Pienet

Pienet – Elokuu 2009

01.08.2009


Peruna Greippi: Peruna (EP)
267 lattajjaa

Helsinkiläisen Greipin tuotoksista paistaa edelleen lapsenomainen tekemisen ja löytämisen riemu, vaikka itse artisti on jo ehtinyt yläasteikään. Halutessaan, voinee tämän Greipin kolmannen julkaisun luokitella teknon alle, mutta luokittelua tärkeämpää on kuunnella musiikkia ja ymmärtää, ettei musiikin (tai muunkaan taiteen sen puoleen) tarvitse olla vakavaa ollakseen vakavasti otettavaa. Nuorukaisen rytmijohtoinen ja äänisampleilla leikkivä iloittelu saa sävyjä niin uudesta kuin vanhasta konesoundista, jossa olennaista ei ole se miten se on tehty, vaan miten se toimii.

Peruna on leikkisä ja vaivattoman tuntuinen levy, jonka kokonaisuutta maustaa ja särmittää dj laiha läskin sekä JS666:n remixit. Hullaannuttava ja hulluttuleva jatke nuorukaisen tuotoksille, jotka eivät pelkää tutkia hutkiessaan menemään. Sample sieltä, toinen täältä, tämä tänne, tuo tuonne ja niin edespäin ja taaksepäin ja resepti hypnoosin on käsissä. Tästä pojasta kuullaan vielä.

Jani Ekblom


Hämäriä seutuja Illusionistiset luopiot: Hämäriä seutuja
Vuodesta 2002 toiminut jyväskyläläinen Illusionistiset luopiot hörhöilee jossain muinaisen YUP:n poukkoilevan räyhä-pirullisuuden maastoissa mutta keskimäärin kevyemmin. Toinen verrokki voisi olla ainakin samoilta kulmilta oleva Au Pair. Eli äkkiväärää ja poukkoilevaa ”kieroilevan hassuttelevaa vaihtoehtorockia” kuten saatekin oivasti tiivistää. Kolmen biisin näytteessä yhtyeen energia ja kierous toisaalta vakuuttavat. Toisaalta ”outous” ja kiero vino-auraus kääntyy turhan helposti itse tarkoitukseksi. Sen haetun taiteellisen askeleen oheen pitäisi saada myös ne koukuttavat biisit. Nyt ideoita on runsaasti ja osa niistä toimii hyvin. Toisena soiva nimibiisi on ehkä parhaiten onnistunut keskittymään siihen yhteen ideaan ja onnistuukin kiteyttämään yhtyeen kieron askelluksen kelvollisesti.

Ilkka Valpasvuo


Hoodoo Saints
Oululaisyhtye koostuu avioparista ja kahdesta veljeksestä. Tausta-asetelma on siis kiintoisa ja omaperäinen, mutta etenkin nämä määreet pätevät Hoodoo Saintsin musiikkiin. Hienoa on huomata, kuinka hankalasti bändi asettuu genrekarsinoihin. Garage-orientoitunutta rockia rämebluesin ja punkin hengessä, popmaustein? Jos vaikka ajoittain nelikon suurisäröisestä jyräyksestä tuleekin mieleen esimerkiksi Black Magic Six, tekee Jaana Krögerin kirkas laulu selvää pesäeroa autotalliosaston karvaisempiin nimiin.

Kolmen biisin otoksen helmeksi nousee vahvasti kieli poskessa hurjasteltu Mescalito, jonka voi olettaa hurmaavan väkeä keikoilla. Ei promon kahdessa muussakaan kappaleessa suuresti valittamista ole. Etenkin Crystal Hills lyö jalat alta tummalla kertosäkeellään. Näin kymmenen minuutin annoksena Hoodoo Saintsin meno maistuu mahtavalta. Ehkä tuleville pidemmille julkaisuille (kai niitä tulee?) tarvitaan paletin monipuolistamista dynamiikan nimissä. Vahva avaus joka tapauksessa.

Antti Hurskainen


Fuck That Shit Liquid Sisters: Fuck That Shit
Liquid Sisters soittaa omien sanojensa mukaan aikuisten naisten angsti-rockia, ja kieltämättä siitähän tässä kyse on. Kolmen kappaleen EP:n avausraita Welfare State Illusionissa haukutaan kokoomusta ja uhataan polttaa Eduskuntatalo. Musiikin osalta kappale kuulostaa siltä, miltä kyyninen ja alkoholisoitunut Pintandwefall saattaisi kuulostaa. Biisi on siis räkäinen, mutta ehdottoman tarttuva. Harmi kyllä, EP:n kaksi muuta raitaa eivät pääse lähellekään avausta. Destroy on tylsää yhden riffin rockia, ja Rectal Rodeo köpöttelee länkkäritunnelmissa. Ja anaalirodeosta biisin tekeminen viittaa enemmän huumorin kuin vallankumouksellisen kapinallisuuden suuntaan. Yhtyeen soitto on sopivan rupista räimimistä, mutta tämän näytteen perusteella bändin ei kannattaisi karsia melodisuudesta.

Tommi Saarikoski


Not So Fast! Not So Fast!
Porilainen rock-orkka Not So Fast! kertoo yhdistelevänsä laulaja-kitaristinsa Marcus Söderlundin singer-songwriter-sympatioita soolokitaristi Jesse Laineen kitarasankari-ihastukseen ja rytmiryhmä Ilkka (rummut) ja Lauri (basso) Kärrylän funk-rakkauteen. Laulaja-lauluntekijyys touhussa ei juuri kuulu, mutta kitaratiluttelu ja funkahtavan rullaava poljento kyllä löytyvät helposti. Neljän biisin omakustanteisella lätyllä nimenomaan biisikynä kaipaisikin vielä teroitusta – biisit nimittäin tahtovat paikoin jäädä hiukan sivurooliin menevän rokituksen ja tilu-kepakoinnin kyljessä. Samoin Söderlundin lauluun kaipaisi vielä hiukan vahvuutta – nyt ääni tahtoo välillä taittua eikä sillä hyvällä tavalla. Kyllähän Not So Fast!:illä silti ideoita on – esimerkiksi My Apologyn lähes loungemainen iltapäivä-laiskottelu (Faith No Moren Easyn henkinen sukulainen?) on mukavaa vastapainoa rock-potkulle ja toimii myös irtonaisena biisinä kelvollisesti.

Ilkka Valpasvuo


Parasite Cocktail
Oululainen parivuotias Parasite Cocktail tarjoilee kolmen biisin näytteen kuulijoille. Yhtye sekoittelee musiikissaan tummapintaista indiehtävää rockia lievästi paranoidisen kuuloiseen ja hetkittäin jopa hevahtavaan äkkivääryyteen. Saatteessa tarjoiltu mielikuvituksellinen Interpolin, YUP:n ja System Of A Downin ristisiitos osittain ainakin kertoo jotain meiningistä. Vaikka nyrjähtäneen oloisen äkkivääryyden yhtyminen tummasti kaartavaan indie-säröön onkin ihan hieno idea, niin toteutuksessa on vielä parantamista. Itse tarkoitukseksi vinossa kulkeminen ei saisi muodostua vaan biiseissä pitäisi joka tapauksessa olla imua, sovituksellisista ratkaisuista huolimatta. Nyt Parasiiteilla on ihan hyvä rullaus ja imu, kohtuullisen mielenkiintoinen vinon tumma sävy, mutta biisit vaativat vielä koukkuja ja lauluun kaipaisin lisää ”hallitsevuutta” – nyt tuntuu kuin sekin olisi koko ajan lipsumassa alas vinossa rullaavalta alustalta. Eli lisää varmuutta. Lupauksia tämä näyte toki herättää.

Ilkka Valpasvuo


A Static Future Polemarch: A Static Future
Tamperelainen Polemarch pistelee toisen näytteensä ilmoille. Edelleen lajityyppinä on huudettu indie-hardcore, jossa tummat melodiakaaret kohtaavat maalaavan särön, energisen poljennon ja Tim Isokiven karhean huudon. Lähempänä mennään ehkä indiemaailmaa kuin hardcorea, vaikka huutolaulu sinnepäin viittaakin. Sunny Day Real Estate mainitaan saatteessakin, hiukan rankemmin mennään kuin esimerkiksi kotimaisen Downstairsin kohdalla vaikka jonkinlaista hengenheimolaisuutta löydän näidenkin kesken. Yhtyeen sävykkyys ja vauhdista huolimatta aika tasapainoinen kaahaus vakuuttavat kyllä. Huutolaulu itsessään on hiukan yksioikoista ja käy pidemmän päälle hieman puuduttavaksi. Onneksi joukossa on myös muuta ääntä kuin suoraa huutoa. Kipakampien ja rauhallisempien hetkien vuoroveto toimii kyllä.

Ilkka Valpasvuo


Pushover By Nature: You Don´t Fight Alone
Ujous ja arkuus ovat ongelmallisia asioita mitä solisteihin tulee. Pienten liikkeiden emotionaalisessa indiepopissa mainitut piirteet lasketaan usein valttikorteiksi, mutta kuinka ne yleensäkään ovat mahdollisia esittävässä taiteessa? Laulaminen kun on aina ulostuloa, liki julkista riisumista. Ujon ja käpertyneen popin ydintä on illuusion tietoinen luominen. Täytyy uskaltaa jo aivan helvetisti ennen kun voi ryhtyä horjumaan jäniksenä ajovaloissa.

Joensuulainen yhden miehen elektropoppia veivaava Pushover By Nature arastelee vielä liikaa. Koko hoidosta vastaava Marko Heikkinen ei vaikuta olevan kovinkaan tottunut käyttämään ääntään. Tästä seuraa paikoin vaivaannuttavia kuunteluhetkiä. Laulu on vielä hiukan anteeksipyydellen miksattu todella alas. Koneilla luodut taustat sen sijaan kulkevat nätimmin. Oikeaoppisen muovista synamaalailua, mikroskooppista kitarointia ja tunkkaisia tanssirytmejä yhdistellään kekseliäästi. Äänitteen kaksi suomenkielistä kappaletta Jaanalle ja Lähtöaika toimivat mumisevia englantinumeroita paremmin tuoden mieleen Pariisin Kevään popkaunokit. Joka tapauksessa lyriikatkin tarvitsevat jatkossa lisää rohkeutta taakseen. Nyt jää sydän pakahtumatta.

Antti Hurskainen


Riutta: Lovi
Vaikka Riutta tarjoilee meille nyt esikoisdemoaan, on bändi perustettu jo viisi vuotta sitten. Kokemuksen kuulee oululaislaisnelikon äärimmäisen tiiviistä yhteensoitosta. Progesta on kyse, nimenomaan supisuomalaisesta progesta. Iskelmällistä melankoliaa ja syksyisen tummaa metsikköön tai mereen tuijottelua ei säästellä. Nähdäkseni Riutta ottaa itsensä liiankin vakavasti. Lyriikat kiertelevät konkreettisia ilmauksia kuin (A.W. Yrjänän) kissa kuumaa puuroa. Musiikillinen työstö on todellakin ammattitaitoista ja liki virheetöntä. Tämä ei tietenkään riitä. Todellisia progeinstrumentaatioon olennaisesti kuuluvia irtiottoja jää kaipaamaan. Esimerkiksi Hyökkäysvaunun mittava jamiosio jumittuu ikävästi lähtökuoppiinsa. Biisikolmikon mielenkiintoisin tapaus lienee rauhassa kehittyvä Suontee, jossa bändi antaa näytteen sovituksellisesta kunnianhimostaan. Tässäkin tapauksessa oudon lattea ja merkityksiä pakeneva teksti nakertaa pahasti kappaleen uskottavuutta. Kovin väkinäisen ja varovaisen kuvan Riutta itsestään antaa.

Antti Hurskainen


Streak And The Raven Streak And The Raven
Tumman draamallista maisemaa maalaileva Streak And The Raven on viisihenkinen kotimainen yhtye. Elokuvallista indiepoppia ainakin tällä kahden kappaleen näytteellä soittava yhtye vakuuttaa harmonisuudellaan, tumman soundinsa rikkaudella ja laulajansa tyylikkäällä, falsettiin asti taipuvalla tulkinnalla. Sukulaisuutta niin junnaavaan indierockiin kuin laajakangaspoppiin ei voi kieltää eikä SATR toisaalta kuulosta mitenkään täysin ennenkuulumattomalta. Mutta komeasti yhtye on soundiinsa joka tapauksessa pureutunut. Sävellyksissä on mukavasti dynamiikkaa, rikasta polveilevuutta ja erittäin miellyttäviä maisemia. Yhtyeen päättäväisyydestä kertoo sekin että loppuvuodeksi lupaillaan vielä EP:tä jonka jälkeen on pitkäsoiton vuoro. Ja sillekin on jo tarina ja suuret linjat olemassa. Eikä näissä suunnitelmissa ainakaan tämän näytteen perusteella ole yhtään liikaa kunnianhimoa vaan suunnitelma on realistinen. Paketti on jo kasassa.

Ilkka Valpasvuo


Last Citizen Of Cain Ten For None: The Last Citizen of Cain

Ten For None on soittanut pitkään yhdessä. Se luki tämän neljäbiisisen sisään liimatussa lapussa, mutta se myös kuuluu. Teknisestikin yhtye on taitava, ja biisit oikein kelvollisia. Rockia soitetaan, ja nimenomaan sen vähän raskaampaa laitaa. Kaikki on siis kohdallaan?

Ei oikein. Biiseissä on kyllä melodioita, riffit jyräävät paikoitellen oivasti eikä yleisesti ottaen pitäisi olla mitään valitettavaa. Laulaja M. Saarelan ääni on jylhä, eikä edes kovin ohut. The Last Citizen Of Cain ei kuitenkaan saa tästä kuulijasta otetta. Vaikka raskaammalla puolella paahdetaan, on tarjolla sen kaltaista tarttuvuutta, jonka pitäisi kelvata jopa radioille. Ehkä sisältö kuitenkin jää liian ohueksi ja väärällä tavalla turhan laveaksi. Tuotannossa ei kyllä ole valittamista. Kymmenen vuotta sitten tämän olisi julkaissut innolla moni.

Jani Ekblom




Lukukertoja: 6129
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös