Pienet

Pienet ‚Äď Elokuu 2008

17.08.2008


Pristine Embassy Of Silence: Pristine (Promo-EP)
Solisti Ines Lukkasen ja kitarasta ja koskettimista vastaavan Tero Kalliom√§en duosta viisihenkiseksi b√§ndiksi kasvanut Embassy Of Silence liikkuu edelleen tumman tunnelmallisen ja komeasti melodiamaalailevan rockmetallin parissa. Heti melkoiseen rumpukeskitykseen asti ylt√§v√§ Catherine & Heathcliff vakuuttaa sek√§ harmonian, nostatuksen ett√§ mukavan ‚ÄĚpaholaismaisuuden‚ÄĚ puolesta. Metalliriffit eiv√§t my√∂sk√§√§n suotta sel√§t√§ koukkuja The Gemini Ascendantilla, vaan osataan my√∂s nauttia kaikessa rauhassa Lukkasen kauniista √§√§nest√§ hiljaisempien hetkien parissa. Suurin kysymysmerkki l√§tyll√§ on Nick Cave -klassikosta Where The Wild Roses Grow metallistettu versio, joka ei mill√§√§n tasolla nouse Caven ja Kylie Minoguen version kanssa kilpailemaan. Nyt on haukattu hiukan turhan iso pala, t√§m√§n biisin vahvuudet ovat nimitt√§in ne samat tutut, metallijylhistely vain latistaa kokonaisuutta eik√§ Lukkanen mitenk√§√§n haasta Kyliet√§, puhumattakaan Caven m√∂re√§st√§ runollisuudesta. Omilla ralleillaan yhtye on paljon turvallisemmilla vesill√§ liikkeell√§ eik√§ purjehdustaidoissa ole kauheasti motkotettavaa. Melodisen rokkimetalli sarjassa kelpo tulokas.

Ilkka Valpasvuo


For Funerals To Come: This City
Kerimäkeläisen For Funerals To Comen uusin demo on järjestyksessään bändin toinen ja nykyiselle kokoonpanolle aivan ensimmäinen. Kahden biisin voimaan luotetaan ja kuten saatteessakin jo mainitaan, kyseiset biisit eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Nimibiisi This City indierokkailee stereotypisen söpösti: Säkeistössä tunnelmoidaan näppäilyllä kun taas kertsissä paahdetaan säröllä ja persoonallinen Bono-ääni käy falsetilla. Ihan iskevää kertosäettä on tarjolla, mutta jotenkin biisi vain uppoaa massaan, kun sävellyksen veto ei vielä ihan riitä. Kakkosbiisi Rejection / Obsessionissa tunnelma vaihtuu täysin, kun tempoa ja agressiivisuutta ilmestyy jostain valtavasti lisää. Rummut takovat raivokkaasti ja laulussa kokeillaan nyt vähän huutoakin. Ideaa on tässäkin, mutta stereotypisyyden katoamisesta huolimatta koukuissa ei ole vieläkään tarpeeksi terää mihinkään sen kummempaan. Tarkemmin hiottuja sävellyksiä, kiitos, seuraavalle lätylle ja siten biisien erilaisuuskin muuttuu rikkaudeksi, kun nyt se ilmenee lähinnä linjattomuutena. Vielä ollaan pelkästään semi-hyvällä tasolla.

Jarmo Panula
Gonebad Gonebad
Lohjalainen Gonebad tituleeraa soittavansa progressiivista rockia mausteilla. Kolmen melko lailla erilaisia s√§vyj√§ esittelev√§n biisin paketin avaus saisi tikan t√§ht√§√§m√§√§n silti enemm√§n metallisen m√§tkeen puolelle, tai ainakin hevahtavan riffi-ilmaisun suuntaan. Toki vaeltelevaa maalaustakin l√∂ytyy raskaassa kaurassa. Tym√§k√§sti alkaa my√∂s kakkosraita Interactivity, mutta itse s√§keist√§ l√∂ytyy my√∂s keveytt√§. Silti raskaus t√§ytyy ilman muuta muistaa mainita Gonebadin kohdalla. Soitto pysyy hyvin kasassa ja tukanheittoa edist√§v√§ss√§ kaahauksessa on mukavan sulava ura. P√§√§t√∂sraita Of Wolf And Prey l√§hteekin sitten ihan akustisiin tunnelmiin ja tuo esiin paremmin seikan jonka raskas kaahaus hiukan peitt√§√§. Trion laulaja ja osa sovituksistakin kuulostavaa l√§hes grungelta ‚Äď tai ehk√§ ennemmin amerikkalaiselta tummalta alternativelta, ei t√§ss√§ nyt mit√§√§n Nirvanaa olla miss√§√§n vaiheessa l√§hell√§. Mutta joku Soundgarden ei en√§√§ olekaan niin kauhean kaukana. Gonebad t√§r√§ytt√§√§ ihan vakuuttavasti.

Ilkka Valpasvuo


Boogie Masters Of The Boogie Woogie Style
Pitkällä nimellä koristeltu helsinkiläinen rock-trio Masters Of The Boogie Woogie Style ei nimestään huolimatta pistä boogieta eikä woogieta, vaan lähtee kolmen raidan demollaan aika kipakan katurockin pariin rullaavalla askelluksella. Särön ohella soittoa toki leimaavat myös etenkin laulussa kuuluvat kepeämmät vaikutteet. Mutta silti eniten mennään tiluttelevasti haara-asennossa. Eikä tätä oikein alternative rockiksikaan ihan ensimmäiseksi leimaisi, sen verran suoraviivaista meininkiä kolmikon rokitus on. Melodiapopmausteinen katurockin sivuhaara voisi olla lähempänä tämänhetkistä totuutta. Ghostbustersin hengessä jammailevan Among The Peoplen jälkeen lähtevä kolmosraita No One But Me rauhallisemmalla tummalla kaarellaan vakuuttaa parhaiten. Ajan ottaminen biisin kasvatukseen ja muutenkin harmonisempi kokonaisuus nostavat myös lätyn kokonaispisteitä.

Ilkka Valpasvuo


Gonebad Rum Point: Flight Delayed
Tummasyisell√§ tukahtuneisuudella leimattua indierockia popilla otteella soittava Rum Point hy√∂dynt√§√§ my√∂s progen maalailevia s√§vyj√§. Meiningin tummuus maistuu hetkitt√§in aika tylylt√§, vaikka etenkin laulussa kaikaa my√∂s ripaus toivoa ja kitaravalleissa on energiaa. Joskin hivenen pelkistetyss√§ muodossa sit√§kin. Tavallaan Rum Pointin nelj√§n biisin promo kuulostaa silt√§ kuin silt√§ √§√§nitett√§ess√§ olisi j√§√§nyt muutama kanava tukkoon, mutta veikkaan kyll√§ ett√§ sellainen soundillinen ‚ÄĚummehtuneisuus‚ÄĚ on t√§ss√§ tapauksessa ihan haettu tyylikeino. Rum Pointin k√§ytt√§m√§ progemaalailu ei pid√§ kiirett√§ vaan s√§vytt√§√§ v√§rej√§√§n kaikessa rauhassa. Vaikka rauhan tunne onkin tavoiteltava asia, niin hetkitt√§in viisikon jumitus oikeasti hiukan jumahtaa. B√§ndin ensimm√§isen√§ omana kappaleena esitelt√§v√§ p√§√§t√∂sraita Fugitive on t√§lle levylle sorvattu menobiisin muotoon ja kielt√§m√§tt√§ vauhdikkaampi l√§hestymistapa toimiikin hyv√§n√§ vastapainona muuten hyvin iisille etenemiselle. Nopeuden kanssa tukahtuneisuus tosin hiukan h√§iritsee.

Ilkka Valpasvuo


Tykkiä tööttiä Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi: Tykkiä tööttiä
Nimihirviön Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi takana on nelihenkinen tavallista rock-pumppua huomattavasti ilkikurisempi oululaisorkesteri. Bändin siemenet kylvettiin nukketeatterissa ja niitä lannoitettiin työstämällä Kauko Röyhkä -covereita näytelmien yhteyteen. Orkesteria ja etenkin sen livemeininkiä on kehuttu. Nyt käsillä on Tykkiä tööttiä, THJKB:n demo. Mielenkiinto on huipussaan ennen kuin yhtäkään sekuntia levystä on kuullut. Mielenkiinto myös säilyy kun levyn on kuunnellut.

Ensimm√§inen raita Reginan Linnanheimo on pitk√§st√§ aikaa oikeasti hyv√§√§, herkk√§√§ suomalaista musiikkia. Tuomas Henrikin ja Tuuli Meijeritin laulut soivat valtavan hyvin yhteen s√§vykk√§√§n instrumentaation p√§√§ll√§. Upea viisiminuuttinen, etenkin n√§in ‚ÄĚdemotason‚ÄĚ b√§ndilt√§. Rahat pois l√§htee puolestaan s√§r√∂ll√§ kohtuullisen suoraan punkaten. Ihan perhananmoisella svengill√§ etenev√§ biisi on suorastaan pakko kokea liven√§, se nimitt√§in vet√§√§ jo kuulokkeistakin kuultuna jalat solmuun. Marraskuu ei sek√§√§n ole hiljaisimmasta p√§√§st√§, mutta on rytmikk√§√§mpi. Soundien buustaamisessa on k√§ytetty n√§pp√§r√§sti koneita luomaan kaoottisuutta. Jo heit√§ pois nuo ajatukset synk√§t varjoisat on puolestaan kepe√§ kuin Sunnuntai-iltap√§iv√§, ainakin soitannon puolesta. Yhteenvetona: loistavaa! Vade Retro Satanus! -pitk√§soitto on kuulemma valmiina mutta julkaisijaa vailla. √Ąkki√§ √§kki√§, ei malttaisi odottaa....

Tuomas Tiainen


Dream Zerzy¬īs Dreams: The Story About A Dream
Akustista kitaran√§pp√§ilev√§√§ soittava Jere Riikonen kuulostaa kolmen biisin demonsa avauksella Forbidden Fruit hiukan akustiselta grungelta, samanlaista tummasyist√§ v√§rin√§√§ on ilmassa. Honesty on enemm√§n kantrifolkahtava teos, mutta sellaisena mukavan tumman kaunis. Avointa ja rehellisen riisuttua. Soiton ja soundien puolesta herkkyys ei ehk√§ viel√§ p√§√§se ihan niin pintaan kuin mit√§ voisi kuvitella, mutta Jere on kuitenkin hyv√§ll√§ tiell√§. Instrumentaalibiisi KK ei sek√§√§n ole mik√§√§n turhanp√§iv√§inen n√§pp√§ilyvaeltelu, vaan tunnelmaa ja melodiaa on osattu luoda. Zerzy¬īs Dreams on toki alkusuoralla, mutta pistelee jo nyt ihan mielenkiintoisen n√§k√∂isell√§ askelluksella.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 3982
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs