Pienet

Pienet ‚Äď Huhtikuu 2006

04.04.2006


Cold Cold Ground: Lamb Cold Cold Ground: Lamb

Helsinkil√§inen Cold Cold Ground syntyi vuonna 2001 l√§hinn√§ siit√§ syyst√§, ett√§ vokalisti Fat Tony Del Monte tahtoi viimein konkretisoida ideansa konemusiikin ja metallin yhdist√§misest√§. Kun synnyinsanat oli lausuttu vei viel√§ muutaman vuoden ennen kuin ryhm√§n rivit t√§ydentyiv√§t kokeneilla tekij√§miehill√§, ja nyt industrial/alternative -metallia ty√∂st√§v√§ yhtye on saanut valmiiksi ensimm√§isen demonsa. Cold Cold Ground kynt√§√§ siis tummia peltoja tutuilla koneauroilla, kun kitaravetoista rytyytyst√§ h√∂ystet√§√§n niin elektrohtavilla taustoilla, kuin selv√§sti metallisimmillakin soundeilla. Pahimmillaan t√§llainen ‚ÄĚleikkaa koneita ‚Äď liimaa metallia‚ÄĚ ty√∂st√∂ kuulostaa vain hengett√∂m√§lt√§ kloonaukselta, mutta onneksi Cold Cold Groud ei p√§√§dy vain t√§m√§n kuukauden Paradise Lost ‚Äď NIN kopioksi. Vaikka ryhm√§ ei olekaan viel√§ mik√§√§n uusi Waltari, osaa se jo yhdistell√§ eri genrej√§ vaivattoman helposti ja luonnollisen kuuloisesti. Raskasta m√§tt√∂√§, mutta selv√§sti rock-pohjalta. Tiukkaa koneistusta, mutta kiist√§m√§tt√∂m√§n orgaanisesti. Lupaavaa, t√§st√§ ryhm√§st√§ saattaa kehkeyty√§ viel√§ vaikka mit√§.

Mika Roth


Dyessence: Follow The Line Dyessence: Follow The Line

Vuonna 2005 edellisen b√§ndin raunioille perustettu Dyessence lataa tauluun kunnon d√∂√∂tti-r√§ss√§ykset heti t√§ll√§ ensimm√§isell√§ demollaan. Yhtye on itsekin huomannut, ett√§ sen musiikin j√§ljet viev√§t treenikselt√§ kohti death- ja thrash-ryteikk√∂j√§, eiv√§tk√§ ne G√∂terborg viitatkaan turhan kaukana ole. Svedu-ulottuvuus kuuluukin vahvasti l√§vitse, mutta mik√§s siin√§ on kuuluessa kun r√§tke toimii n√§in moitteettomasti. Follow The Linen kolme raitaa kest√§v√§t jokainen 3 ‚Äď 4 minuuttia, joten mihink√§√§n pitk√§lliseen progeiluun t√§ss√§ ei sorruta, vaikka saatteessa v√§h√§n sellaisestakin pelotellaan. Puhtaat soundit ovat eduksi ryhm√§lle, vaikkei kappaleiden rakenteissa mit√§√§n aivan tavattomia neronleimauksia v√§l√§ytell√§k√§√§n. Tietty suoruus ja tukeva suuntavakavuus ovatkin ryhm√§n parhaita puolia, joilla t√§m√§ kolmen raidan annos taotaan yhdeksi ter√§v√§ksi ja syv√§lle iskev√§ksi metallivaajaksi. Tasavahvaa mutta samalla my√∂s v√§h√§n tasalaatuista metallointia, joka kaipaisi selv√§sti persoonallisempaa otetta. No, tekniikkapuoli on ainakin hallussa jo rautaisesti. T√§st√§ on hyv√§ jatkaa.

Mika Roth


Fatal Embrace: s / t

Elettiin loppuvuotta 2002 kun rumpali Toni Dahl päätti ajan olevan kypsän uudelle rockahtavaa perinteistä heavy metallia soittavalle bändille. Vuoteen 2004 mennessä Fatal Embracen tyyli oli jo tarkentunut siten, että koskettimet ja naislaulu saivat tukea kahden kitaran sekä rytmiryhmän rytyytyksestä. Vuoden 2005 lopulla ryhmä sulkeutui pariksi päiväksi studioon ja tuloksena syntyi tämä kolmen raidan debyyttidemo. Soundeiltaan kiekko on lähinnä kohtuullinen ja etenkin laulupuolella tyylikin tuntuu olevan hetkittäin vielä pahemman kerran hakusessa. Kappaleiden rakenteissa itsessään riittää kyllä hyviä ideoita, mutta sovitukset jättävät vielä paljon toivomisen varaa. Koskettimia on lisäilty sinne tänne, joskus onnistuneemmin joskus taas päälleliimatun tuntuisesti. Kolmesta siivusta ensimmäinen, Eternity Is Now, nousee selvästi muiden edelle. Kappale summaakin menevässä rakenteessaan ja tarttuvissa melodioissaan bändin vahvimmat puolet. Lisää treeniä ja tarkemmin ajateltu suunta, niin eiköhän se siiitä vielä lähde.

Mika Roth


Fifth Element: Green Devil

Nokialainen Fifth Element täräyttää leukaperiin sellaisen latingin melodista kasarimetallia, että nimet Gammaray, Primal Fear ja Metal Church kimpoilevat päässä villisti vielä useammankin kuuntelukerran jälkeen. Iskun voimaa tehostaa vielä ensiluokkainen työn jälki. Yhtye on kuuleman mukaan äänittänyt, miksannut ja masteroinut demo/promonsa itse omalla treeniksellään, mutta eipä tätä juuri kaupallisista julkaisuista erota. Kiekko tarjoaa minuutin mittaisen intron lisäksi kolme vauhtiraitaa, jotka liikkuvat pitkin ja poikin perinteisen metallin maita ja mantuja. Viimeisenä kuultava (Dont Sail Away) heittäytyy puolestaan akustisen tunnelmoivaksi, toimien loistavana päätöksenä tiukalle lanaukselle. Vokalisti Kake Haaramo omaa prikulleen tähän tyyliin sopivan äänen, joka muistuttaa vuoroin Bruce Dickinsonin rauhallisempaa laulua, vuoroin taas Kai Hansenin ja kumppaneiden suorempaa palkeiden puhallusta. Muillakin tonteilla ote on rautaisen vahva, joten kasassa on aivan pirun kova kiekko. Tällä materiaalilla luulisi lyövän vaivatta läpi niin Keski-Euroopan suunnassa, kuin mahdollisesti vähän pohjoisempanakin.

Mika Roth


Hollowheart: A Dying Day Hollowheart: A Dying Day

Kun sydämet ovat onttoja ei nauru ja ilonpito saata enää kiinnostaa. Niinpä neljän tummiin pukeutuneen nuoren miehen muodostama Hollowheart soittaakin kohtalokkaan tummaa ja hetkittäin jopa kaunista kitararockia. Tämän kovasti To/Die/Foria muistuttavan bändin musiikissa sävyt ovat siis sieltä varjoisammasta laidasta ja tarinoissa viattomien sydänten ei käy yleensä kovinkaan hyvin. Yhtye jatkaa tällä kolmannella julkaisullaan surullisten saagojen ikuistamista, mutta jotain sangen oleellista bändin paketista tuntuu yhä puuttuvan. Biisien koukut toki uppoavat syvään ja kertsit tarttuvat tervaakin herkemmin, mutta etenkään nimibiisiä ei voi sanoa kovinkaan persoonalliseksi. Bändin ote tuntuukin parantuvan raita raidalta ja viimeisenä kuultava Flames Of Romance pistää jo kummasti tutinaa punttiin. Ettei nimibiisistä oltaisi vaan yritetty vääntää väkisin hittiä... Hollowheartin valitsema polku on jo ehkä aiemmin käytetty, mutta kun lahjoja ja näkemystäkin tuntuu tarvittaessa löytyvän, uskoisin retkueella olevan mahdollisuuksia vielä pitkällekin tällä valitsemallaan tiellä.

Mika Roth


iRonica: Veil Of Desire iRonica: Veil Of Desire

Pohjanmaalla joskus vuosituhannen vaihteen jälkeen muotoutunut iRonica vakuutti jo edellisellä Trust demollaan, jolla tämä kuusimiehinen retkue tarjosi kunnon rautaisannoksen melodista englanninkielistä metallia. Jos ryhmän kone oli jo tuolloin viritetty korkeille kierroksille, on siitä kiristetty tällä kertää vielä rahdun verran enemmän tehoja irti. Veil Of Desire räväyttääkin kuulijoiden eteen kolme toinen toistaan tiukempaa ja massiivisempaa melodisen metallin jyrää, joilla metallin ominaispaino ja vauhti ovat kasvaneet vain entisestään. Yhdeltä pitkältä ja loppumattomalta kiihdytykseltä tuntuva aloitusraita Like I Die lyö raivolla tallan lautaan, kun taas toisena soiva Sinister vaihtaa puolestaan astetta hitaampaan ja raskaampaan lekaan. Kaiken metakan keskellä muistetaan onneksi myös nostaa jalkaa hetkeksi kaasulta, ettei rytyytys muutu ihan itseisarvoksi. Päätösraita My Own Solution yhdistää vuorostaan näiden kahden koulukunnan parempia puolia. Häpeilemättömän tarttuvaa, reippaasti etenevää ja juuri riittävän omannäköistä metallointia. Näin sitä pitää!

Mika Roth


Lost Detour: Painted veil Lost Detour: Painted veil

Riihimäkeläisen Lost Detourin jäsenillä on kuuleman mukaan hyvinkin erilaisia taustoja musiikin kentillä työskentelystä, ja tuo kyllä kuuluu totta tosiaan bändin soitossa. Kiekolla on mittaa reilusti yli 16 minuuttia, mutta biisejä löytyy vain kaksi. Ensimmäisenä soiva Painted rockaa metallisesti mutta samalla kiistämättömän progressiivisesti. Rakenteissa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista, vokalisoinnissa kuullaan niin raskasta örinää, matalaa murinaa kuin puhdasta lauluakin. Puhtaat osuudet tuovat samanaikaisesti mieleen Yesin, Dream Theaterin ja Chris Connellyn laulamat Ministry raidat. Outoa. Kakkosraita Veil tuo puolestaan mukaan selkeitä Opeth ja Pink Floyd vaikutteita, akustisuuden saadessa entistä enemmän jalansijaa. Hiljaiset fiilistelyt vuorottelevat raskaiden osien kanssa ja tunnelmat kääntyvät silmänräpäyksessä laidasta toiseen. Lost Detour onkin eräs persoonallisimmista ja tuoreemmista tuttavuuksista, joihin olen viimeaikoina tutustunut. Tässä onkin musiikkia niille progemetallin ystäville, jotka eivät kaihda raja-aitojen kaatoa, vaan oikeastaan etsivät mahdollisuuksia moiselle toiminnalle.

Mika Roth


Saattue: Ikiuneen... Saattue: Ikiuneen...

Voiko raskasta brittilähtöistä melodista doomia lähteä rytyyttämään mitenkään uskottavalla tavalla suomeksi? Riihimäkeläisen Saattueen mielestä ainakin voi. Aiemmin Kiduttajat nimellä toiminut ryhmä taivuttaa synkkää sanomaansa kolmen kitaran, koskettimien ja murinan / örinän / huudon voimin. Kitarat halkovat maisemaa komeasti, eikä rytmiryhmän työstä löydä moitteen sijaa, mutta laulu ei sen sijaan tahdo pysyä paketissa niin millään. Kahden vokalistin tarjoama suora lausunta, melodinen laulu ja viemäriosasto vaihtelee tasoltaan voimakkaasti. Välillä mikrofonin rääkkääjien yhteistyö sujuu kitkatta, mutta turhan usein jälki jättää vielä toivomisen varaa. Lyriikat käyvät läpi genren pahimpia klishenippuja, ilman että yhtye saisi puhallettua niihin omaa ilmettä. Sävellykset ovat onneksi tasokkaita ja biisien suruisat melodiat viiltävät syvältä ja pitkään. Suomenkieliselle doomille löytyy kyllä tämän perusteella tilausta, kunhan se suomenkielen käsittely vain saadaan päivitettyä sävellysten ja sovitusten paljon lupaavalle tasolle.

Mika Roth


Scarecrow: Earth Is Dead Scarecrow: Earth Is Dead

Hyvink√§√§n kuolettavin kauhu-punkrock ryhm√§ Scarecrow on kes√§ll√§ julkaisemassa debyyttialbumiaan, joka on kasteessa saanut nimen Deadcrow. Kyseist√§ kiekkoa esitell√§√§n t√§ll√§ kuuden raidan mittaisella promolla, joka tarjoaa nelj√§ levylle p√§√§tyv√§√§ biisi√§ vahvistettuna kauhuvetoisilla urku-introlla ja ‚Äďoutrolla. Raivoisasti etenev√§t raidat onnistuvat yhdistelem√§√§n raskainta takavuosien Bad Religionia, t√§ysin seonnutta Turbonegroa ja nopeinta Misfitsi√§ Danzigin kauhumaailmoihin. Parhaiten t√§m√§ kaava toimii kiekon nopeimmissa biiseiss√§ Dead And Happy ja Dead Crown On Your Face, jotka saavat lahkeet v√§p√§tt√§m√§√§n kunnolla. Asteen rauhallisemmat Dying World ja Earth Is Dead eiv√§t yll√§ aivan samoihin sykelukuihin, vaikka j√§lkimm√§inen tahtoo tarttua jo ensikuuntelulla hanakasti nuppiin. Asiaan sopivan suttuisen promon (ep√§m√§√§r√§iset kopioidut mustavalko-kannet ja yksi flaieri viel√§ v√§liss√§) bonusraitana tarjotaan The Birthing (Samhain). Scarecrow edustaa kotimaamme kapean horrorpunkrock-genren parhaimmistoa, joten odotukset tulevaa pitk√§soittoa kohtaan vain kasvavat entisest√§√§n.

Mika Roth


The Chant: Breakdown The Chant: Breakdown

P√§√§kaupunkiseudulta kotoisin oleva The Chant kuvaa musiikkiaan termeill√§ tunnelmallinen, v√§rik√§s ja tarttuva. Tyylilajina on englanninkielinen melodinen ja melankolinen metalli, jossa alakuloinen ja puhdas mieslaulu p√§√§st√§√§ ilmoille suruisia tarinoita. Kitarat ja satunnaiset koskettimet maalailevat keskitempoisten kappaleiden taustoille upeita kuvioita ja biisien virheett√∂m√§n harmoniset s√§vykartat sointuvat kesken√§√§n saumattomasti. T√§ss√§ vaiheessa onkin jo pakko mainita ne pari suurta nime√§, jotka The Chantin yhteydess√§ on varmasti lausuttu, ja tullaan takuulla viel√§ lausumaan, kerran jos toisenkin ‚Äď eli Anathema ja Katatonia. Nuo alakuloisen tunnelmametallin kuninkaat kuuluvat vahvasti l√§pi The Chantin jokaisessa kappaleessa, mutta on yhtye sent√§√§n saanut yhdistetty√§ ilmaisuunsa runsaasti omiakin piirteit√§. N√§in vaikutteet eiv√§t lopulta nouse b√§ndin oman soiton m√§√§r√§√§viksi tekij√∂iksi vaan p√§invastoin. Minin viisi raitaa muodostavat vahvan paketin, jossa yht√§k√§√§n siivua ei tarvitse selitell√§ tai h√§vet√§. Upean kaunis ja tasapainoinen kokonaisuus, jonka luulisi her√§ttelev√§n jo isompienkin yhti√∂iden kiinnostuksen.

Mika Roth




Lukukertoja: 7479
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs