Pienet

Pienet II – Kesäkuu 2006

30.06.2006


3124 Brainbow: 3124

Aiemmin vain livenä näkemäni turenkilainen Brainbow on luonut neljän biisin näytteen uneliaasta popista akustisvoittoiseen grungeen ja sykkivästi progeilevaan kaahaukseen vaihtelevaa musiikkia. Avausraita Streets etenee vielä kevyesti, hivenen vinosti honottaen, mutta kakkosraidalla Itch laulaja-kitaristi Leif Lind pääsee jo ärisemään ihan kunnolla soiton lähtiessä sykkimään ja särisemään sähköisemmin. Jos on tullut aiemmin käytettyä vertauskohtana ”pop-Nirvana”a, on kolmosraita Hörboi kyllä enemmän akustista Smashing Pumpkinsia, niin soitannollisesti kuin laulun puolesta. Päätösraita Emotion Synthesis lähtee taas enemmän progen maailmaan, jonne karkaamista lupaillaan ensin laiskasti vaaniskellen. Tuo laiskahko ”lupaus rajummasta” on ehkä nelikon parhaita avuja – vaikka ote on aika kevyt, huokuu ilmassa mukavasti vaarallisuuden tunnetta. Mikä on aina mukavaa rock-musiikin yhteydessä... Brainbown tapauksessa ei ole niinkään kyse potkusta munille, kuin syvällisemmästä pohdiskelusta, joka voi sitten johtaa hiukan suunnitellumpaan raivoamiseen kuin satunnainen jalanojennus. Aika turvallista soittoahan tämä kuitenkin on, mutta tuollainen kuva siitä minulle nousee. Diggailin keikalla eikä levykään muuta suuntaa. Eli hyvä.


TPB Circusfolk: The Progression Bell

Nimestään huolimatta vantaalaista Circusfolkia on vaikea mieltää sirkukseen. Ehkä yhtyeen polveileva fuusiopop sopisi taustaksi, kun sensaationnälkäinen yleisö odottaa nimekkään nuorallakävelijän astuvan harhaan. Ja ilman turvaverkkoa, tottakai. Myöskään folkiksi en nelikon soitantoa nimittäisi. Ennemminkin kyseessä on progressiivisen rockin polveilujen ja jazzin sisäänpäinkääntyneen, ”me tässä vähän taiteillaan keskenämme”-tyyppisen taiteilun yhdistelmä, jota esitetään haaveilevan popisti. Tosin kun yli yhdeksän minuutin pituuksiin yltävän Dead Waters HQ:in loppupuolella tulee vastaan mm. jodlausta, voi yhtyeeltä odottaa melkein mitä vain. Tiluttelu tuntuisi olevan bändille tärkeää, mutta kuulijaa ei unohdeta. Jossain vaiheessa – onneksi yleensä ennemmin kuin myöhemmin – yhtye havahtuu jameistaan ja siirtyy haaveilevaan poppiin, josta Havenin hymyävä akustinen helliminen on melkoisen mainio esimerkki. Kerroksittain kasvatettava poppis kasvaa aika Liekkimäisesti, erojen korostuessa etenkin kielivalinnan suhteen. Silti junnauksen ja melankolis-hymyävän tunnelmoinnin yhdistelmä on kevyempää (lue: vähemmän rockia) ja keskittyy enemmän tiluttamiseen. Soitannollinen kyky palvelee kappaleita enemmän Kingston Wallin tyylisen energisen avaruusmatkailun kuin ikikauniiden melodioiden ja surumielisen tunnelman kautta.


Mistique: Demo 2006

Kun nuoret tytöt nykyään pistävät rokkibändin pystyyn, on sitä ehkä kaikkein helpointa vertailla Tiktakkiin. Mistiquen kohdalla vertailussa on jotain perääkin, sillä sekä laulun että rockaavuuden osalta hommassa on aika pitkälti samanlaista otetta. Vahvassa roolissa olevat kuulaat koskettimet ja hiukan hevahtavat säröilyt ovat sitten jotain ihan muuta. Viiden nuoren neidon yhtye maistuu sanoituksiltaan oman ikäiseltään, joka on hyvä asia sinänsä, muttei tarjoa tällaiselle vanhalle patulle hirveästi. Etenkin kakkosraidan kuka kenenkin kanssa oikeastaan onkaan? –selvittelyt jättävät kylmäksi. Silti: Ihan kelpo rock-demo melko omaperäisellä kaavalla.


Serene: Slowly Fading

Jylhyys, kylmyys, lievästi eteerinen, pohjoinen kaamos ja melankolia... Tässäpä nopeasti mieleen tulevia laatusanoja porilaisen kuusikon Serenen haikean rauhallisesti maalaavasta säröpopista. Sanon popista, koska vaikka homma on melkoisen mahtipontista ja särö on raskaahko, ei homma todellisuudessa ole ainakaan metallia, hyvä jos edes rokkia. Nightwish ilman metallia ei myöskään olisi ihan koko totuus, sillä mitään oopperaa ei kuulasääninen solisti Maija Saari tulkitse. Hempeän kosketinmaton kohtaaminen milloin kevyesti, milloin raskaammin soutavan kitaroinnin kanssa toimii kaiken kaikkiaan kohtuu hyvin, laulun koristellessa kokonaisuuden lumiharsolla. Kakkosraita kulkee jo paljon lähempänä raskaamman ja metallisemman ilmaisun sävyjä, sukeltamatta silti sisään myrskyyn. Jylhyyskään ei kasva tönköksi, vaan homma etenee koko ajan. Herkkyyttä ja dramatiikkaa riittää ja jopa tällaiselle pop-diggarille irtoaa paljon Serenen näkemyksestä. Paranee useammalla kuuntelulla.


EP 2006 The Duke: EP 2006

Viimeksi kolme vuotta sitten lehdessämme huomioitu vaasalainen The Duke on pistänyt neljän biisin näytteen kasaan. Ledzeppelinmäiseen kitarasankarointiin ja queenmaiseen dramatiikkaan pohjaava nelikko on liikkeellä selkeästi valmiimmalla meiningillä, onhan takana mm. bändikisoissa menestymistä ja helposti yhdeksi verrokiksi nostettavan länsinaapurin ylpeyden The Arkin lämppäämistä. Mikko Kananojan ulottuvasta ja moneen sfääriin kurkottavasta lauluäänestä tuli avausraidalla Lolita hivenen mieleen jo edesmenneen Maryland-yhtyeen Ville Härkönen, muilla raidoilla mies lähtee enemmän rokkikukkoilun jylhään maailmaan. Jo mainittu avausraita lähtee hyvällä potkulla, vaaniskellen tymäkällä bassolla ja falsetin kanssa teutaroivalla laululla. Jämäkät kitarariffit vaihtuvat hetkessä haikeaan kosketinmelankoliaan ja tiukasti etenevä vuoristorata syöksyy pohdiskelevasta ylämäestä kiitävään alamäkeen. All This Time antaa vaeltelevalle kitaralle entistä enemmän tilaa, Drama Queenin maalaillessa uneliaammin. Päätösraita Crazy Days lähtee enemmän revittelemään, vaikka haaveellisuutta löytyy tästäkin sävellyksestä. Ihan mielenkiintoista jamittelevaa kitararockia.


Promo 2006 The Warblinkers: Promo 2006

Desibelissä aiemminkin huomioitu The Warblinkers pistelee kolmen biisin promollaan ehkä hiukan entistä punkimpaa rockitusta. Vaikka soundipolitiikka on edelleenkin suhteellisen raskas ja säröisä, on menevässä fiilistelyssä enemmän valoa ja punkahtavaa riehakkuutta. Vaikka etenkin avausraita Pick An Eye lähtee raskaalla ja tummalla otteella, en pistäisi bändiä tällä näytteellä enää sinne hevimmän rockin lokeroon. Sen verran ilmavampaa ja jopa hymyilevää kaahausta ja jopa haaveellista melodiaa tarjoillaan About To Say:llä ja Overdrive:lla, että ainakaan puisevaksi jyystöksi hommaa ei parane haukkua. Mukavan karheaa, menevää ja riehakasta rokkipunkkia.


Promo 2006 Trouble Hounds: Promo 2006

Helsinkiläisen rock-yhtye Trouble Houndsin kolmen biisin promo esittelee juurevasti svengaavan rock-yhtyeen, jonka soundi on säröisen rullaava ja josta Tuomo Sipposen vokaalit tekevät melkoisen ilmavaa ja melko korkealta kaartavaa. 60-70-lukuisestihan tässä kaahataan, vaanitaan pienesti kiertävillä tilutuksilla ja rullataan groovella bassolla. Proge-elementtejä sisältyy keitokseen vahvasti, etenkin kakkosraita Lunaticin lopussa. Pieni poukkoilevuus onkin mukava piirre, vaikka homma pysytteleekin pitkälti valittujen kulku-urien varrella. Vielä tällä näytteellä nelikko ei kuitenkaan esittele mitään todella persoonallista, aika perinteistä menneille vuosikymmenille kumartavaa rokkitilutusta Houndsit veivaavat.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 5567
Facebook
Artistihaku
Pieniss mys