Pienet II � Helmikuu 2010
Amendfoil: Act Of Grace
�ets�n villeist� metsik�ist� ponnistavan Amendfoilin kolmas omakustanne alkaa varsin lupaavasti. Hieman goottihenkisill� kitaramelodioilla k�ynnistyv� Lotus kasvaa komeasti kohti �rjympi� tunnelmia ja on muutenkin varsin passeli s�vellys. Kyseisess� biisiss� selke�n� hohtanut punainen lanka kuitenkin kaikkoaa kummasti loppulevyn ajaksi. Rujomman riffittelyn, mutkikkaiden rakenteiden ja uljaiden kertos�keiden voimaan luottavat biisit eiv�t nouse aloitusraidan tasolle vaan sortuvat liialliseen kikkailuun ja toisaalta samalla toistavat toinen toistaan. Seassa on toki hyvi�kin ideoita, mutta ne eksyv�t jonnekin riffimyllerryksen syvyyksiin.
Amendfoilin ilmaisussa sin�ns� ei ole juuri moitittavaa, b�ndi osaa liikkua jouhevasti tunnelmasta toiseen ja laulaja-kitaristi Lassi M�ki-Kalan ��ni taipuu samaan malliin puhtaasta laulusta syvemp��n mylvint��n. Biisimateriaali vain j�� avausraitaa lukuunottamatta liian hailakaksi, mit� varsinkin rumpujen osalta liiankin kirurgisesti hinkatut soundit eiv�t yht��n helpota. B�ndille kuitenkin pisteet edustuskelpoisista - musiikkityyliin n�hden ehk� liiankin rock-henkisist� - kansista ja terveen kunnianhimoisesta asenteesta, mik� varsinkin saatteen suorapuheisuudessa painottuu. Nyt kun miekkoset viel� saavat biisins� potkimaan niin s�vellysten kuin soundienkin puolesta kunnolla, alkaa paketti olla valmis.
Aleksi Leskinen
chILL: In Your Spine
Twisted Entertainment
Tallenteen kaksi kappaletta luovat kuvaa orkesterista, joka on vuosien saatossa nauttinut niin 90-luvun, kuin alkaneen vuosituhannenkin raskaasta angstista. Grungen alavireisyys yhdistyy
chILLin m�iskinn�ss� el�ht�neisiin nu metal -hyppelyihin, mutta my�s kokeellisempaan ja brutaalimpaan raivo-osastoon. Etenkin
Rotten Apples osoittaa yhtyeelt� l�ytyv�n virkist�v�n sekop�ist� n�kemyst� tempaista rauhassa kehitelty kappale odottamattomiin suuntiin. Poukkoilusta nousee et�isesti mieleen
Stam1na, mutta chILL tykitt�� huomattavasti jenkkil�isemm�ll� otteella aina
Jouni Rantasen vilpitt�m�n honottavaa laulantaa my�ten. Toisaalta my�s r��kyminen k�y Rantaselta melko uskottavasti. In Your Spinen biiseist� j�� silti k�teen tietty alisuorittamisen vaikutelma. Edellytyksi� kun tuntuisi l�ytyv�n paljon parempaankin.
Antti Hurskainen
Drown In Hate: El Fucking Classico
Drown In Hate on viimein irrottautumassa selvimmist�
Pantera-kytk�ksist�, vaikka uusin demo jatkaakin tyylillisesti vanhoilla urilla. Nelj�n kappaleen annos metallia on silti aiempaa monisyisempi, vaikka tuhruiset soundit antavatkin tasoitusta muille. Asennemetallointiin on saatu nyt lis�� s�vyj�, kun vanhemman thrashin ja uudemman deathin laajoilta saloilta on omaksuttu uusia tuulia.
Etenkin toisena soiva
Bonebreaker yll�tt�� pariin otteeseen k��nn�ksill��n. Biisin viimeisen 50 sekunnin raivoaalto iskee kerta toisensa j�lkeen kuin halko p��h�n. Menneisyydelle selke�sti kumartava
Driven by Pain (Bang Your Head Against the Radiator) rakentuu sekin parille rikollisen tarttuvalle koukulle. El Fucking Classico esittelee yll�tt�v�n monia uusia puolia orkesterista, joka el�� t�ll� hetkell� jonkin sortin muutoskautta. Lupaavaa ja voimallista, joten pidet��n antennit herkkin� orkesterin suuntaan.
Mika Roth
Edward: A Life To Be Unreal
Puoliraskasta poprockia jo muutaman vuoden veivannut
Edward pohjustaa tulevaa debyyttipitk�soittoaan kahden kappaleen promolla. N�ist� nimibiisi
A Life To Be Unreal on onnistuneempi tapaus liipaten l�helt�
HIM:in keskitempoisia hetki�.
Ville Valon biisinkirjoitus- / karismatasolle b�ndi ei kuitenkaan yll� jumittuen kaikessa kliinisyydess��n ja ammattimaisuudessaan samantekevyyteen. Etenkin avausta seuraava
Try To Make It Last luo mielikuvan jonkinlaisesta pitk�tukkaisesta
Poets Of The Fallista. Siin� miss� Edwardin tulisi tehd� kohderyhm��ns� vaikutus musertavan tunteellisilla ja tarttuvilla melodioilla, esitt�ytyy orkesteri jonkinlaisena musiikillisena vastineena is�lt� lainatulle farmariautolle. Edward on luotettava kyyti treffeilt� kotiin, jossa se kovin �kki� unohtuu kun kuulokkeissa soi taas
30 Seconds To Mars.
Antti Hurskainen
Ground Frame: Origin
Etel�-Pohjalainen
Ground Frame viskoo progressiivisesti polveilevaa mutta loppujen lopuksi my�s (metalliksi) melkoisen poppista alternativemetallia kolmen biisin verran t�ll� esikoisdemollaan. T�m�n demon j�lkeen on ainakin saatteen mukaan tapahtunut jo paljon � kokoonpanomuutoksista keikkakokemuksiin ja uusiin studiokeikkoihin. Menn��np� nyt silti askel kerrallaan ja ruoditaan ensin t�m� kiekko.
Viisikon tekniikassa ei ole juurikaan moittimista � yhtye osaa yht� lailla luoda juoksevasti synk�n tiiviin tunnelman kuin antaa samaan aikaan tilaa laulun suoraviivaisen kantavalle mutta vaivihkaa �kiemurtelevalle� iskevyydelle. Radioon asti ylt�nyt kakkosraita
Threshold yhdist�� melkoisen mainiosti sahaavan metallis�r�n ja suomalaiskansallisen haikeuden, joka t�ll� tapetilla onnistuu nousemaan nimenomaan tyylikk��ksi ja hetkitt�in jopa koskettavaksi melankoliaksi turhanaikaisen voihkeen ja valituksen sijaan. Raskaimman kaavan rakastajille Ground Frame on taatusti ihan liian �HIMi� tai jotain muuta naisten siirappia, mutta samalla b�ndi onnistuu v�ltt�m��n metallimaailman pahimmat sudenkuopat � tyls�n bulkkirankistelun ja yksitoikkoisen perusteettoman teknisen kikkailun. N�in hevin luvatussa maassa t�llaiselle popmetallille voisi luvata jopa listamenestyst�, mik�li noususuhdanne jatkuu my�s biisikyn�ss�. Demoksi oikein lupaava.
Ilkka Valpasvuo
Hangman: Demo 09
Vaasalainen
Hangman uskoo lujasti perinteisen heavy metalin kaiken voittavaan voimaan. Esikuvien seasta l�ytynev�t ne tutut ironmaidenit, helloweenit sek� michaelschenkerit, mik� ei tietenk��n ole huono asia. Demon nelj�ll� kappaleella orkesteri kertaa tyylisuunnan kuvioita antaumuksella, mutta lopputulosta vaivaa silti pieni falskius. Biisien tempo pysyy vinhana, mutta kappaleet kaipaisivat pient� lis�potkua, tai ainakin paria pikku yll�tyst�. Tilannetta ei ainakaan helpota vaatimaton soundimaailma, joka ei tosin selit� kaikkea. Positiivisia asioita listatessa on mainittava mainiot palkeet omaava vokalisti, toisena kuultava
The Book of Rhymes, jolla b�ndin soitto rullaa mallikkaasti, sek� yleisesti selv� omistautuminen asialle. Isolla syd�mell� p��st��n pitk�lle, mutta sit� ennen perusasiat olisi saatava kuntoon.
Mika Roth
Mina: Demo
Pirkanmaalaisen
Minan demon ensivaikutelma pett��: raskaahkosti k�yntiin posahtavan
Destroyerin rankkuus ei ole kuin p��llimm�inen kolmikon heleit� pops�vellyksi� peitt�vist� kerroksista. Kerrostumia n�ille kolmelle biisille on siunaantunut kiitett�v�n paljon mutta ei ainakaan siit� syyst�, ett� niill� tarvitsisi peitell� jotain.
Mina liikkuu tukevasti tanskalaishenkisess� ilmastossa: musiikista tulee ensisijaisesti mieleen
VETO ja laulusta
Mew'n
Jonas Bjerre. Tunnelmallisesti liikutaan hyvin tutuksi tulleessa
Radioheadin j�lkeisen kitarapopin maailmassa. T�m� kolmibiisinen on hyvin valmista tavaraa, ja vaikka se ei ole aivan sielt� omaper�isimm�st� p��st�, on kokonaisuus tyylik�s ja ennen kaikkea itsens� pariin uudestaan pakottava. Erityiskiitokset muutamasta hienon �kkiv��r�st� sovitusratkaisusta.
Jani Ekblom
Purified: Entrance
Pari vuotta sitten perustettu
Purified kajauttaa esikoisellaan eetteriin kolme raskasta siivua uutta metallia. Tyylillisesti yhtye sijoittuu sinne modernin deathin ja suoremman thrashin v�limaastoon, etenkin rytmiryhm�n kunnostautuessa maininnan arvoisesti kuviosoitossa. Kahden kitaran kolhoa louhintaa v�ritet��n
Divine Bitterness ja
Reject siivuilla hetkellisesti koskettimilla. T�t� temppua kannattaisi kenties k�ytt�� useamminkin, sill� biisit suorastaan huutavat itselleen lis�� koukkuja. Kehityst� kaivattaisiin my�s vokalistin suorituksessa, nyt kun murina ja huuto sotkeutuvat toisiinsa niin, ettei kummastakaan tahdo tulla loppupeleiss� valmista. Yhtye tarvitsee lis�� keikkoja ja sit� kautta kokemusta, mink� my�t� kappalemateriaalikin l�htee varmasti petraantumaan. Ty�t�, ty�t� ja ty�t�, niin eik�h�n se siit� l�hde urkenemaan, sill� perusidea vaikuttaa toimivalta.
Mika Roth
Ruinside - Rise Up!...to Extermination?
Tamperelaista
Ruinsidea ei ainakaan kunnianhimon puutteesta voi moittia. B�ndin nelj�s EP kietoo kolmeen kappaleeseen fiktiota ja historiallisia faktoja yhdistelev�n temaattisen kokonaisuuden atsteekkien hirmuvallan ajoista. Yhtyeen pohja on thrash- ja speed metal-tyylisess� vikkel�sormisessa riffittelyss�, mutta kuten teemasta voi jo arvaillakin, my�s vaikutteita progemman ja mahtipontisemman hevin puolelta on kuultavissa. Karkeasti kuvaillen Ruinsiden musiikissa
Stonen "p�� edell� tiilisein��n iloisesti virnuillen"-mentaliteetti kohtaa
Tarotin hienovaraisemman ja harkitumman melodisen ilmaisun. Tarot-mielikuvia ei ainakaan heikenn� laulaja
Olli K�rjen nahkakeuhkoinen kiekuminen, joskin kitaristi
Kimmo Jankkarin ajoittaiset murinavokaalit tasoittavat tiet�.
Viisaasti b�ndi ei ole l�htenyt tavoittelemaan liian suuria, sill� biisien tunnelma ja tarinan kaari kannattelevat lyhyk�ist� levy� juuri riitt�v�sti. Tyhj�k�ynnin m��r� j�� minimiin ja Rise Up! tuntuu useammankin kuuntelun j�lkeen tyylikk��lt� n�ytteelt� - my�s el�v�isen soundimaailmansa puolesta. Ruinside ei pid�ttele, muttei syyllisty suuriin ylily�nteihink��n; tietynlainen tahaton komiikka tietenkin kuuluu heviin, mutta vitsi� t�st� orkesterista on vaikea v��nt��. Kurssi alkaa olla kohdallaan, mutta kokonaisuudelta j�� kaipaamaan hieman lis�� iskevyytt� ja uskallusta katsella kenties hieman tuntemattomampienkin turujen suuntaan nyt kun perusasiat selv�stikin ovat yhtyeell� hyvin hallussa.
Aleksi Leskinen
TarpitOrchestra: No Train No Gain
TarpitOrchestra ei j�� asemalle ihmettelem��n vaan pit�� koko matkan bileit� ravintolavaunussa. Menu rakentuu pitk�lti rullaavan stoner-rockin sek� 70-luvun alkuvoimaisen heavyn palasista, joita oululaiset ovat j�rjestelleet herkullisella tavalla. Taiten luodut sovitukset ansaitsevat my�s maininnan, sill� niiden ansiota kappaleiden painoarvo v�hint��nkin tuplaantuu.
Kolme vuotta maisemissa vaikuttanut ryhm� saa promon nelj� siivua py�rim��n vinhalla voimalla. Etenkin
7 Stones saa puntit tutisemaan savuisella fiiliksell��n, eik� melkein pelottavaksi �ityv� metalliralli
Bring Out Yer Dead! voisi purra h�ijymmin. Kappaleessa on kuultavissa pieni� viitteit�
Kingdom Comen sek� jopa itsens�
Black Sabbathin suuntaan, mist� lis�pisteet. Tervamontun orkesteri kuulostaa esikoisellaan jo niin h�ijylt�, ett� seuraavaksi soisin saavani k�siini herrain pitk�soiton.
Mika Roth
Verne
Verne voisi olla yht� hyvin virne. Tamperelaisen voimakaksikon s�r�ll� varustettua mutta yht� lailla popisti pient� kuin progesti kurkottavaa musiikkia leimaa koko ajan l�sn� oleva vinoutuman vaara. Hiukan kuin
Syd�n, syd�mmell�,
El�imell� tai jopa punkimmalla painoksella asiasta eli
Sur-rurilla� Yhtyeen saatteessa mainittu
Absoluuttinen nollapiste on l�hell� my�s, sellaisena haikean pohdiskelevana per�kammarin outoutena. Kolmen biisin n�yte alkaa kipakasti rock-junnaavalla
Meid�n piti tehd� taidetta-kappaleella, jossa sanoituksiin asti ylt�v� nollapistem�inen ilmava progeilu kohtaa akustisen piilev�sti kieron n�pp�ilyn. Ter�v� polveilu on yksi Vernen kulmakivi�.
Kaikki kaunis olisi nimens� mukaisesti kaunista akustista pohdiskelua jollei sit� vastaan rikottaisi v�lill� h�r�sti metel�ivill� s�hk�h�iri�ill�. L�hes kuusiminuuttista
Toiset toisten huolia kasvatetaan tummakulmaisesta pianokaaresta monipolvisesti, akustisvivahteista vinoprogea?
Tatu Henttosella ja
Markus Tapiolla on ihan hieno visio, mutta ihan t�ll� kertaa homma ei viel� tiivisty todelliseen timanttiin. Tosin hyvi� aineksia alkaa olla jo melkoisesti� Demotarjonnan mielenkiintoisimpia tapauksia.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 14123
