Pienet

Pienet ‚Äď Maaliskuu 2009

21.03.2009


'Bloodred Bloodred Hourglass: Verdict

Bloodred Hourglass käy välittömästi kiinni rinnuksiin, eikä päästä irti ennen kuin neljän biisin mittainen Verdict on kuunneltu alusta loppuun saakka. Tiukkaa thrashia löytyy tätä nykyä enemmän kuin taantumassa olevia firmoja, mutta Bloodred Hourglass osaa silti erottua edukseen sankassa joukossa. Thrashia ja deathia sotketaan toisiinsa, mukaan paiskataan vähän modernia asennepuristusta ja voilá, kasassa on räjähdysaltis metallikeitos. Teknisen toteutuksen puolesta yhtye on jälleen vahvoilla, eikä taiteellinen laitakaan jätä huomauttamisen aihetta. Bändi osaa sarkansa, homma toimii joka raidalla ja väkinäinen suorittaminen, joka leimaa niin kovin monia nuorempia yhtyeitä, loistaa poissaolollaan. Luulisin että se mikä pitää Bloodred Hourglassin demotasolla on lähinnä yhtyeen liiankin orjallinen perinteiden seuraaminen. Orkesteri osaa asiansa, mutta ei pysty tuomaan tuoretta näkökulmaa asioihin.

Mika Roth
'Deafen' Deafen: Tuli palossa

Suomenkien käyttö raskaassa musiikissa on vaarallista, sillä siinä missä englanniksi voi luritella vaikka mitä latteuksia, pitää ensimmäisen kotimaisen kanssa olla varovaisempi. Deafen on antanut minin mukana tulleessa todistuksessa itselleen pelkän kasin teksteistä, mikä tuntuu allekirjoittaneesta alakanttiin vedetyltä. Lyriikoissa lepää merkittävä osa Deafenin voimasta ja sanoja jää todella kuuntelemaan kerran toisensa jälkeen. Musiikkityylissä ei varsinaisesti rikota rajoja melankolisen rockin ja voimakkaan metallin yhdistyessä, mutta orkesterille on annettava tunnustus korkeasta tyylitajusta. Esimerkiksi 118121 -kipaleessa punotaan niin tiivistä tunnelmaa, että Katatoniakin olisi moisesta ylpeä, eikä raivoisasti riehuva Osa minusta häpeäisi vaikka seurana olisi Mokoman uudempaa tuotantoa. Deafen nostaa odotuksia ja näytteen perusteella bändi saattaisi jo hyvinkin selvitä pitkäsoiton mitasta, pistetään siis nimi mieleen.

Mika Roth
'Golgata' Golgata: Siunattua tekopyhyyttä

Golgatan korkeaoktaaninen coremetalli saa suorastaan hengästymään. Kuusi kappaletta hakataan maisemaan alle yhteentoista ja puoleen minuuttiin, eikä tuleen jäädä missään vaiheessa makaamaan. Suomenkieliset ja oikeaa asennetta uhkuvat lyriikat karjutaan/huudetaan ilmoille täysin palkein, mikä vie vähän terää sinänsä paikoin oivaltavistakin teksteistä. Kirskuvat kappaleet rakentuvat kuitenkin pääosin kitaroiden varaan ja riffiä isketään kuusikielisistä irti ihailtavalla temmolla. Soundien puolesta laatu on parhaimmillaankin keskinkertaista, eikä diskanttipuurosta ota juuri selkoa kovimmissa puristuskohdissa. Golgata on ilmiönä niin ehdoton, että orkesterille täytyy nostaa hattua, vaikka tulos ei genren kärkipaikkoja vielä hätyytäkään. Viimeisenä kuultava Tulevan ajan virsi on kaikessa hitaudessaan ja venomimaisessa mustuudessaan niin outo numero, ettei sitä osaa laskea muiden biisien mukaan.

Mika Roth
Green: Cancer

Nyt jaetaan tuomiota ja nuijan varressa heiluu Green, joka on perustettu vasta syksyllä 2008. Sooloprojektina syntynyt ja siitä nopeasti ihka oikeaksi bändiksi kasvanut Green puskee ilmoille sellaista sludgen ja stonerin sekaista doomistelua, että aurinko menee välittömästi pilveen, eikä tule uudestaan esiin pitkään aikaan. Pörisevät soundit, maan alta kumpuava efektoitu laulu, sekä ehdan perinteinen soitto kertovat, että esikuvia on ja niiltä on myös lainattu yhtä sun toista. Greenin eduksi on kuitenkin laskettava yllättävän terhakkaaksi äityvä meno, vaikka toinen jalka laahaakin jatkuvasti. Tuhdeista aineksista kyhätyt kappaleet todella etenevät, vaikka lyhinkin niistä ylittää seitsemän ja puolen minuutin merkkipaalun. Parantamisen varaa on runsain mitoin, mutta tästä on hyvä jatkaa.

Mika Roth
'Kalashnikov' Kalashnikov: Nihilisti/Nostalgia

Kahden kappaleen perusteella on vaikea tehdä kovin viiltäviä analyyseja, mutta sitä enempää Kalashnikovin uusi kiekko ei tarjoa, joten näillä mennään. Nimestään, kuvastostaan ja biisiensä aiheista huolimatta Kalashnikov edustaa tämänkertaisen pinon keveintä antia. Nihilisti ja Nostalgia ovat kumpainenkin heleän popin ja pikkuisen vinon rockin välillä poukkoilevia kolmen ja puolen minuutin mittaisia raitoja. Alkuun kovin simppeleiltä vaikuttavat siivut paljastavat kuitenkin hitaasti salojaan ja kiiltävän pinnan alta löytyy yllättävän monimutkaisia sekä vivahteikkaita palasia. Nimiä tiputtelematta on helppoa huomata, kuinka paljon kotimaiset esikuvat Liekki etunenässä ovatkaan vaikuttaneet lopputulokseen. Kaunista, toimivaa ja juuri sopivan haastavaa.

Mika Roth
'Kouzin Kouzin Bedlam: Demo 08

Kouzin Bedlamin ensimmäinen demo on kunnianhimoisesti yhdentoista kappaleen mittainen seikkailu melodisen ja tarttuvan hard rockin maailmoissa. Erityisen mukavaa tätä on varmasti kuunnella, mikäli Van Halenin kaltaiset bändit ovat mieleen, sillä Kouzin Bedlamin touhusta paistaa läpi suuri rakkaus hauskanpitoa ja biletystä kohtaan. Satunnaiset koukkaukset metallisemman maiseman puolelle Three Men Revolutionin tapaan tuovat mukaan väriä, mutta jättävät samalla pohtimaan ryhmän todellista identiteettiä. Esikoisella kokeillaan luonnollisesti eri suuntia, mutta mielestäni yhtyeen kannattaisi jättää raskaampi metallin mättö toisille kokoonpanoille ja keskittyä hauskanpitoon, sillä se retkueelta sujuu luonnollisimmin. Paras esimerkki tästä on Kiss-henkinen A.L.I.V.E, jossa kaikki loksahtaa kutakuinkin kohdilleen.

Mika Roth
Orion Nightfall: Kuoleman hylkäämä

Hullun savolaisveren ja mustaakin mustemman blackin kohdatessa voi syntyä monia asioita. Yksi tällainen ilmiö on joensuulainen Orion Nightfall, jonka mustasta metallista on saatu nauttia jo kuuden vuoden ajan. Meno on ryhmän uusimmalla tuotoksella jälleen primitiivisen mustaa, alkuvoimaista sekä juuri sopivan lohdutonta. Eli monikaan asia ei ole muuttunut sitten viimevuotisen Eye Of The Snowstormin. Vokalisointi on tuttuun tyyliin raakaa kurkkuosastoa ja norjalaiset esikuvat kuuluvat niin hyvässä kuin pahassa. Parhaimmillaan Orion Nightfall on ehdottomasti silloin kun yhtälö maltetaan pitää riittävän yksinkertaisena, sillä orkesterin vahvuus piilee nimeonomaan perusasioiden vahvassa hallinnassa. Kunnianhimo ei ole missään nimessä pahasta, mutta soundi- ja tyylikirjon kasvaessa myös huteja kertyy yhä enemmän eikä orkesteri tunnu välillä tietävän missä seisoo ja minne oikein haluaa.

Mika Roth
Ponies to Kill: Promo 2008

Ponies to Kill ei nimestään huolimatta lokeroidu ihan ponienseivästysmusaksi vaan pumpulla tekee tiukkaa yltää edes tähän raskaampien demojen koosteeseen. Itse asiassa heveistä särömääristä huolimatta bändin kokonaisvaikutelma on suht rokkaava. Anyway, tällä demolla Ponies to Kill ei vielä vakuuta.

Kahden biisin n√§yte nojaa pitk√§lti laulumelodioihin, mutta valitettavasti ter√§vint√§ purentaa ei silt√§ osastolta l√∂ydy. √Ą√§ni miellytt√§√§, mutta koukut ovat v√§hiss√§ samalla tavalla, kuin ne ovat ponnareiden musiikissa muutenkin. Uusia tuulia voisi hakea vaikka vet√§m√§ll√§ ne koskettimet sielt√§ kitaravallin takaa esiin ja ter√§vi√§ melodioita sitten peliin suunnasta tai toisesta. Nyt Ponies to Kill on lyriikoita my√∂ten vaaratonta kamaa.

Jarmo Panula
'The The Myth of Autumn: World In Flames

Desibelin valokeilassa pari vuotta sitten edellisen kiekkonsa tiimoilta käväissyt The Myth of Autumn on viettänyt pientä hiljaiseloa. Nyt orkesteri palaa kuitenkin estradille uuden kolmen biisin mittaisen ep:n voimin, eikä bändi ole kuulostanut koskaan aiemmin näin metalliselle. Pääosa on edelleen melodioilla, jotka kiertyvät puhtaan vokalisoinnin, runsaiden kitaroiden sekä satunnaisempien koskettimien ympärille. Etenkin avauksena kuultava Forever Fading on jälleen yksi tyylipuhdas melodisen metallin kappale, josta löytyy oikeassa suhteessa tarttuvuutta, raskautta ja tyylikkyyttä. Viimeisenä soiva, huomattavasti tylympi ja haastavampi The Odyssey kertoo puolestaan siitä, kuinka kypsä orkesterin näkemys jo onkaan. Ensimmäistä kertaa The Myth of Autumnista ei tule mieleen muita bändejä kuin Myth of Autumn.

Mika Roth
The Realization of Falling Apart: Wasting a Demo II

Sori The Realization of Falling Apart, valitettavasti hyviä riffejä ja melodioita ei voi korvata ylimääräisellä annoksella testosteronia. Tähän yleistetysti sanottuna hardrock-pitoiseen kolmibiisiseen ei saa kovin helpolla otetta, kun ainut kitara kulkee yksinkertaisia uria pitkin ja vokaaleita hallitsee useimmiten tylsä Mr. Lordi -särö. Melko linjattomaksikin demoa voi moittia, kun jokainen biisi tahtoo olla vähän eri planeetalta. Kokonaissoundi pysyy pääasiassa tasaisen rujona, paitsi päätösbiisissä Shadow of a Gun, jonka näppäilyosuuksiin on pystytty vangitsemaan aitoa fiilistä. Helsinkiläisäijät tarvitsisivat kipeästi uusia rakennusmateriaaleja musiikkiinsa, joiksi voisi sopia hieman vähemmän suora lähestymistapa biisien säveltämiseen sekä toisen kitaristin hankkiminen mukaan remmiin.

Jarmo Panula
'Underverse' Underverse: Enigma of Steel

Underversen peikkolauman tie vie sinne, miss√§ korpi on synkin ja ilma raskain. Sinfonisin s√§vyin ryyditetty kuolometalli tuoksuu kevyesti Tolkienin teit√§ seuraaville, mutta Underverse ei j√§√§ fiilistelem√§√§n kuvan kauniisiin haltiakyliin vaan pist√§√§ t√§yden sodan p√§√§lle ensitahdeista l√§htien. Koskettimet puskevat etusijalle haastamaan kitaroita, kuten kunnon folk-death metallissa kuuluukin, mutta surkeat soundit ja viimeistelem√§t√∂n j√§lki antavat liikaa tasoitusta kilpakumppaneille. Vokaalit kiskotaan ultra-raakoina ilmoille ja vauhti on kautta linjan joko kova tai viel√§ kovempi, n√§m√§kin ovat piirteit√§ jotka kuuluvat genren ‚ÄĚpakollisiin kuvioihin‚ÄĚ. Kappaleet etenev√§t kuin panssaridivisioona id√§n aroilla eik√§ t√§ss√§ ole muuta huomautettavaa kuin se, ett√§ kaikki on tehty jo niin kovin moneen kertaan aiemmin. Lis√§√§ persoonallisuutta ja tuoretta n√§k√∂kulmaa, sek√§ huomattavasti paremmat soundit ‚Äď n√§ist√§ voisi l√§hte√§, kun Underverse ryhtyy ty√∂st√§m√§√§n seuraavaa kiekkoaan.

Mika Roth




Lukukertoja: 4307
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs