20.06.2006 Guns´n Roses: Appetite For Destruction, 1987

Pääsivu

Esittely

Levyarviot

DVD-arviot

Pienet

Livearviot

Valokeilassa

Klassikko

Vapaa vyöhyke

Ajankohtaista

Ajatuskupla

Toimitus

Keskustelu

Artistihaku

Sivustolla on parhaillaan, 65 vierasta ja 0 jäsentä Online.

Et ole kirjautunut!

Kirjautuminen

Rekisteröityminen

Guns´n Roses: Appetite For Destruction, 1987
20.06.2006

Vuonna 1987 Suomessa Pori-rock oli kuollut, Hanoi Rocks oli kuopattu ja helsinkiläisrock eli pientä sisäpiirin kulta-aikaansa. Speedmetal odotti maassamme vielä saumaansa ja toisella uudella mantereella grunge ei ollut vielä edes pilke isän silmäkulmassa. Mutta USA:n länsirannikolla tapahtui jotain. Turvallisiin tukkahevirockbändeihin oltiin jo hieman tylsistyneitä ja väsyneitä – tilaisuus oli otollinen jollekin astetta vaarallisemmalle ja paremmalle. Tämän tilauksen täytti Guns´n Roses esikoisalbumillaan Appetite For Destruction. Samaa genreä edustanut rähjäinen Mötley Crue oli toki näyttänyt, mihin meikkaavat ja tukkansa tupeeravat pojat pystyvät, mutta biiseissä oli toivomisen varaa. Voidaan sanoa, että Guns´n Roses ja sen esikoisalbumi palauttivat uskon vuosikymmeniä vanhaan hardrockiin. Levyn menestystä ei haitannut se, että sävellykset olivat haastavampia ja teknisempiä, ja persoonatkin vahvempia. Axl Rose & Slash olivat tyylilajinsa Page ja Plant, Jagger ja Richards.

Lähes 20 vuotta sitten, kesällä 1987, julkaistu Gunnareiden esikoisalbumi ei ilmestyessään räjäyttänyt vielä miljoonien ihmisten tajuntoja. Vuotta myöhemmin julkaistu ensisingle Sweet Child Of Mine veti kuitenkin potin kotiin ja pysytteli Billboardin Hot100-listan kärjessä kolme viikkoa. Tähti oli syttynyt. Muut sinkkulohkaisut, Welcome To The Jungle ja Paradise City, eivät koskaan yltäneet ensisinglen kaltaisiin listamenestyksiin, mutta eivät silti missään muodossa ole vähemmän tunnettuja tai arvostettuja. Levy on kaikkien aikojen myydyin debyyttialbumi ja on koko yhtyeen tähän mennessä parhaiten myynyt albumi.

Kukapa ei tunnistaisi albumin aloitusraidan riffiä: tervetuloa viidakkoon, tämä on Guns´n fucking Roses! Vauhtia ja vaaratilanteita. Seksiä, huumeita ja rokkia. Kirjaimellisesti eikä vain klisheenä paperilla. Aitoa rällästämistä ja silti bändi kuulosti täysin valmiilta ensi levystä saakka. Kuka olisi muuten arvannut, että levyn jatkona olisi kaksi levyllistä mammuttiteoksia, jotka käytännössä tuhosivat koko bändin. Mutta Appetite For Destructionin aikana elämä hymyili.

Levyn 12 biisistä voidaan hyvällä syyllä sanoa megasinglejen lisäksi klassikoiksi nousseen myös ainakin Mr. Brownstone ja My Michelle. Kauas eivät jää itsevarmuutta puhkuva It´s So Easy, herkän romanttinen Think About You ja elämän raadollisuutta maalaispoikana suurkaupungissa kuvaavat Out Ta Get Me ja You´re Crazy. Levyn päättää yllättävän vaisusti Rocket Queen. Näin hieno kokonaisuus olisi ansainnut vaikka peräti Paradise Cityn päätösraidakseen: Oh won´t you please take me home…

Täyteraitoja ei hyvällä tahdollakaan tältä tasaiselta levyltä löydy. Sisältö on kuin best of-kokoelma, jonka vähemmän klassikotkin biisit täyttävät paikkansa ansiokkaasti. Ja itse asiassa, kun levyn niinsanotut hittisinglet on lähes tulkoon puhki kulutettu radio- ja ravintolasoitoissa, tuntuvat sellaiset mainiot rockrallit kuin Night Train tai Anything Goes entistä raikkaammilta ja mielenkiintoisimmilta. Etenkin Night Train lukeutuu monien bändin ja albumin fanien suosikkeihin, vaikkei siitä singlemegahittiä koskaan tullutkaan.

Bändin ns. viimeisintä julkaisua Chinese Democracy on odotettu yli kymmenen vuotta. Sen ilmestymisestä tuskin kellään on varmuutta. Sillä välin voi levylautaselle kerta toisensa jälkeen asettaa tämän klassikon.

teksti: Minna Auvinen

Lukukertoja: 3189

Klassikoissa myös

Pulp: Different Class, 1995