Pienet

Pienet – Elokuu 2010

06.08.2010


Coventhrall Coventhrall: Promo 2010

Aiemmin Grudge´s Claw nimisenä tunnettu Coventhrall on työstämässä The Space Opera -albumia, jolta on nyt lohkaistu neljän biisin näyte. Eli: "beam us up, Scotty", on koittanut aika lähteä kaukaiseen galaksiin.

Perinteistä heavy metallia NWOBHM-hengessä puskeva bändi on Sami “Texas” Ilvosen johtamana saamassa valmiiksi melkoista metallin möhkälettä. Ääneen pääsee Ilvosen lisäksi myös joukko muita vokalisteja, jotka esittävät roolinsa tyylillä, ja tarinaa viedään jatkuvasti eteenpäin ilman, että kerronta muuttuisi millään tavoin alleviivaavaksi. Melodisilla koukuilla varustettu Avatar on näytteen voimallisinta melometallia jaloimmillaan, tuplabasari naputtaa, kuoro tukee taustalla ja lyriikat – ne ovat yhtä avaruusoopperaa. Tuskin maltan odottaa pitkäsoiton ilmestymistä, sen verran tasokkaasta metallista tässä on kyse.

Mika Roth


The Nest Of Death File of Ghosts: The Nest of Death

File of Ghosts on mustaa metallia syytävä yhden miehen projekti, jonka edellinen demo The Gates ei hellinyt korvia. Tekniseltä tasoltaan autotallin perältä on myös tämä seuraava pienokainen, jonka soundit ovat oikeastaan ihan puhdasta vittuilua, mutta jonka voimassa on myös tiettyä primitiivistä voimaa.

Neljän biisin demon läpikuunteleminen on samanaikaisesti kivuliasta ja kiehtovaa, sillä esimerkiksi kuvaavan nimen omaava Life is Shit Then You Die ja häiriintyneen syna-intron omaava Walking With Torso ovat kaiken räminän ja kolinan alla ihka oikeita biisejä. Toisissa olosuhteissa niistä voisi muovata vaikka mitä, eikä sitä koskaan tiedä – ehkä File of Ghostskin investoi vielä jossain vaiheessa uudempiin softiin/laitteisiin. Sanoisin että näin kannattaisi tehdä.

Mika Roth


Gathering Dreams: The A-Word

Vasta vuosi sitten kokoonpanonsa vakiinnuttanut Gathering Dreams on lastannut ensimmäiselle promolleen kokonaista seitsemän sävellystä. Avaus on mitoiltaan komea, eikä sisältökään osoittaudu mitenkään heppoiseksi. Tyylillisesti yhtye sijoittuu progressiivisen rockin ja metallin välimaastoon, onpa seassa muutama palanen popinkin kevyempää puolta.

Parissa biisissä osaset loksahtelevat jo selvästi paikoilleen, vaikka kotistereoissa kuunnellut bändit vähän puskevatkin läpi. Soitto kulkee jo varsin mallikkaasti, mutta vokalisointi jättää vielä parantamisen varaa, niin tekniseltä puolelta kuin ihan englannin kielen ääntämisenkin suhteen. Osa tästä menee vaatimattoman soundimaailman piikkiin, mutta ei kaikki. Pienistä puutteistaan huolimatta silti mielenkiintoinen tuttavuus, etenkin kappaleet Cyanide Rain, GUN sekä muusta materiaalista reilusti eroava Moods lupaavat paljon.

Mika Roth


15 Minutes Janesaw: 15 Minutes

Kahden vuoden ikäinen Janesaw on toisella pikkukiekollaan reippaalla päällä. Post-grungen ja pop-rockin melodinen tarttuvuus yhdistyvät nopeampaan poljentoon, jolloin biisit ovat sekä vauhdikkaita että koukuttavia, noin piirustuspöydällä siis ainakin.

Kaava toteutuu täydellisesti vain avauksena kuultavassa Caricature siivussa, ja siinäkin vain osittain. Sama tilanne on Palacen runttauksessa, tosin kummankin kappaleen ongelmaksi muodostuu liiallinen ainesten määrä. Jotta koukut todella uppoaisivat, niiden pitäisi ehtiä myös vaikuttaa jonkin aikaa. Nyt orkesterilla on kiire jo seuraavan idean pariin, kun edellinenkin on vasta puolitiessä. Plussaa irtoaa vauhdikkaasta menosta, sekä itsensä kunnolla peliin heittämisestä. Suunta on jo selvästi löytymässä, nyt vain lisää keikkaa, kokemusta ja sitä kautta jalostumista.

Mika Roth


Ukon mahti Kaarnekorpi: Ukon mahti (EP)

Vuonna 2004 perustettu Kaarnekorpi on nykyisin tamperelainen kuuden miehen yhtye, jonka kevyesti folk-vaikutteinen metalli pyörii melodisesti tutuissa sfääreissä tekstien keskittyessä pakanallis-henkiseen sanailuun, kuten julkaisun nimikin paljastaa. Alkupuoleltaan hieman yhteissoittoaan hakeva, mutta muuten mallikelpoinen EP ei ole innovatiivisuuden riemuvoitto, mutta paikoin jopa mukaansatempaavan vakavaa hauskanpitoa.

Mutta kyllä parannettavaakin riittää. Melodiset ja perusasioissa pysyttäytyvät biisit näyttäytyvät enemmän hevinä kuin metallina ja folk-vaikutteetkin ovat suureksi osaksi taiottu koskettimista. Kitarat soivat potentiaaliinsa nähden turhan tylsästi, vaikka kokonaisuudesta kyllä välittyy tuntu, että yhtye tietää mitä haluaa tehdä ja tekee sitä. Useista miehistä ja soittimista huolimatta pääosan varastaa Kimmo Kellbergin laulu, joka on miksattu hyvin eteen – melkein niin keulaan, että se tahtoo jättää musiikin taakseen ja tämä ei välttämättä ole paras mahdollinen ratkaisu: paikoin vakuuttavakin murina muuttuu nopeasti yksitoikkoiseksi ja -ulotteiseksi suorittamiseksi.

Jani Ekblom


Kyre Kyre & Duunarit: Kyre & Duunarit
Airiston Punk-levyt

Itäsuomalainen punk-yhtye Kyre & Duunarit pistelee seitsemän biisin verran rouheaa punkkia tällä seiskatuumaisella. Hyvin karhean karkealla laululla rosoista paahtoaan vääntävä yhtye puolustaa paikoin hyvin rupista soundiaan. Paikoin taas homma kaatuu biisien yksipuolisuuteen. Kyre duunareineen puhuu vakavista asioista, mutta osaa käsitellä niitä muutamissa kohtaa oikein osuvasti sekä kevyemmällä soitolla (Kissalan pojat naapurissa rauhoittelemassa meininkiä) kuin laahaavammassa mollissa (Miehenkiron karu alkoholismi-tarina). Kaiken kaikkiaan yhtye päätyy plussan puolelle, vaikka ihan nappisuorituksesta ei olekaan kyse.

Ilkka Valpasvuo


So Called Society Motherfly: So Called Society EP

Vuoden verran kasassa ollut forssalainen Motherfly on valinnut lajikseen angstisen grunge-vaikutteisen rockin. Debyytti-EP So Called Society sisältää neljä toinen toistaan vaikeroivampaa ja tuskaisampaa rypistystä. Valitettavasti yhtyeen ja laulaja Jermo Koskelon sydänveren vuodatus ei käänny puhdistavaksi riitiksi, vaan jättää tuskastuneen olon. Pieni epävireisyys kuuluu genren tyylipiirteisiin, mutta kun laulu lähtee aina intensiteetin noustessa lapasesta, voidaan puhua jo ongelmasta.

Motherfly saa aikaiseksi kelvollisia melodia-aihioita ja riffejä, mutta toteutus mättää. Pieni rentoutuminen niin laulun kuin soitonkin saralla ei tekisi pahaa, sillä nyt musisointi tuntuu kääntyvän väkinäiseksi puurtamiseksi. Myös sanoitusten ylitsepursuava dramaattisuus kääntyy vasten tarkoitustaan huumoriksi. Motherfly ei ole toivoton tapaus, mutta pieni kypsyttely tekisi yhtyeelle hyvää.

Tommi Saarikoski


Post Deus: Ebola Fever Fantasies

Ensidemollaan Post Deusin meno oli todella raakilemaista ja lopullisesti äänite kompastui mahalleen surkean äänenlaadun vuoksi. Yhden miehen bläkkisprojektin kakkosjulkaisu on samalla tavalla raakilemainen ja huonosti äänitetty teos, mutta tällä kertaa demolta paistaa jo selvä visio projektin suunnasta. Plätty kun on kuusiraitainen teemalevy välifiilistelyineen päivineen ja biisit poukkoilevat eteenpäin villejä tahtilajeja sekä jatkuvia suunnanmuutoksia sisältäen. Vaikka linja on omaperäinen, juuri mitään ei loppujen lopuksi jää käteen, eikä lyyrisestä annistakaan ole iloa, kun tekstejä ei ole painatettu kansilehteen. Leimaavinta demolla ovat kököt huutosuoritukset sekä hiirenharmaat soundit. Ensi kertaa varten olisi syytä treenata laulua, säästää rahaa kunnon äänitystä varten, sekä kenties pukata mukaan muutama koukukas kitaramelodia ja painattaa ne sanat kansilehteen. Laulukielenkin suhteen olisi jo aika tehdä päätös suomen ja englannin välillä.

Jarmo Panula


Get Up And Act Preesens: Get Up & Act

Helsinkiläisyhtye on takuulla kyllästynyt Radiohead-vertauksiin, mutta omapa on syynsä. Oxfordin suuruuden vaikutuksen voi kuulla liki jokaiselta Preesensin osa-alueelta aina Jussi Palmusaaren yorkemaisesti antautuvasta laulannasta utuisen ja repeilevän vaihteluihin perustuvaan kitaratyöskentelyyn. Yhtyeen ilmeisen laaja musiikillinen sivistys ja vakuuttavan laadukkaiksi kohoavat äänimaisemat rikkaine sovitusratkaisuineen pitävät homman kuitenkin riittävän kaukana turhauttavasta seurailusta.

Biisikolmikon avaava Stammer on ilmavin, iskevin ja paras osoitus Preesensin osaamisesta. Jos rokkaavat kitarakuviot tuntuvatkin paikoin teennäisiltä, sujuu laahaava harhailu paljon omaperäisemmissä merkeissä. Jouhevaa kokonaisuutta häiritsee kauttaaltaan tietty laskelmoivuus, liian selkeät erot popkulkujen ja parhaimmillaan upean vapaan lennon välillä. Esimerkiksi Trafficin liukumisen tiukahkosta poprockista post rock -finaaliin näkee tulevaksi kaukaa. Paikoin kaavamaisesta kokeellisuudestaan huolimatta Preesens hoitaa tällaiset paisuttelut näkemyksellä. Get Up & Act on komea paketti kansiaan myöten ja sieluttomuusongelmineenkin.

Antti Hurskainen


Skirmish Skirmish: Skirmish

Kajaanilainen Skirmish napauttaa kunnon koukun leukaan neljännellä promollaan. Vanhan liiton death ja thrash ovat selkeimpiä vaikuttajia, mutta seasta voi kuulla länsinaapurin uudemman sukupolven orkestereidenkin kaikuja, mikä ei ole tietysti lainkaan paha asia.

Kolme kappaletta ja reilu viisitoista minuuttia riittävät vakuuttamaan bändin kehityskelpoisuudesta, sillä tekijöiltä löytyy niin näkemystä kuin kykyä tuoda aivoitukset tähän maailmaan. Soitto on kautta linjan teknistä, kumarrus tässä välissä etenkin rytmiryhmän suuntaan, vokalisti hallitsee matalataajuudet ja soundipolitiikkakin on omakustanteeksi tyydyttävä. Ainoa mahdollinen uhka on materiaalin monimuotoisuudessa. Näin pienen näytteen perusteella on mahdoton tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta ainakaan nämä kolme rallia – vaikka tehokkaita ovatkin – eivät juuri riko yhteisiä raja-aitoja.

Mika Roth


Stache Stache: EP

Oululainen Stache on esikoisjulkaisullaan liikenteessä jokseenkin epäoululaisella musiikilla. Yhtyeen englanninkielinen, kepeä pop-musiikki ei ole ensimmäinen asia joka tulisi mieleen talvisessa lumimyrskyssä Rotuaaria pitkin astellessa. Mutta hyvä näin, sillä Stachen viisi rallia sisältävä lettu on ihan piristävä paketti.

Avauskappale Partyboy sisältää hitin ainekset, mutta puistattaa hieman yliopistorientojen bilebändin mieleentuovalla groovellaan. Seuraavana tuleva Dancefloor on jo parempi, mutta jättää sekin ikävän hassuttelun maun huulille. Kolme viimeistä kappaletta sen sijaan tuovat yllättäviä muistumia Spearmintin kaltaisista vuosituhannen vaihteen brittiläisistä pehmopoppaajista. Brown Grassin kertosäe on hieman liian euroviisumainen, mutta etenkin pikkulevyn lopettava Play on onnistunut sävellys. Stachen menestyksen kannalta kahden ensimmäisen kappaleen kevyesti funkaava linja olisi todennäköisesti parempi, mutta itse kallistun loppulevyn tunnelmointiin.

Tommi Saarikoski


15 Minutes Takeoff Express: Our 15 Minutes of Shame

Otsikossa on tervettä itseironiaa. Vasta alkuvuodesta perustetun sulkavalaisorkesterin kevyesti punkahtavasta poprockista paistaa vähäinen kokemus, jota pyritään korvaamaan parhaimmillaan kiitettävällä innolla. Etenkin rumpali pyrkii tuomaan osaamistaan esille hiukan liian ahkerasti unohtaen samalla kipakan rytmin ylläpitäjän roolin. Takeoff Expressin todellinen ongelma ei kuitenkaan ole ammattitaidon puute sen enempää kuin liika energisyyskään. Enemmänkin kuuden kappaleen mittaista esikoistallennetta vaivaa sävellyksellinen varovaisuus ja selkeän dynamiikan puute. Siellä täällä kuulee Disco Ensemblen tyyppistä kulmikasta vimmaa, mutta kovin vähän todella innostavia aksentteja tai ymmärrystä haettujen nostatusten päälle. Etenkin solisti Anne Litmanen on aran tyylinsä kanssa hukassa, eikä ajoittain tunnu laulavan samassa bändissä, jossa musikantit veivaavat oikeaoppisuudessaan kovin ponnettomia säkeistöjä ja kertosäkeistöjä. Vaikka EP:n päätöskappale You´ll Remember Us keskittyykin uhoamaan bändin ikimuistoisesta voimasta, ei tästä oikein vielä löydy todisteita. Röyhkeyttä voi olla vaikea opetella, mutta yhteisten treenituntien lisäksi sitä kaivataan jatkossa rutkasti lisää.

Antti Hurskainen




Lukukertoja: 3539
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös