Pienet

Pienet III – Huhtikuu 2006

25.04.2006


Freakthrone: Freakmen Of The Century Freakthrone: Freakmen Of The Century

Keravalainen Freakthrone pistää juurevalla rockauksellaan heti kättelyssä tuvan kaikki kaapit paikoilleen. Bändin 70- ja 80-luvuilta voimansa ammentava rock kun ei ole mitään tavallista räyhäämistä, vaan kuuleman mukaan ihan SUPER ROCKia – ja isoilla kirjaimilla kirjoitettuna tietysti. Kun tätä superrymistelyä lähdetään purkamaan, löytyy sen sisältä rouheita riffejä, komeita taiteilijanimiä, sekä kolme iskunkestävää ja raudanlujaa rock´n´roll biisiä. Vokalisti James Cauppi kiekuu ja karjuu tyylillä, josta tulee vuoroin mieleen mm. Eric Adams, Steven Tyler ja Bruce Dickinson. Kolmesta siivusta ensimmäisenä soiva nimibiisi Freakmen Of The Century on suoraan sanottuna täydellinen aloitus. Biisi onnistuu vauhdikkaalla rytyytyksellään kiteyttämään ne Freakthronen olennaiset osat reilun kolmen minuutin dynamiittiseen mittaansa. Kiekon kaksi muuta biisiä ovat nekin ansiokkaita vetäisyjä, mutta nimibiisin tasolle kumpikaan niistä ei yllä. Saatteen perusteella Freakthrone on mahdollisesti jo piakkoinkin solmimassa levytys-sopimusta, eikä sitä sovi ihmetellä. Tätä valmiimmaksi bändi ei enää demoasteella voi tulla.

Mika Roth
Gotham O.D: Serenity Gotham O.D: Serenity

Siitä on reilu vuosi kun Gotham O.D vieraili edellisen kerran Desibelin sivuilla. Goottirock ryhmän Rest In Bliss ep oli tuolloin arvioitavana ja yhtye vaikutti jo silloin vähintäänkin lupaavalta. Kuluneen vuoden aikana bändi on heittänyt keikkaa oikein olan takaa pitkin kotomaatamme, hitsautuen siinä samalla entistäkin tiiviimmäksi kokoonpanoksi. Serenity promo-ep esitteleekin kevyesti uudistuneen Gotham O.D:n, joka on saanut tumman metalliseen ja gootahtavan rockiin soittoonsa rutkasti lisää syvyyttä sekä painoa. Mitään valtaisaa suunnanmuutosta ei ole tehty, mutta ne tärkeät pienet tekijät vaikuttavat yhdessä lopulta todella dramaattisella tavalla. Viiden raidan nippu ei sisällä ainuttakaan hutia, muttei vastaavasti yhtään selkeää hittiäkään. Lupaavia melodioita ja riffejä tarjotaan tosin taajaan, joten se pankit räjäyttävä viisu saattaa olla jo ihan nurkan takana. Ilkan laulu huokuu jälleen upeasti tunnetta, Kimmon koskettimet ovat löytäneet oman paikkansa ja koko viisikko soittaa napakasti yhteen. Charon nousee rockaavien ja melodisten rallien myötä mieleen pariinkin otteeseen, eivätkä ne muutkaan ”isot” kotimaiset kaukana ole. Goottiryhmän osakkeet ovatkin selkeästi nousussa.

Mika Roth
Herem: I Am The Sun Herem: I Am The Sun

Herem syntyi alkuvuodesta 2005, kun basisti Tommi Hartin ja kitaristi Juho Laitinen huomasivat edellisen bändinsä hajoneen alta. Tässä tilanteessa ei voinut muuta kuin aloittaa alusta, ja tällä kertaa herrat tiesivät aivan alusta lähtien mitä uudelta yhtyeeltä halusivat: hidasta, raskasta ja tunnelmallista doomia, vanhan koulukunnan tyyliä kunnioittaen. Saman vuoden joulukuussa bändi oli kasvanut viiden jäsenen kokoiseksi, joten ensimmäinen neljän biisin mittainen I Am The Sun demo voitiin äänittää jo näinkin varhain. Raskaat tuomiotaan jakavat riffit raastavat ilmaa synkkyyttä julistavien sävellysten marssiessa hitaasti toinen toisensa perään. Rosoista äänimaisemaa rikastetaan entisestään murinaa ja örinää yhdistelevällä laululla, joka hieman yllättäen on peräisin naisihmisestä. Poikkeukselliset vokaalit tuovatkin Heremin doomaukseen oman persoonallisen piirteensä, joka on erittäin tervetullut näin tiukasti perinteitä kunnioittavassa juntassa. Neljästä biisistä yksikään ei nouse selvästi muiden edelle tai jää taakse. Vaikka pieni tyylillinen variointi voisi tehdä terää, kokonaisuus on silti hyvin hanskassa. Livenä bändi potkii varmasti täydellä kympillä.

Mika Roth
Mensura: Serpentine Benediction

Helsinkiläinen black metal pumppu Mensura perustettiin jo kolme vuotta sitten, mutta vasta äskettäin kaikki sen jäsenet saavuttivat täysi-ikäisyyden suuren muurin. Nuoruus ei kuitenkaan kuulu kuusikon soitosta ainakaan millään negatiivisella tavalla. Yhtye on lähtenyt rohkeasti sotkemaan kosketin/kitara vetoista modernia blackia selvillä death mausteilla, eikä kokeilun halu ole jäänyt vielä tähänkään. Soitinarsenaalia on lavennettu lisäksi viululla, joka hieman yllättäen tuntuu kuitenkin sopivan pakettiin napakasti. Kaksi kitaraa, koskettimet ja viulu käyvätkin läpi kiekon kovaa kisaa siitä, kuka milloinkin saa johtaa muuta revohkaa, eikä kolmen biisin ja viidentoista minuutin matka ratkaise missään vaiheessa tätä kilpailua kenenkään eduksi. Laveaa repertuaaria on pyritty hyödyntämään kappaleiden sovituksissa kaikin mahdollisin keinoin, mistä johtuen tunnelma on lähestulkoon sirpaleinen. Mensuran pahin ongelma onkin se, että ideoita – ja vielä ihan hyviäkin sellaisia – tuntuu piisaavan joka raidalle jo liikaakin. Näin kokonaisuus jää kaikessa mosaikkisuudessaan etäiseksi, eivätkä biisit pääse nousemaan parhaiden osiensa tasolle. Kuria sovituksiin ja selkeämmät linjat, niin tässä saatetaan päästä vielä vaikka mihin.

Mika Roth
Mondo Bizarro: Back With A Mean Kick Mondo Bizarro: Back With A Mean Kick

Power-rocktrio Mondo Bizarron synnyinsanat lausuttiin joskus viime vuosituhannen lopulla, mistä lähtien yhtye on levittänyt energisen, vauhdikkaan ja juuri sopivan rosoisen rock´n´rollin ilosanomaa. Yhtyeelle onkin kertynyt keikkabussin mittariin jo kunnioitettava määrä kilometreja, mutta kiekkoja retkueen historiasta ei syystä toisesta juurikaan löydy. Tuota puutosta paikkaa uusi viiden raidan mittainen promo/demo, joka ottaa kuulijasta heti kättelyssä tuhdin niskalenkin. 18 minuuttia ja risat kestävä rock´n´roll vuoristorata ammentaa voimansa siitä rehdistä kaljanjuonti- hauskanpito-rockista, jota ilman elämä olisi sangen harmaata ja ikävää. Ensimmäisenä kuultava Am I Dreaming ja puolivälissä maisemaan tärähtävä Werewolf ovat biisikatraan selvästi hittipotentiaalisimmat vetäisyt, joiden ripeässä etenemisessä on jotain hyvin Peer Güntmaista otetta. Myös hitaampi Three Old Men tarinointi koukuttaa hyvin ja nostaa lyriikoillaan hymyn herkästi huulille. Tämän näytteen perusteella Mondo Bizarro voisi aivan hyvin levyttää jo pitkäsoittoja jollekin yhtiölle. Toivottavasti bändi saa tuohon pian mahdollisuuden, sillä näin laadukkaalle ja suurella sydämellä tehdylle rockille löytyy takuulla aina tilausta.

Mika Roth
Out Of Breath: Try To Forget

“Lahtelaista brutaalia hardcorea vuodesta 2004” seisoo tämän demon saatteessa, eikä komealla kuvalla varustetussa lapussa sitten juuri muuta luekaan. Kun Out Of Breathin neljän biisin demon on kuunnellut pari kertaa lävitse, käy selväksi ettei lisäsanoja todellakaan kaivata. Yhtye on ottanut tavoitteekseen Pohjois-Amerikkalaisen hardcoren, jota nelimiehinen ryhmä pyrkiikin sitten kopioimaan niin tarkasti kuin mahdollista. Jälki on kieltämättä esikuville kunniaa tekevää, mutta persoonallisuudesta tai omasta tyylistä on aika vaikea puhua ääneen. Try To Forget demo jyrää kuin vauhtiin päässyt panssarivaunu, jonka ohjaimet ovat jääneet pysyvästi jumiin. Nelikko kurottaa siis korkealle ja vanhojen jenkkibändien lisäksi tiukasta kitara – basso – rummut – huutolaulu keskityksestä voi spotata myös huomattavasti tuoreempiakin vaikutteita. Mm. Burnt By The Sun, Today Is The Day ja Burst ovat nimiä, jotka voi helposti mainita Out Of Breathin yhteydessä. Vaikka lopputulos jättää toivomisen varaa saa yhtye kiekon aloitusraidalla sentään loihdittua raivoonsa reilusti omaakin adrenaliinia, mikä nostattaa toiveita tulevaa ajatellen.

Mika Roth
Ruin: Ruined Up Ruin: Ruined Up

Ruinin ensimmäinen muoto soitti bändin itsensä mukaan vielä ”varsin heavymetalhenkistä” musiikkia, mutta muutamien kokoonpanomuuotosten ja nimenvaihdon jälkeen esiin kuoriutui tämä täysiverinen thrash-yhtye. Ruin on tämän viiden raidan annoksen perusteella nostanut treeniksellään Slayerin, Kreatorin, Testamentin sekä kumppanit lähinnä jumalten asemaan. Mikäpäs siinä on vanhoja kunnioittaessa, mutta ikävä kyllä Ruin ei yllä itse lähellekään esikuviensa neroutta, tarttuvuutta ja laatua. Vaikka demon viisi raitaa pyörivät soittimessa kerran toisensa jälkeen, niistä ei jostain syystä tahdo jäädä niin mitään mieleen. Teknisesti kappaleissa ei ole mitään vikaa ja soittotaidossakin löytyy joka tontilla – eikä näitä kyseisiä taitoja pelätä esitellä. Kahden kitaran voimin viskotaan silmille kunnioitettava määrä riffejä, ja vokalistikin pyrkii rikkomaan mikrofoninsa huudon voimalla. Silti se jokin mikä tekee tavanomaisesta loistavaa, jää tällä erää puuttumaan, eivätkä demon suhruiset soundit ainakaan auta sen jonkin etsimisessä.

Mika Roth
Smoking Barracudas: Demo 2006 Smoking Barracudas: Demo 2006

Smoking Barracudas perustettiin vuonna 2004, kun raskaaseen rockiin viehtyneet jäsenet halusivat tuoda esiin hieman perinteisempää rouhintaa ”iskelmähevin ja meikkihardrockin kansoittamalla rock-kartalla”. Vielä saman vuoden aikana ryhmä julkaisi ensimmäisen neljän biisin mittaisen demonsa, joka todensi Smoking Barracudasin aikomukset. Kupletin juoni oli siis tuolloin raskas riffirock ja niin se on myös tällä toisella neljän raidan demolla. Niinpä rouheat riffit raikuvat, hiki virtaa ja 70-luvun juureva meininki pistää vahvasti esiin jokaisella raidalla. Vanha koulukunta Black Sabbathin johdolla nousee arvoon arvaamattomaan, kun aloitusraita Tour de States pörähtää käyntiin. Soundeiltaan demo ei häviäkään juuri ns. oikeille julkaisuille ja biisimateriaali on ilmaisulle asetetut rajat huomioonottaen hetkittäin jopa rohkeaa. Kilpailu stonerin ja doomin välillä kääntyy selvästi stonerin voitoksi, sillä reippaalla vedolla homma toimii, mutta vauhdin hidastuessa yhtye menettää nopeasti imunsa.

Mika Roth




Lukukertoja: 10246
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s