Pienet

Pienet ‚Äď Toukokuu 2010

12.05.2010


Appositio Appositio

Ruuhka-Suomesta ponnistava Appositio kuulostaa juuri niin mielenkiintoiselta kuin mitä pitääkin jos pohjalla on harmonikka-basso-duo! Nykyiseen kuusikkoon kehittyessään tämä suomenkielinen, ennakkoluulottomaan polveiluun luottava yhtye on lisäillyt kaavaan mm. wahwah-groovailevan, funkista ja skasta diggailevan sähkökitaran, muutaman vaskipuhaltimen sekä hikisen rumpupatteriston. Yhtye ei osaa tarkasti määritellä itse itseään , mutta tärppeinä tarjotut ska ja folk kertovat kyllä jotain… Yhdistä suomenkielinen ismoalankomainen kieroilevampi rock-haahuilu ska-nytkytykseen, polveilevaan jammailuotteeseen mutta myös suomalaisiskelmälliseen hanuri-kaihoon.

Kuuden biisin n√§yte saa odottamaan aika paljon kuusikon jatkosta ‚Äď Ei yksin kannata murjottaa -valssista kun yllet√§√§n hyvinkin vinoihin t√∂√∂tt√§yksiin, takaa-ajo-laukkaan ja psykedeliaan. Popmusiikin moninaisista koreista ammennetaan yht√§lailla suoraan kuin aika luovasti. Pirullisia ollaan muttei onneksi j√§√§d√§ vain sen varaan. Jonkinlaista ytimekkyytt√§ ehk√§ kaipaisi joihinkin pahimpiin haahuiluihin, mutta toisaalta vastapuolelta kurkottava tavanomaisuuden m√∂rk√∂ ja tylsyyden peikko on paljon ik√§v√§mpi vieras. T√§ss√§ on jotain.

Ilkka Valpasvuo


DCD Dead Cult Diaries

Jyv√§skyl√§l√§is-viisikko Dead Cult Diariesin tummakaarinen ja kipakka poppunkahtava s√§r√∂rock on toki kuultu moneen kertaan. Silti etenkin naislaulun viem√§n√§ tuoreesti v√§reilev√§ kevytpaahto soi mukavan pirte√§sti ja tarttuvasti. Emmyn rockaava pauhaus mikrofonin takana yhdistettyn√§ yhtyeen energisyyteen luokin t√§st√§ vauhdikkaasta mutta silti mukavan helposta s√§r√∂melodiapomputuksesta kohtuullisen toimivan paketin. Metallimausteiset riffittelyt tuovat ‚ÄĚrankempaa‚ÄĚ puolta pakettiin, vaikka totuuden nimiss√§ mit√§√§n kauhean rankkaa DCD:ss√§ ei loppujen lopuksi olekaan. Biisikyn√§ss√§ on mukavan ‚ÄĚn√§lk√§inen v√§re‚ÄĚ vaikkei se sin√§ns√§ mit√§√§n yll√§tt√§v√§√§ esittele. Kaava on mukaansatempaava vaikka yksitt√§iset s√§vellykset eiv√§t viel√§ iske nauloja ihoon asti. Lupauksia joka tapauksessa on ilmassa ‚Äď jyv√§skyl√§l√§iset nimitt√§in kuulostavat hyv√§ll√§ tavalla valmiilta isompiinkin ympyr√∂ihin. Se toki vaatii t√§t√§kin ter√§v√§mp√§√§ biisikyn√§√§.

Ilkka Valpasvuo


The Crystal Throne Epicrenel: The Crystal Throne

Klassisia fantasiaelementtejä ja korkealla karkaavaa kaarta powermetallissaan hyödyntävä helsinkiläinen Epicrenel hallitsee jykevän laukan kipakalla sahauksella ja kuulaaseen tilutteluun yltävällä sankarikitaroinnilla. Christian Palinin sankariröyhistelevästä laulusta tulee hiukan mieleen kaikenmoiset Helloweenit sun muut, mutta tahdinpito on jopa saksalaisia kiivaampaa laukkaa. Ruoska viuhuu ja sankarit ratsastaa!

Pituutensa puolesta lähes pitkäsoittokelpoinen viiden biisin näyte todistaa soundipolitiikan olevan lajityypille uskollisen tyylitietoista, jykevää ja kantavaa. Ammattimainen ilme yltää myös sävelkynään eikä draaman kaari ja punainen lanka katoa matkan varrella. Jos (ja se on aika iso JOS) uusi powermetalli vielä nykypäivänä oikeasti jotakuta kiinnostaa, niin kannattaa tarkastaa myös näiden kaverien panokset. Harmi kyllä minkäänlaisia yllätyksiä tai värinöitä Kristallivaltaistuin ei tarjoile, muttei onneksi myöskään petä lajityypissään.

Ilkka Valpasvuo


Eye X Eye X: Promo X II

Kuopiolaisen lievästi progemausteista hevirockia soittavan Eye X:n mahtipontinen kaari ja jylhä ilmaisu on kieltämättä jopa yllättävän ammattimaista, kun saatteen mukaan kokoonpanokin elää vielä. Silti se on yhtä jäykkää kuin miljoonalla muulla melodisesti kaartavan jylhistelyrockin tekijällä. Onneksi laulun suurimman osan aikaa mukavan kansainvälinen, turhaan kikkailuun sortumaton suoraviivaisuus pelastaa paljon. Näiden kolmen biisin varassa voi toki lähteä isompiinkin ympyröihin suuntaamaan, mutta erottuakseen positiivisesti valtaisasta tarjonnasta ei olisi huono asia kehittää joko sulavampia linjoja tai mielikuvitusrikkaampi sävelkynä. Mieluiten toki molemmat. Dystonian puolitoistaminuuttinen synalämmittelykään ei oikeastaan tarjoile mitään uutta taivaan alla. Kaartavan hevin ystäviä suosittelen silti tutustumaan, lajityypissään ihan toimiva näyte.

Ilkka Valpasvuo


Hateflesh: We Bring the End

"Ready, steady, kill!" Hateflesh kertoo ensidemollaan tappamisesta Cannibal Corpsen tapaan turhia kiertelemättä. Yhtyeen moukaroinnissa suoraviivaiset tapporiffit ja villit soolot lyövät kättä yhteen saaden aikaan paikoin rehellistäkin rehellisempää vanhan liiton death-meininkiä.

Nopea avausbiisi korkkaa paketin sellaisella vimmalla, että pullon palaset lentelevät. Turhaakin osaa kappaleesta kuitenkin löytyy, ja kaiken kaikkiaan koko demolla tarttumapinta jää vielä varsin ohueksi riuskan avausraidan jäädessä biisikolmikon parhaaksi yritykseksi. Jo laulajan olisi mahdollista tehdä asialle paljon: oli musa kuinka oldschoolia tahansa, se ei anna vokalistille oikeutta yksipuolisen murinan käyttöön. Väriä huutoon korkeammilla kirkaisuilla!

Jarmo Panula


Fear Gives Hope My Grimace: Fear Gives Hope

Kriitikoiden suulla on päivitelty lukemattomia kertoja maamme demotason metallibändien valtavaa määrä, joka todella on jotain käsittämätöntä. Vielä jos kyse on öristystä takomisesta, massasta erottuminen on entistä vaikeampaa. My Grimace lukeutuu näihin bändeihin, jotka ovat jo lähtökohtaisesti haastavan paikan edessä.

Yksi vahva valttikortti ensidemoaan esittelevällä jyväskyläläisbändillä kuitenkin on: se osaa selvästi tehdä hyviä kertosäkeitä. Irony of Fatessa ja erityisesti Into the Lightissa kertosäkeet saavat päätä nyökkäämään. Biisit ovat kuitenkin muutoin melkoista osaviidakkoa, josta ei pysyvää otetta tahdo saada vielä viidennelläkään kuuntelukerralla. Sekavuuden tunne korostuu vokalistin sotkuisen örinälaulun myötä, joka heikentää musiikin kokonaiskuvaa merkittävästi. Ensimmäisen näytteen perusteella My Grimacen tie melodisen death-thrashin mutkaisella polulla ei kuitenkaan ole missään nimessä tuhoon tuomittu.

Jarmo Panula


Pearly Gates: Soul Maze

Tässähän hengästyy. Joensuussa majaileva Pearly Gates on mahduttanut demonsa kolmeen kappaleeseen melkoisen määrän tavaraa ja tyylisuuntia. Nimikappale liippaa aluksi läheltä Radioheadin Weird Fishesia levollisella näppäilyllään ja levottomalla kompillaan. Tälle tielle ei jäädä pitkäksi aikaa - kuten ei millekään tielle. 70-lukulaista soittamisen iloa pursuva yhtye piipahtaa ainakin progen ja grungen maisemissa tehden kunniaa myös uuden vuosituhannen retrorockpumpuille. Hendrix-kiihdyttelyä harrastetaan, mutta vain heittämällä meno 90-luvun ilmastoon. Eikä pidä unohtaa huuliharppua ja saksofonia. Kaikkiaan Pearly Gates vakuuttaa sekavalla vimmallaan, eikä asettumista yhtenäisempään linjaan voi suositella. Sävellyspuolella, laulunkirjoittamisen kovassa ytimessä, sen sijaan löytyy petrattavaa. Muutama kunnolla koukuttava kertosäe tai riffi luonnollisestikin tekisi kokonaisuudesta nautinnollisemman. Nyt mieleen jää lähinnä eklektinen into, mutta uskottava ja jatkon kannalta lupaava sellainen.

Antti Hurskainen


Riutta: Mali/Haoma

Viime elokuussa Riutta ilmestyi ensi kerran Desibelin sivuille, kun bändin esikoisdemo irrotti kollega Hurskaiselta kritiikkiä. Nyt yhtye on palannut parin uuden biisin voimin, eikä tyyli ole muuttunut supisuomalaisesta progesta mihinkään. Nelihenkinen yhtye soittaa todella mallikkaasti yhteen ja lisäksi soundissa sekä menossa on kunnon imua. Ensimmäisenä kuultava Mali pyöriskelee yllättävän tiukasti teemansa ympärillä, eikä yhtye saa siivusta oikein mitään irti. Kaikki tarpeellinen on kyllä käsillä, mutta jokin biisissä ei vain toimi toivotulla tavalla. Jälkimmäisenä soiva Haama lähtee sen sijaan kevyemmin liikkeelle, ja puolentoista minuutin kohdilla biisi ottaa käännöksen juuri oikeaan suuntaan. Lyyrisestikin mielenkiintoinen kipale osoittaa, että Riutalta löytyy tarvittaessa ässiä hihoista. Lupaavaa.

Mika Roth
Salin Jr.: Distracting Sounds

Ei riittävän häiritseviä ääniä. Nimimerkin Salin Jr. takaa löytyvä Jukka Kajan saattaa olla EP:nsä otsikossa itseironinen, kuka tietää. Joka tapauksessa nämä laulut huokuvat pääasiassa tavallisuutta ja arkisen rehtiä vaatimattomuutta. Salin Jr. ei pakota keskittymään itseensä. Vastuu on liikaa kuulijalla, joka saattaa huomata hyräilevänsä ja taputtelevansa käsinojaa silloin tällöin, muttei valitettavasti sen enempää. Pienieleinen bändi säestää moitteitta tunnelmoiden folkia lyömäsoittimilla ja pianolla. Sille vaatimaton rooli sopii, mutta itse laulaja-lauluntekijältä odottaisi intensiivisempää läsnäoloa. Lisäksi kankea englanti tuntuu lähinnä etäännyttävältä tekijältä. Luomusoundi ja konstailematon arkisuus ovat sinänsä ok, eikä Salin Jr. ole tässä väärillä jäljillä. Huomattavasti rohkeampaa auteur-otetta kuitenkin tarvittaisiin.

Antti Hurskainen


Schmorf Schmorf: Upside Clown

Sekametalliorkka Schmorf työsti ja julkaisi debyyttipitkäsoittonsa viime vuonna, joten bändi tietää jo kuinka siivujaan hioo. Varmuus ja näkemys kuuluvatkin tuoreella kolmen biisin sinkulla, joka antaa aika lailla uudenlaisen kuvan yhtyeen vahvuuksista. Verrattuna parin vuoden takaiseen Metaschmorfosis -EP:hen tuore materiaali edustaa selvästi uutta aikaa. Kuusikoksi kasvanut ryhmä läimii maisemaan edelleen sääntövapaata ja progressiivisen aggressiivista metallia, mutta nyt koukeroihin on tullut uudenlaista ilkeyttä ja särmää, eikä kimuranttius ole mitenkään itsetarkoituksellista. Avausraita Upside Clown sekoittaa ainekset onnistuneimmin, kun raskaan paahdon keskelle livautetaan varoittamatta elektro-henkinen ja seesteinen väliosa. Ankkuriraita Mr. Cancer nostaa myös vinon irveen naamalle, vaikka biisi ei aivan täysin potentiaaliaan täytäkään.

Mika Roth




Lukukertoja: 4167
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs