Pienet

Pienet ‚Äď Toukokuu 2006

02.05.2006


Dawn Delayed: Demo 2006

Helsinkiläinen Dawn Delayed on siitä harvinainen yhtye, että se kuulostaa jo ensimmäisellä demollaan lähes valmiilta bändiltä. Kieltämättä biisikynän lisäksi nelikko on panostanut myös nauhoitusprosessiin tuottaja Julius Maurasen huomassa. Tuloksena on neljän biisin äänite, joka kuulostaa siltä kuin The Curen kaltainen 80-lukuinen tummamietteinen rock löisi kättä U2:sen laajakangassaundin kanssa, maustaen touhua modernisti hiukan U2:stakin kaartavimmilla melodioilla. Demon akustinen nelosraita For Better Or Worse puolestaan kuulostaa laulua lukuunottamatta The Smashing Pumpkinsin näppäily-haikeiluilta. Hyvin yhtye tuntee omat sävynsä, sillä kaikki nuo mainitut yhtyeet ovat listattuna myös saatekirjeessä. Loppuvuodesta 2003 perustamansa yhtyeen laulaja-kitaristi Jani Marjoniemi kuulostaa siltä kuin olisi ikänsä laulanut tällaista musiikkia, säröisten kielten ja tymäkän rummuttelun luomaa menevyyttä kuorruttaa laulun lisäksi Tapio Aholan kuulaat koskettimet. Mahtipontisuudestaan huolimatta bändi saavuttaa vaaditun herkkyyden, jotta musiikki pysyisi koskettavana. Dawn Delayedin pelinavaus on yksi parhaista ellei paras demo koko vuoden sadosta tähän mennessä. Hakkaa monta pitkäsoittoakin vaikka kädet selän takana.


Lollipop Gestapo Holik: Lollipop Gestapo

Joensuulainen action rock-nelikko Holik pistää aika raskaasti ja karheasti. Kolmen (+1) biisin demolla avausraita Poppy lähtee kaahaamaan mukavan pirteästi, Olli Väisäsen laulun karheus ja tyyli lähentelee jo melkein punk-maailmasta tuttua räkäisyyttä. Riffit kiertävät ihan hyvin, mutta mikään kovin repäisevä isku Poppy ei ole. Lähemmäs vaikkapa Hellacopterseja kurkottava Backstabber toimii paremmin, leijailevasti jyräävä kerto jää mieleen ja säkeiden laulun ja kitaroiden vuorottelu on hyvä ratkaisu. Bones kaahaa kiivaammin ja vokaaleissaan rähisee hiukan puuroksi, vaikka laulussa on kieltämättä hilpeää päättömyyttä. Demolle on pistetty hivenen tuoreempi bonusbiisi, joka kuulemma kertoo paremmin yhtyeen nykymeiningistä. Leffasamplen(?) jälkeen liikkeelle jyräävä kappale kuulostaa soundinsa puolesta edellisiä tukkoisammalta, tarttuvuuden puolesta homma ei ainakaan parane. Hivenen rauhallisempi laulutyyli on ihan hyvä juttu, sitä voisi hyödyntää jatkossakin. Jotenkin biisi on enemmän tosikko kuin vanhempi Holik... Huumoria ei pidä menettää raskaassakaan kaahauksessa, vaikka miksikään lekkeriksi ei toki pidäkään lyödä.


laadidaadi Idolae: laadidaadi

Utuista poppia soittava tamperelainen Idolae nousee eteerisestä usvasta kiivaasiin aallonharjoihin, tuoden mieleen niin Radioheadin kuin monen muunkin vastaavan alan nimibändin. Kotimaisista nimistä Underwater Sleeping Society ja Rubik maalailevat hiukan samannäköistä maisemaa. Vuonna 2002 perustettu viisikko hämyilee harsopilvissään lupaavasti, osaten myös karata tarpeen mukaan pilvien lomasta tekemään taitolentoa. Taneli H. Hermusen utuisessa ja hiukan laiskassa laulussa ei juuri pahaa sanottavaa ole, Heikki Koskisen koskettimet maalaavat isossa roolissa. Vaikka varsinaista pysäyttävää sävellystä ei vielä tältä levyltä löydy, on potentiaalia vaikka muille jakaa. Uni-akustisen Radioheadin hengessä pohdiskeleva So I Love With The Moon miellytti ehkä eniten näin kotikuuntelussa, livenä kiivaammat korjannevat hedelmät. Mainiota!


Ragdoll Misleds: Ragdoll

Vuoden 2005 puolella nauhoitetut kolme biisiä esittelevät nuoren Jyväskyläläis-yhtyeen, jonka vahvuuksiin nostaisin melko kepeästi funkista ja bluesista vaikutteita nappaavan rockin vaivattomuuden, solisti Johannan kantavan ja keimailevan lauluäänen ja yleisesti menevyyden. Muutaman vuoden toimineen Misledsin rockia koristaa hyvin myös urkuri Karitan soitto ja taustalaulut. Levy alkaa funkkaavasti nytkyttävällä Gonna Be Finella. Tummasti väreilevää rockia hikisiin funk-rytmeihin yhdistelevällä laulusuoritukset ovat parhaimmillaan, vaikka aksentti hiukan töksähtelevä onkin. Kappale on mukavasti samaan aikaan kiivas, melodisesti maalaileva ja hengittävä. Funkkia on myös nimibiisissä lehmänkelloineen, mutta yleistunnelma on ehkä hiukan haikeampi ja bluesimpi. Bad rullaa tasaisimmin ja maalailee komeasti. Kitaristi Anssi pistää ihan kipakkaa sooloa. Kaiken kaikkiaan Misledsin äänite herättää kiinnostusta ja saa odottamaan yhtyeeltä jatkoa. Toki treeniä kannattaa edelleen vetää eikä pieni tuotannollinen lisäpuristuskaan välttämättä olisi pahitteeksi.


Promo 2005 Oire: Promo 2005
Indie Jones

Suomenkielistä rockia Tampereelta? Siinä on kolme sanaa, jotka laskevat ennakko-odotukset polviin. Oire vetää juttuansa melkoisen perinteisesti, maanläheisellä potkulla ja rupisella säröllä. Tällä kahdeksan biisin promo-äänitteellä kiinnittää ensinnä huomion soundit, jotka ovat kautta linjan hiukan sinnepäin. Kakkosbiisi Juuri pistää ehkä parhaiten pap-pa-da-daa-jollotuksineen, mutta mitään hirveän mielenkiintoista levystä ei löydy. Kitaristi-laulaja Pekan tulkintaa ei oikein pysty kehumaan, sovituksellisissa seikoissa ei poiketa peruslinjoista ja soittelukin on sen verran demotasoa, että treeniä kannattaa jatkaa. Oikein mittään ei tästä päähän jää, joten morjensta vaan ja seuraavaa levyä pyörimään! Vielä kun levyn lähettänyt Indie Jones-lafka pisti lähetykseensä liian vähän postimaksua. Toista kertaa en aio lunastaa promo-lähetyksiä postista, jottas tiedätte!


Promo 2005 Rijnswand: Promo 2005

N√§ht√§v√§sti Helsinkil√§isen(?) Rijnswandin nelj√§n kappaleen promolle on remiksattu yhtyeen kappaleita vuosilta 2002-04. Joten ihan tuoretta kuvaa yhtyeen soundista ei t√§lt√§ n√§ytteelt√§ saa. Avausraita Dharma Karma rokkaa ilmavasti, mutta hyvin rullaten. Henri Haapaniemi hakee vokalisointiinsa persoonaa melko vaiherikkailla k√§√§nteill√§ ‚Äď perus rokkilaulannasta kurkotetaan v√§lill√§ falsettiin, v√§lill√§ piruillaan ja muutaman kerran homma karkaa bassojylhistelyyn. Biisi on raskaasta rullauksesta huolimatta kohtuullisen kepe√§. Viel√§ rennompi, suorastaan lauhkea meininki leimaa Writing Lyricsi√§. Vaikka laulajan mielest√§ni kannattaa tuoda ulos hivenen peruskaavasta poikkeavaa tulkintaa, ei Henrin homma v√§lill√§ kuulosta hyv√§lt√§ vaan v√§kin√§iselt√§ outouden tavoittelulta. Ei tarvitse ‚ÄĚoutoilla‚ÄĚ koko ajan, vain tarpeen mukaan. Biisin haikea kitarakuvio miellytt√§√§ kovasti, soolokin putoaa vaikka menee melkein Chris Rea-kuulaudeksi. Mik√§ ei putoa.

Soulcheck huokuu teknistä uhkaa ja Henri laulu on synkeää paatosta. Tekninen soundi tekee biisistä aika tunkkaisen, kun juurevuus voisi toimia stonerin, garagen ja grungen välimaastoissa taivaltavalle soitolle huomattavasti paremmin. Vaikka sävelkynässä on luovuutta, ei homma kiteydy mihinkään ihastumista aiheuttavaan iskevyyteen. Päätösraita Down South (To The Crack) rullaa hiukan liian tasaisesti, murealla säröllä. Toivottavasti yhtye saa seuraavalla hommaansa hiukan kiteytettyä.


Demo 2005 The Everglades: Demo 2005

Turkulainen viisikko The Everglades kehuu saatteessaan olevansa 2000-luvun Kinks - on tarttuvia ja kauniita melodioita, joita tuetaan surisevilla kitaroilla ja hyvällä fiiliksellä. Ja tottahan noita mainittuja elementtejä myös löytyy tältä kolmen biisin demolta, joka on nauhoiteltu jo edellisenä kesänä. Ihan Kinksin parhaiden hetkien tarttuvuutta hommasta ei ehkä vielä löydy, mutta hyvällä tiellä ollaan. Biiseissä on hyvä fiilis, kitaroiden ja rytmiryhmän työskentely on hyvin tasapainossa ja Anthony Tomsonin karheahko laulutulkinta sopii poppailuun hyvin. Tarttuvuuttakin löytyy. Avausraita The Same Old Thing on ehkä levyn kiivain raita, mutta silti puhdasta poppia pienine elkeineen ja aurinkoisine tunnelmineen. Kakkosraita You Are My Life maalailee hivenen laiskemmin, mutta sympaattisen heleästi. Paras maku jää silti Supergrassähtävästä William Shatnerista, ehkä juuri Tähtilaivan kapteenin ja 911-juontajan hahmon takia. Shatnerin taannoinen levy oli aika hilpeä tapaus! Niin on myös The Everglades, toivottavasti yhtyettä kuulee jatkossa lisää...


Demo 2005 The Ride: Demo 2005

Pääkaupunkiseudulla vaikuttava The Ride on viisimiehinen raskaahkoa englanninkielistä rockia soittava yhtye. Kolmen biisin näyte alkaa raskaalla jyrällä The Live One, josta metallikaan ei hetkittäin ole kaukana. Hivenen kevyempi säe esittelee yhtyeen selkeän vahvuuden eli stemmalaulut, joita käytetään teemaan sopivasti. Miika Arhion pääosassa hoitama laulu on aika tuollaista tymäkkää leveätä haara-asento-asennetta, mutta myös kevyempi fiilistely taipuu. Parhaita puolia onkin sävyskaalan laajuus, tosin tuota kevyempää otetta kuuntelisi enemmänkin. Toive toteutuu heti seuraavalla sävellyksellä Stars, joka keskittyy enemmän kevyesti haaveilevaan pohdiskeluun. Aika korkealta kaarretaan. Vaikka raskaampi osasto kumartuu ennemmin alkuaikojen System Of A Downin suuntaan, löytyy fiilistasolla myös Pearl Jamiä. Kolmosraita Why Go On kasvaa akustisesti vaaniskelusta melkoiseen särömyllerrykseen ja kieltämättä SOAD:ia tässä hiukan hipaistaan. Ihan yhtä lailla mielenkiintoista settiä ei The Ride esitä, mutta kieltämättä ihan mielenkiintoisia juttuja löytyy joka kappaleesta ja kontrasteja maalaillaan kelvolla näkemyksellä.


Lintu UniSon: Lintu

Gospeljazzia soittavan Unisonin suurin ansio on ehkä se, että jos gospel-kenttää miettii, niin suurin osa musiikista taitaa olla sellaista mies ja kitara-näppäilyä. Tämä viisikko on kaikkea muuta. Solisti Erikan laulu heleilee todella hennosti ja sopii sellaisenaan todella hyvin fonilla, pianolla ja rytmiryhmällä astelevaan jazziin. Soitossa soi toki myös pop-elementtejä sekä haituvia soulista ja groovemmista tyylilajeista. Neljän kappaleen ja bonusraidan näyte kulkee unisesta himmailusta aurinkoiseen autereeseen ja bossanova-jammailuun. Suomenkielisten raitojen lisäksi mukaan on pitänyt änkeä myös englanninkielisiä sävellyksiä. Kielenvaihto tekee levystä hiukan sekavan, kun musiikkityylikin vaihtuu Piecemakerillä hivenen pontevammaksi. Bonusraita menee jo liiankin laahaavaksi piano-hempeilyksi meikäläisen makuun. Ja gospelin ollessa kyseessä, koko ajan lauletaan siitä yhdestä asiasta. Jazzin ystäville.


Teksti: Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 7485
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs