemmin Kiduttajat nimellä toiminut ryhmä taivuttaa synkkää sanomaansa kolmen kitaran, koskettimien ja murinan / örinän / huudon voimin. Kitarat halkovat maisemaa komeasti, eikä rytmiryhmän työstä löydä moitteen sijaa, mutta laulu ei sen sijaan tahdo pysyä paketissa niin millään. Kahden vokalistin tarjoama suora lausunta, melodinen laulu ja viemäriosasto vaihtelee tasoltaan voimakkaasti. Välillä mikrofonin rääkkääjien yhteistyö sujuu kitkatta, mutta turhan usein jälki jättää vielä toivomisen varaa. Lyriikat käyvät läpi genren pahimpia klishenippuja, ilman että yhtye saisi puhallettua niihin omaa ilmettä. Sävellykset ovat onneksi tasokkaita ja biisien suruisat melodiat viiltävät syvältä ja pitkään. Suomenkieliselle doomille löytyy kyllä tämän perusteella tilausta, kunhan se suomenkielen käsittely vain saadaan päivitettyä sävellysten ja sovitusten paljon lupaavalle tasolle.

Mika Roth


Scarecrow: Earth Is Dead Scarecrow: Earth Is Dead

Hyvinkään kuolettavin kauhu-punkrock ryhmä Scarecrow on kesällä julkaisemassa debyyttialbumiaan, joka on kasteessa saanut nimen Deadcrow. Kyseistä kiekkoa esitellään tällä kuuden raidan mittaisella promolla, joka tarjoaa neljä levylle päätyvää biisiä vahvistettuna kauhuvetoisilla urku-introlla ja –outrolla. Raivoisasti etenevät raidat onnistuvat yhdistelemään raskainta takavuosien Bad Religionia, täysin seonnutta Turbonegroa ja nopeinta MisfitsDanzigin kauhumaailmoihin. Parhaiten tämä kaava toimii kiekon nopeimmissa biiseissä Dead And Happy ja Dead Crown On Your Face, jotka saavat lahkeet väpättämään kunnolla. Asteen rauhallisemmat Dying World ja Earth Is Dead eivät yllä aivan samoihin sykelukuihin, vaikka jälkimmäinen tahtoo tarttua jo ensikuuntelulla hanakasti nuppiin. Asiaan sopivan suttuisen promon (epämääräiset kopioidut mustavalko-kannet ja yksi flaieri vielä välissä) bonusraitana tarjotaan The Birthing (Samhain). Scarecrow edustaa kotimaamme kapean horrorpunkrock-genren parhaimmistoa, joten odotukset tulevaa pitkäsoittoa kohtaan vain kasvavat entisestään.

Mika Roth


The Chant: Breakdown The Chant: Breakdown

Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva The Chant kuvaa musiikkiaan termeillä tunnelmallinen, värikäs ja tarttuva. Tyylilajina on englanninkielinen melodinen ja melankolinen metalli, jossa alakuloinen ja puhdas mieslaulu päästää ilmoille suruisia tarinoita. Kitarat ja satunnaiset koskettimet maalailevat keskitempoisten kappaleiden taustoille upeita kuvioita ja biisien virheettömän harmoniset sävykartat sointuvat keskenään saumattomasti. Tässä vaiheessa onkin jo pakko mainita ne pari suurta nimeä, jotka The Chantin yhteydessä on varmasti lausuttu, ja tullaan takuulla vielä lausumaan, kerran jos toisenkin – eli Anathema ja Katatonia. Nuo alakuloisen tunnelmametallin kuninkaat kuuluvat vahvasti läpi The Chantin jokaisessa kappaleessa, mutta on yhtye sentään saanut yhdistettyä ilmaisuunsa runsaasti omiakin piirteitä. Näin vaikutteet eivät lopulta nouse bändin oman soiton määrääviksi tekijöiksi vaan päinvastoin. Minin viisi raitaa muodostavat vahvan paketin, jossa yhtäkään siivua ei tarvitse selitellä tai hävetä. Upean kaunis ja tasapainoinen kokonaisuus, jonka luulisi herättelevän jo isompienkin yhtiöiden kiinnostuksen.

Mika Roth




Lukukertoja: 6952
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös