Pienet

Pienet II - Huhtikuu 2011

29.04.2011


'Ever Ever Since the Day: Passion Without Patience Is a Waste of Time

Ever Since the Day joutui ottamaan hetken happea, kun rumpali vaihtui uuteen, mutta nyt kaikki on jälleen valmista suuriin valloitusretkiin. Kolmen vuoden takainen Stay Silent Forever oli napsakasti soivan rockin riemukulkua, eikä yhtyeen tyyli ole muuttunut sitten noiden päivien.

Kokonaista viisi kipaletta sisältävä omakustanne on nopeiden, kitaravetoisten rallien kavalkadi. Kappaleet saatetaan maailmaan väellä ja voimalla, koukkujen lentäessä vinhasti ilmassa. Avainsana onkin vauhti, ja laulusta sekä toisesta kitarasta vastaava Kari on paljon vartijana, mutta mies selviää pinteestä. Englanninkielinen laulu on väkevää, mutta selkeätä, eivätkä kitaratkaan puuroudu valliseiniksi. Häpeämättömän hittihakuinen It´s In My Head, sekä muusta materiaalista erottuva puoliballadi Night osoittavat, että bändi saattaa breikata koska tahansa. Nyt vain tarvitaan hiukan tuuria ja se yksi biisi, joka ei tosin taida löytyä tältä kiekolta.

Mika Roth


'Demo Famine Year: Demo MMXI

Helsinkiläinen Famine Year paukuttaa ilmoille erittäin vihaista grindcorea, jossa on asenne ja voimalinjat kohdillaan. Neljän oman raidan jatkoksi on ladattu vielä NOFX laina Freedumb, eikä kiekko kestä silti kuin karvan päälle kahdeksan minuuttia.

Mikä erottaa helsinkiläiset selkeimmin edukseen myriadeista genren muista orkestereista on se, että kahden ensimmäisen kipaleen ajan esityskielenä toimii vanha kunnon suomi. Ensimmäisen kotimaisen voima on yllättävän kova, eivätkä sen jälkeen kuultavat lontooksi esitetty siivut enää maistu läheskään yhtä herkullisille. Pienen budjetin myötä soundit ovat kauniisti sanottuna hiukan rupiset, mutta tämäkin vain vahvistaa viestin voimaa, etenkin kun vokalistin ääni on ilmaisuun sopivan räkäinen. Tempo on halki kiekon kiivas ja biiseissä rapa roiskuu asiallisesti, vaikka se raskain vasara jääkin käyttämättä. Erittäin mielenkiintoinen ja lupaava tuttavuus grindin ja crustin rintamalta. Tätä lisää!

Mika Roth


'Maailmanloppu Iloruiske: Maailmanloppu ko

Oululaisen Tuomas Mäkelän soolo Iloruiske kompastelee tahallisesti kuin Tuomas Skopa konsanaan. Kyseessä on siis pop-melodinen mutta hyvin vinoilla rytmikompuroinneilla polveileva ja psykedeelisesti suihkiva "lauluntekijä-materiaali". Mikä on kai jonkinlainen muutos edellisen demon tarjontaan, jonka mies ja kitara-materiaali nosti mielleyhtymiä Elliot Smithistä Zen Café:en. Suhinaa on nähtävästi ollut siinäkin, mutta tuskin näin paljon vaanivuutta ja usvaa.

Soittimen mukaan kaikkiaan 13 raidan "demokonseptialbumi" menee demona koosteeseen lähinnä sen saatteen takia - tyyliin sopivasta heilumisesta huolimatta Iloruiskeen meiningissä on jo ihan biisimäinen ote ja punaista lankaa. Saatteessa Mäkelä kuitenkin lanseeraa samaan sanaan yhtenäisen teeman ja "demovaiheen" laadun. Toki paljon voisi viilata mutta periaatteessa rujous ei häiritse. Iloruiskeen kaiken kaikkiaan kuudes demo tarjoillaan saatteessa vaihtoehdoilla - voi kuunnella joko vain ekan biisin, tai varsinaisen promon osalta myös kaksi seuraavaa. Loput ovat hiukan niin kuin bonuksena. Päätin uhrata aikaa ja poimia ensimmäisten jälkeen nostoja jos sellaiseen on aihetta.

Samaan aikaan hiukan naivistisestikin rakennettu, mutta myös junnaavassa vaanivuudessaan ja melodisuudessaan ihan "aikuinen" Haamukuvia yhdistelee rumpukonetta, vaihtelevia rytmejä, purskahtelevaa nokkahuilua, rytmillistä kitaraa ja psykedeelisesti maalailevaa laulua, joka toisaalta jää mieleen, toisaalta taas nostaa ihan samanlaiset mielikuvat mitä Skopa tai hengenheimolaisena Ville Ahonen. Haahuilevuudestaan huolimatta koukkua ei unohdeta ja biisissä on kohtuullisen vahva imu. Sisäinen lapsi lisää keitokseen päälle liimattuja kuiskailevia stemmoja, Limbo rauhoittuu muttei hylkää junnausta. Loppumateriaalista irtoaa oikeastaan aika lailla samanlaisia fiiliksiä samankaltaisilla välineillä. Tämän tyyppisen musiikin tekijöitä ei vieläkään ole paljoa ja Iloruiske pistää ihan kelvosti. Mutta biisikynä se lopulta ratkaisee tässäkin sen että nouseeko valitusta soundista sen erikoisempaa... Nyt paketti ehkä vielä hakee niitä rypistyksiä. Ymmärrän niitäkin joita moinen haettu outous ärsyttää yli kaiken, loppujen lopuksi koko albumi ratsastaa aika yksiuraisesti samoilla välineillä...

Ilkka Valpasvuo


'ssa' K+K-tactics: sub specie aeternitatis (demo)

Kun kokoonpano muodostuu vain bassosta ja rummuista, hiipii mieleen yhtäältä innostunut mielenkiinto kokeilun avantgardistisuutta tai vähintäänkin suurta virtuositeettia kohtaan. Toisaalta takaraivossa kaivertaa hiipivä pelko kappaleista, joiden sisällöstä on vain tiputettu niihin kuuluvat muut instrumentit pois. Depth Beyond One´s -yhtyeen rytmiryhmästä muodostuva K+K-tactics lunastaa molemmat oletukset. Duo tuntuukin ensi kuulemalta olevan rakenteellisesti aika tavalla kiinni emoaluksensa progemetallin maailmassa. Avausraita Imperative Movement kuulostaa nimittäin laajemmalle instrumenttiskaalalle sovitetulta sävellykseltä, josta nyt satutaan vain esittelemään ainoastaan rumpu- ja bassoraidat.

Sitten alkaakin mielenkiintoisempi osuus. Kolme viimeistä kappaletta nostavat tasoa biisi biisiltä ja vaikka polyrytmisissä metallimaisemissa edelleen mennäänkin, nousee nimenomaan rytmiduolle sävelletty henki paremmin esiin. Mistään poikkitaiteellisesta avantgardesta ei edelleenkään ole kysymys, mutta sen verran soittotaitoa pojilla piisaa, että Tacts of Lifen kaltaisia purskauksia kuuntelee ihan mielikseen. Biisien välissä olevat örinämetalli-insertit tuntuvat kyllä vähän turhakkeilta ja rumpujen miksaus on paikoin valitettavan kellaridemomainen soundeiltaan. Positiivinen ilmiö sen sijaan on, että totutussa ikonisessa rock-saagassa lopulta aina taka-alalle jäävät rytmiryhmäläiset nostavat ylpeästi häntäänsä. Ja vaikkei tämänkaltaista kokeilua nyt jaksa toistuvasti soittimessa pyörittää, niin taiteellisena aktiona ja taatusti livenä hatunnoston arvoinen suoritus.

Rami Turtiainen


'Speed Radical Ninja: Speed Kills -EP

"Tampereen Vaarallisin Bändi" ja "Manserockin pelastaja" Radical Ninja pistelee toisen omakustanteisen EP:nsä kansan tarjolle. Ja mitä Tapsa vastaa? Siitä on paha sanoa, mutta itse kaipailin jo edellisen näytteen kohdalla riehakkuuden, tiukkuuden ja tekemisen meiningin rinnalle ideoiden loppuun asti hiomista ja parempia biisejä. Eli onko edistystä tapahtunut? Iskeekö Ninja heittotähtensä maalin keskiöön?

Kyllä tähtäyksessä on vielä hiomista, vaikka riehakas kohkaus edelleen pitää sisällään hyvän kipinän ja ideoitakin on. Punk-asenteinen funk-munakas rock-mesoaminen poukkoiluineen ja vähän sinne päin -viimeistelyineen ei vieläkään iske polvilleen, mutta jonkinlaista kasvua ON havaittavissa. Parasta kehitystä on tapahtunut olennaisimmassa asiassa - eli biisikynässä. Rönsytkin sallitaan jos koukkua piisaa. Ytimekkäästi nimetty avausraita Kill vielä hiukan pidättelee zombieidensa keskellä, mutta funk-wahwahtava kasvatus toimii toisaalta hyvin ja biisin rakennetta on selkeästi mietitty useammankin kerran. Samaa tematiikkaa jatkava Zombie Took My Baby Away nytkii ska-pompulla ramopunk-aivottomasti mutta hyvällä koukulla. Ja eikös ne zombit juuri niitä aivoja jahtaa?

Omituisen mieleenpainuva juttu on pauhaavan Crazy Motherfuckersin heittäytyminen välillä supisuomalaiseen tarinointiin, joka ajatuksena tuntuu huonolta mutta kuultuna pelittää yllättävän hyvin. Hiukan liikaa yhtye jättää kappaleisiinsa päämäärätöntä sooloilua ja jotenkin huonosti kokonaisuuteen liimautuvia, ties minne kurottavia soitteluja - ytimekkyys ei muutamissa kohdissa tekisi yhtään pahaa. Tai sitten niihin voisi säkeen tai kaksi keksiä lisää. Ehkä suomenkielinen tarinointi on juuri osa tätä?

Kyllä Ninjoista voi vielä kasvaa oikein mainio riehakas ja mukavan irtonainen rokkikone ihan isompiinkin piireihin. Mutta nyt se nuoruuden into ja välittömyys pitäisi pystyä tuomaan myös viimeisteltynä ulos. Mikä on biisin kannalta olennaista, mikä vain turhaa läskiä lihaksien päällä? Ja miten vältetään se ettei samalla lässähdetä rustaamaan AOR-balladeja niinkuin Red Hot Chili Peppersille pääsi käymään...

Ilkka Valpasvuo


Simulacrum: Promo 2011

Turkulainen Simulacrum on yhtye pitkällä historialla ja suurilla suunnitelmilla. Kaksitoista vuotta sitten perustettu bändi äänittää paraikaa ensimmäistä albumiaan, ja seuraavakin pitkäsoitto on jo suunnittelupöydällä. Onpa pari tuoretta biisiä jo ehditty työstää keikkakuntoon asti.

Neljän biisin mittainen promo jättää kuitenkin tulevan tulevalle, ja esittelee työn alla olevan albumin materiaalia. Keski-iältään 24 vuotias bändi liikkuu esikoisellaan jossain progressiivisen ja raskaamman melodisen metallin usvaisilla rajamailla. Hetkittäin soitto kuulostaa kovasti kiukustuneelta Dream Theaterilta, toisinaan vertailukohtia pitää hakea vielä pari vuosikymmentä varhaisemmista ajoista. Vastapainoksi mukana on raskaita modernin metallin palasia, jotka istuvat samaan pakettiin nätisti. Yhtye osaa sovittamisen jalon taidon, minkä johdosta kappaleet huokuvat samanaikaisesti menneiden aikojen haamuja, tätä hetkeä sekä tulevan maailman visioita. Vaikka biisit on irrotettu albumiympäristöstään toimivat ne moitteetta, etenkin kolmantena kuultava Battle Within yhdistelee palasia erityismaininnan arvoisesti.

Toivottavasti työt studion puolella saadaan pian valmiiksi, sillä tokihan näin jykevää progemetallointia nauttisi ihan albumimitassakin. Bändi on myös valmis pitkäsoittoaikaan, sillä niin tekninen kuin taiteellinenkin puoli on täysin hallussa. Tästä kelpaa jatkaa eteenpäin.

Mika Roth


'TQ' Tarnished Quintet

Jyväskyläläinen Tarnished Quintet on kypsytellyt materiaaliaan useamman vuoden ennen ensimmäistä julkaisuaan. Ensidemollaan bändi kuulostaakin harvinaisen vakuuttavalta: tyyli on persoonallinen ja demo on kaikin puolin yhtenäinen ja valmis paketti levytason studiojälkeä myöten. Bändin ilkeästi groovaava matalavirejurnutus ei omassa päässäni luo välittömiä mielleyhtymiä oikein mihinkään toiseen yhtyeeseen.

Auran kärjessä karjuva vokalisti omaa persoonallisen ja vihaisen huutosoundin. Biisit sisältävät parhaimmillaan oikein viihdyttävää, kieroa rytmiikkaa ja kirskuvat soolot sopivat kokonaisuuteen kuin ruisleipä hiihtäjän kisalaukkuun. Demon vahvimmaksi biisiksi nousee muistiinpanoissani kakkosraita Being päällekäyvyydellään. Vielä kun mukaan olisi saatu yksi suoraviivainen nappihitti oltaisiin voitu varmasti alkaa puhumaan yhdestä vuoden metallidemoista, mutta lupaavalta kuulostaa näinkin.

Jarmo Panula


'Face Tattoos&Leather: Face The Heat (EP)

”Moi Munapää!” Näin ystävällisesti aloittaa saatekirjeensä helsinkiläis-turkulainen Tattoos&Leather – ja kyllä: munatotit ovat mennä väärän kurkkuun levyn kuutta kappaletta kuunnellessa. Jack Whiten, Joss Hommen ja Mike Pattonin jonkinmoisena hengenheimolaisena tässä operoidaan, enkä nyt tarkoita sitä, että yhtye välttämättä kuulostaisi edellä mainituilta. Kyse on pikemminkin siitä samankaltaisesta ennakkoluulottomasta lähestymistavasta, jolla kyseiset seikkailusankarit rockin korpimailla tutkimusmatkojaan tekevät. Jonkinlainen kokeellinen katurock antanee siis seitinohuen viitekehyksen siitä, mistä tällä platalla on kysymys. The Kinksin kautta The Stoogesiin ja aina Whiten sisarusten kautta The Mutantsiin mennään, mutta ei tämä tähän jää.

Tattoos&Leather sisällyttää myötäkarvaisen parodis-ironiseen muotokieleensä myös niin gootahtavan pingviinimetallin tehokeinoja siinä missä 70- ja 80-lukujen ikonisia populaarimusiikillisia yksityiskohtiakin – diskon kautta NWOBHM:iin ja takaisin. Myös instrumenttien kurittamisen ja lyyristen ulospurkausten tulokulmaa viitoittaa samankaltainen lähestymistapa. Riikinkukonsulat pystyssä kohti kiitorataa navigoidaan ja lopulta vähät välitetään, jos joku nyt sattuu väylällä olemaan. Tässä mielessä hengenheimolaisiksi voisi nostaa myös niin Frank Zapan kaltaisen kyynis-ironisen multivirtuoosin kuin kotoisen Kuha.-yhtyeemmekin, vaikka radikaalisti pelkistetymmillä vesillä surffaillaankin. Näennäisestä suoraviivaisuudestaan huolimatta, on tekijäkyvykkyys sitä luokkaa, että ihan ensimmäistä kertaa ei taideta rokettirollia olla tekemässä. Sovitukset ovat kekseliäitä, rytmipaletti kuin paalujuntta ja laulusaundissa sopiva määrä etäännyttävää androgyniaa. Kun vielä stemmat ja tuplauksetkin toimivat hienosti, eikä melodiankuljetusratkaisuissa tyydytä niihin kaikkein ilmeisimpiin, niin täytynee yksinkertaisesti todeta: mainiota, mainiota!

Rami Turtiainen


Trail of Life Decayed: Demo 2010

Trail of Life Decayed on tamperelainen death/thrash orkesteri, mutta se on myös ruotsalaisen Dark Tranquillityn ensimmäisen demon nimi, eikä tämä taida olla silkkaa sattumaa. Tamperelaiset pamauttavat tällä esikoisdemollaan ilmoille kaksi kappaletta, jotka synkentävät taivaat kahdeksan minuutin ajaksi.

Näin pienen näytteen perusteella on vaikea tehdä mitään syvempiä analyyseja yhtyeen vahvuuksista ja mahdollisuuksista, mutta ainakin herrain vihakerroin tuntuu olevan kohdillaan. Vokalisti Antti hallitsee murinan ja örinän lisäksi myös ilkeän “örkki-sähinän”, jota käytetään hanakasti ensinnä kuultavalla New Custom siivulla. Yhdysvaltalaisilta isoilta orkestereilta napatut vaikutteet kuuluvat vielä selvästi läpi, mutta kun kyse on vasta ensimmäisestä demosta, ei tilanne ole huolestuttava. Esikoisdemo osoittaa bändin olevan yhä alkuruudussa, joten veri punnitaan toden teolla vasta seuraavilla julkaisuilla. Nyt vain sitä omaa juttua ja soundia etsimään, niin eiköhän se siitä lähde.

Mika Roth




Lukukertoja: 3751
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös