Pienet

Pienet - Kesäkuu 2011

06.06.2011


Caroline: Sweet Sweet Rock 'n' Roll Caroline: Sweet Sweet Rock 'n' Roll (EP)
Hyena

Caroline on rock-yhtye, joka on liikkeell√§ n√§ytt√§v√§sti ja tosissaan. Pienlevyjen sarjaa jatketaan nyt saksalaismerkin julkaisemalla viiden biisin EP:ll√§ Sweet Sweet Rock 'n' Roll. Afraid of Heaven polkaistaan liikkeelle hieman verkkaisesti, mutta kertos√§e on timanttinen. Jotain t√§llaista olettaisi soivan p√§√§ss√§ silloin, kun katujen laki on taas potkinut rock-kukkoa nuppiin. Toisen slotin saanut slovari That¬īs Life on l√§hinn√§ tyls√§, mutta seuraava My Life/My Way sykkii sit√§kin energisemmin. Yhtyeen perusrock toimii vallan hyvin. Good Time Party on astetta rennompaa boogieta, mutta laulaja Tommy Gunin raspi raastaa t√§ss√§ jo hiukan liian karkeasti. Onko kaverin kurkku kunnossa ollenkaan? Biisi joka tapauksessa rullaa hyvin. EP:n viimeinen rokki Rock 'n' Roll Clich√© kiteytt√§√§ aika hyvin jo nimell√§√§n, mist√§ Carolinessa on kyse. Tuhdilla kitarariffill√§ starttaava kappale on paketin paras. Kertos√§e toimii mainiosti, mutta lyriikoita on parempi olla kuuntelematta. Summaten: Caroline hallitsee rockin soittamisen (ja promokuvista p√§√§tellen my√∂s meikkaamisen ja pukeutumisen), mutta silt√§ puuttuu omaleimaisuutta. N√§ine hyvineen se on kuulostaa pastissilta.

Tuomas Tiainen


Donkey Bunch

Mm. Gobkooh-perimää omaava pirkanmaalainen Donkey Bunch yhdistelee saatteensa mukaan stoneriinsa mukavasti groovea. Kolmen biisin demonäyte alkaa rouheasti vaaniskelevalla Your Legillä, jossa liha ulkona kaahaava murina kohtaa kuiskaavan laulun ja harkitun pienet wahwah-mausteet. Huuruista toki mutta kaikessa jyrässään aika hienovaraista. Dope kumartaa saatteen mukaan Sabbathille ja sen kieltämättä kuulee. Monotoninen ja alapäässä pyörivä murina toimii joka tapauksessa hyvin, vaikka raskaspsykedeliassa ei olekaan kauheasti uutta. Päätösraita Going Downin huuruinen jyrä horjuu lähimpänä pohjattoman kuilun reunaa, itsekin pohdiskellen mennäkö ryminällä alas? Kokonaisuutena mukavan kypsyteltyä jyrää, joskin se soul- ja funk-puoli jää edelleen jalkoihin. Ennemmin puhuisin vahvasta psykedeliasta, mikä toki monessa kohtaa leimaa stoneria yleensä...

Ilkka Valpasvuo


Retosphere FFTC: Retosphere -EP

Aiemmin nimellä For Funerals To Come toiminut kerimäkeläinen FFTC laukkaa edelleen modernin rockin maailmoissa, josta tulee mieleen optimistinen, mutta tummapintainen alternative - ikään kuin jotain iloisempaa ja optimistisempaa kuin Lapko muttei ihan yhtä päällekäyvän corea kuin Disco Ensemble. Molemmat näistä nousevat silti mieleen, vaikka FFTC on keskimäärin melkoisen kevyempää kauraa. Kuuden raidan EP on toteutettu mukavan viimeistellysti - niin sisällön kuin paketin puolesta.

Cold Water aloittaa seikkailun yhdistellen oivasti stadionkelpoista särökaarta hiukan samanlaiseen valoisuuteen kuin mitä brigtboy ja solistinsa Antti Westman tarjoilee. Kyllä FFTC:stä löytyy myös vahva popmelodisuus. Koukkuakin löytyy ihan kivasti, kuten myös kakkosraidasta Perfect Day. Kyky juottaa yhteen haikeasti hymyilevä kepeys ja kipakka menevyys ei ole mitenkään ainutlaatuinen, mutta silti hyvin toimivasti toteutettu. Four Brothers lähtee hiukan edellisiä vauhdikkaampaan suuntaan, hukkaamatta vahvuuksiaan. Good Riddancella Jouni Raatikaisen laulu tuo hetkittäin rähinöidessään erehdyttävästi mieleen Iron Maidenin Bruce Dickinsonin, vaikka mitään metallista tai heviä biisissä ei oikeastaan olekaan. Lähimmäs Disco Ensemblen modernia punkkia tai Lapkon alternativea liikutaan päätösraidalla Dance, joka huohottaa menemään hiki hatussa. Kaiken kaikkiaan hyvä kokonaisuus, joka toki kaipaisi massasta erottuakseen vielä lisää persoonallista patinaa, mutta joka pohjatyönä alkaa muuten olla aika soundiltaan valmis.

Ilkka Valpasvuo


Goodbye Stan Heartjet: Goodbye Stan -EP

Melodinen powerpop on kotimaisen Heartjet -duon keskeisin musiikillinen totuus. Laulussa, rummuissa ja kitaroissa kuultava Tuomas Strandman ja kitarassa, bassossa ja koskettimissa vaikuttava Mikko Levonen ovat hyvin sisäistäneet lajityypin vaatimuksen melodisuuteen ja ovat onnistuneet tälle viisibiisille EP:lle luomaan myös kiitettävästi koukkuja.

Avausraita Goodbye Stan on antanut nimen koko tuotokselle, pyörteillen haikean mutta reippaan duurin puolella virkeästi. Huohottavan tahdinpidon vastapainona kappaleen puoliakustinen pehmeys ja harmonisuus toimivat hyvin. Tyylipuhdasta työtä, sanoisin. Do You Doubt It? kaartaa tummempaan molliin yhtä heleästi, vaikkakin ilme on selkeästi melankolisempi ja kylmempi. Kertsikoukukkuudesta ja soiton nyansseista isoa plussaa. Kaksikko osaa antaa soitolle hengitystilaa.

Rauhallisesti säröilevä First Day vakuuttaa kiireettömyydellään ja komeilla tasapainoisilla nostoillaan, haikean akustinen Memories tuo mukavaa särötöntä vastapainoa kepeine näppäilyineen ja öisen raukea päätösraita Were You Coming mollikaikuineen vahvistavat mielikuvan Heartjetin soundillisesta ja biisikynällisestä valmiudesta. Vastaavaa materiaalia sopii odotella pitkäsoittomuodossakin jo pian, mutta ei kaksikko silti mitään maailmaa mullistavaa hittiä vielä tarjoile. Mutta niin ei tee moni ns. isoistakaan nimistä - eli Heartjet on sarjassaan hyvinkin kilpailukykyinen uusi nimi.

Ilkka Valpasvuo


Alps And Stuff Juliemichaels: Alps And Stuff

Vieläköhän tumman sielukkaasti laulavan Julia Salmen äänen johtama Juliemichaels vaikuttaa Savonlinnassa ja kaupungin hienossa taidelukiossa? Reilu vuosi takaperin desibeli.netille antamassaan haastattelussa yhtye kertoi että saattaa olla muuttamassa pääkaupungin suuntaan. No, kotisivujen mukaan kotipaikka on edelleen oopperakaupungissa, mikä ei loppujen lopuksi ole kovin olennaista. Olennaista on se että näppäilevää folkpoppia jazz-sävyillä ja mukavan intiimillä sielukkuudella soittava yhtye on tällä toisellakin julkaisullaan erittäin kypsän kuuloinen yhtye.

Kitaristi Mikael Saastamoisen yhdessä Salmen kanssa perustama ja heidän mukaansa nimetty yhtye täydentyy edelleen basisti Tomi Nikulla ja rumpali Jesse Ojajärvellä. Neljän biisin (plus bonusraidan) EP/demo on pakattu Salmen käsialaa oleviin komeisiin kansiin, biiseistä vastaa samoin pääsääntöisesti laulajaneito. Saastamoisen säveltämä avausraita Suitcase ei eroa juurikaan Salmen materiaalista, joten visio on onnistuneen yhtenäinen. Salmen äänessä soi soul ja jazz ja sen tumma väri on mukavan persoonallinen, bändin soitossa soi milloin rennosti svengaava juureva jazzpop, milloin rauhakseen kuistilla istuskeleva iltapäivän folkblues. Nimestään huolimatta Lazy Legs osaa myös reipastella, Mind Studies jumittaa ilman turhaa väkinäisyyttä ja Wild Lionsin ilmavuus maistuu ihanan raikkaalta. Toinen erittäin miellyttävä ja taidokas lyhäri nuorelta nelikolta. Hienoa musiikkia!

Ilkka Valpasvuo


Take Me Home Leo Alcenius: Take Me Home

Leo Alcenius ja hänen tällä kertaa viiden hengen kokoinen taustayhtyeensä liikkuvat kepeällä poprockillaan edelleen potentiaalisen koskettavuuden sekä puisevan imelyyden välissä liikkuvalla häilyvällä liinalla. Sanon potentiaalisen, koska ainakin täällä päässä tunnesuhde jää syntymättä mm. ennalta-arvattavuuden, kliseiden ja löysäranteisuuden takia. Esimerkiksi Be Not Afraidin käynnistyminen äitelällä kitarasoololla on melkoinen riski.

Alceniuksen suuri ongelma on biisien koukkujen puute. √Ąlk√§√§ ymm√§rt√§k√∂ v√§√§rin: Take Me Homen kolme kappaletta ovat muotovalioita, hyvin esitettyj√§ ja eitt√§m√§tt√§ johonkin hermoon osuvia, luottavaisen haikeita ja kauniitakin viisuja, joissa on ideaa. Niist√§ puuttuu kuitenkin uudelleen kuuntelemaan pakottavat piirteet. Kokonaisuutena Alcenius on julkaisuineen toki positiivisen puolella. T√§st√§ on kiitt√§minen mm. Pauliina P√∂l√∂sen soittamaa selloa, joka luo pienen mutta t√§rke√§n irtioton muuten niin haaleaan aikuiseen makuun suunnatusta yleisilmeest√§. L√§pily√∂ntiin Alcenius tarvitsee lis√§√§ persoonallisuutta; loppuviimeksi juuri siin√§ hyv√§, mutta erottumaton kokonaisuus antaa liikaa tasoitusta muille.

Jani Ekblom


Bad Ass Obey: Bad Ass

Ensifiilikset Obeysta ovat ristiriitaiset: Bad Assin aloittavalla That Shit Suites You:lla yhtye soittaa Kotiteollisuuden Rakastaa/Ei rakasta -biisiä, jota se maustaa omilla osillaan; örisee päälle ja vetelee toimivia sooloja ja sen sellaista, joka ei kuitenkaan häivytä päällimmäistä: kyse on jonkun toisen biisistä, vaikka lainaahan kaikki rock on.

Bad Assin kaksi muuta kappaletta antavat eteläpohjalaisista paremman kuvan. Nelikon rock on riffivetoista, asenteellista ja poikkeuksellisen toimivilla sooloilla ryyditettyä. Biiseissä on runsaasti jos nyt ei osia niin vaihtelua, mutta silti kokonaisuus pysyy hansikkaassa. Yleistuntuma on hyvin metallinen, johtuen ennen kaikkea murinavokaaleista. Yleisilme on raaka, kahdellakin tapaa: Obey soittaa rockia, jota voisi ajoittain kuvailla brutaaliksi, jos se olisi vähemmän raakilemaista. Etenkin lauluun ja kitaraan kaipaisi lisää potkua.

Jani Ekblom


G¬ībye G¬ībye The Duke: Goodbye Goodbye

Vaasasta pääkaupunkilaistunut The Duke suunnittelee esikoisalbuminsa julkaisua ja koittaa tällä kahden biisin promosinkulla josko joku levy-yhtiö nappaisi yhtyeen julkaistavakseen... Kaksibiisinen ei ehkä ihan täysvaltaisesti toteuta yhtyeelle heitettyä "Ledzeppelinmäistä kitarasankarointia ja queenmaista dramatiikkaa" -leimaa, vaikka kitarat on edelleen mukana ja dramatiikan taju on hyvällä tasolla. Ainakin pop-melodisuus on entistä isommassa roolissa, eikä The Dukea olekaan enää niin kauhean helppo kategorisoida - jos on ollut aiemminkaan. Haaveellisen kauniisti hymyävä mutta samalla voimapopahtavan säröjymäkkä nimiraita Goodbye Goodbye miellyttää korvaa sekä tyylillään että biisikoukuillaan, enemmän falsettiin taipuva mollikompuroiva dramaattinen rock-pala Blocked tuo sumuisine uhkaavuuksineen enemmän mieleen zeppeliinit vaikkei ihan yhtä hevisti rockaakaan. Kaiken kaikkiaan kahden biisin näyte lupaa oikein hyvää herraseurueelle - toivottavasti yhtye saadaan jotain kautta jo albumimittaan, sikäli mikäli muu materiaali yltää samalle tasolle.

Ilkka Valpasvuo


The Vultones: The Vultones (EP)

Savonlinnalainen The Vultones on vanhan rockmusiikin asialla, mistä kielivät mm. pystybasso, Hammond ja enimmäkseen 60- ja 70- luvun autotalli- ja psykedeeliseen rockiin nojaava biisimateriaali. Kaksi vuotta yhdessä soittaneen viisikon taustalta löytyy lukuisia vuosia eri rock- ja punkyhtyeissä. Esikois-EP onkin hyvin laadukas, ja etenkin dynamiikaltaan yhtye seilaa korkealla tasolla.

Musiikillisesti The Vultones liikkuu samoilla apajilla esim. The Soundtrack Of Our Livesin kanssa. Vauhdikasta rockia ja messeviä melodioita on tuhlattavaksi asti ja yhtyeellä tuntuu koko ajan olevan keskellä kiimaista jamia. Se pysyy tietenkin aisoissa, mutta paljon antava asenne ei silti jätä kylmäksi. Jos joku vanhempi yhtye pitäisi mainita, olisi se Doors. Laulajien tyyleissä on paljon samaa, ja tutun oloisia stemmoja, melodianpätkiä sekä raukeutta voi bongata sieltä täältä.

Toki tunnelmoivan rauhallinen päätöskappale, todellinen Doors-pastissi Another Time kysymysmerkittää, onhan yhtye sitä edeltävillä biiseillä osoittanut olevansa enemmän The Hives-pilkkoo-Morrisoneja-aamiaiseksi -tyyppinen yhtye, jos nyt ruotsalaisissa pysytään. The Vultonesille näyttäisi sopivan paremmin kiivaat kappaleet, joissa esille nousee erityisesti rytmiryhmän paiskovan ja melodisen yhteistyö. The Vultones lienee hurja livenä, ja ainakin sillä on viisi mainiota biisiä, jota esittää. Jäämme odottamaan jatkoa.

Jani Ekblom


Verne: Meillä on aina hauskaa (EP)

Itselleni aiemmin tuntematon tamperelainen progepop-duo Verne on puolentoista elinvuotensa aikana julkaissut muutaman pikkukiekon. Nyt mennään jo EP-nimikkeeseen asti, vaikka toimitukseen saapunut kolme biisiä sisältävä CD-R kopiopaperista leikattuine mustavalkokansineen vaikuttaakin varsin rujolta demotasoiselta julkaisulta. Mutta sisältö toki on se, joka ratkaisee. Trion ensimmäistä biisiä, kevyen progea Maapallolla-kappaletta, kuvailen sanalla "mukava". Jotenkin tästä tulee mieleen jyväskyläläinen Laivue, mikä on vain hyvä juttu. Sanoitukset pursuavat naivismia ja syntikat ujeltavat vakuuttavasti. Kuutamokeissi hidastelee akustisesti ja sisältää jälleen kerran mallikasta koskettimien tapailua ja hapuilevan huilusoolonkin. Pakan viimeinen kappale Geenilaulu on ihastuttavan höpsö neliminuuttinen. On mukava kuulla yhtyeitä, jotka eivät ota itseään liian tosissaan mutta saavat silti musiikkiinsa ja sanoituksiinsa sisältöä. Hyvä biisi. Vernen Markus Tapiolla ja Tatu Henttosella on taitoa mennä vieläkin pidemmälle, kunhan sointia saadaan rikkaammaksi ja asioita kiteytetyksi. Mielellään tätä kuuntelisi lisääkin.

Tuomas Tiainen


Where All Ends Willfire: Where All Ends…

Jos otetaan annos 80-luvun alun Quiet Riotia, läjä Metallican ja Megadethin tunnetuimpia riffejä ja ripaus neopunkia, päästänee melko lailla liki sitä sävellysmaailmallista ajatuskuvaa, jolla Willfire uusimmalla demollaan operoi. Riffittelyssä mennään siis kovin tutunkuuloisia reittejä ja soolo-osuudetkin tilutellaan läpi melkomoisella skaalojen läpisoitannalla. Sävellyspuolella ei onneksi sorruta kaikkein yksinkertaisimpaan suoraviivaisuuteen, mutta sovitukset jäivät kyllä peräänkuuluttamaan jonkinmoista lisätyöstöä. Näin ainakin, mikäli tavoitteena on, että biisit nousisivat taistoon verrokkikilpailijoidensa rinnalla. Laulun osalta keikukaan paikoin sillä hiuksenhienolla rajaviivastolla joka kysyy, onko kyseessä lauluidentiteetillinen tyylikeino vai puhtaasti liian haastava työmaa. Tämä korostuu etenkin rauhallisimpien tulkintojen kohdalla. Keuhkojen sylkiessä ääntä täydellä paineellaan, homma toimiikin sitten aika lailla paremmin.

Yleisesti todettakoon, että tarkkuus niin soitto- kuin laulupuolellakin etsii vielä hieman paikkaansa. Voipi toki olla, että pitkä tauko edellisen demon jälkeen on tehnyt oman inhimillisen tehtävänsä, mutta ripaus lisätreeniä ennen äänityksiin ryhtymistä ei varmaankaan olisi ollut pahitteeksi. Myös kitaroiden keskinäinen vire kaipaili paikoin sitä kollektiivista kalibrointia sinne yhteisen 440 hertsin tuntumaan. Positiivista sen sijaan on, että kappaleet pusketaan rohkeasti maaliin pienistä virheistä välittämättä. Työmaata bändillä siis vielä riittää, mutta ahkeralla treenauksella ja ennakkoluulottomalla sovitusvariaatioiden kartoittamisella voi näistäkin viisuista tulla ihan kelpo kappaleita.

Rami Turtiainen


Slippery And Infected Yournalist: Slippery and Infected EP (EP)

Mitä tapahtuu, kun Traffic Island- ja The Friend -yhtyeläisiä päätyy viattomalle mökkireissulle Turun saaristoon? No ristisiitetty lapsihan siitä syntyy. Synnytystuskia ei tosin liiemmälti tunneta, kun epiduraalitta maailmalle puksautetaan melkoinen läjä niin kappaleita kuin keikkojakin sekä hyvinkin virkeästi rullaava ensi-EP. Ja kuinkas muuten, ei EP olisi EP, jollei nimestä löytyisi se EP. No, tautologiasta viis, sillä niin näppärästi tuntuu Yournalist -nimen kasteessa saaneen tehotrion veivaus toimivan, että yhtyeen näsäviisas huumorikin vetää suunpielet vastustamattomasti ylöspäin.

Yournalist markkeeraa itsensä proge-lipun alle, mutta tuo kuuluu lähinnä siinä, että tahtilajeissa rytmivaihdoksineen päädytään vähän muuhunkin kuin suorakierto-neljäneljäsosaa -paletille. Ja myönnettävä on, että paikoin stadionmaiseen maalailuunkin ylletään. Lähtökohtaisesti kuitenkin calypsoa afrikkalaisiin rytmeihin, kevyitä ska-vaikutteita The Clashiin ja yleistä pop-punkhenkeä The White Stripesiin yhdistelevä kolmikko osaa niin sekoittaa kuin sovittaakin aineksensa varsin toimivalla tavalla. Laulun osalta mennään välillä ihan äärirajoilla, mutta eipä haittaa, kun tuo toimii niin sydämellisesti. Ja tuota ammattitaitoa tuntuu pojilla piisaavan. Soitto-, sävellys- ja sovituskyvyt ovat mallillaan, stemmat toimivat, eikä tuotanto- ja studiotouhuissakaan taideta olla ihan eilisen teeren poikia. Ilkikurisen veikeä pläjäys aurinkoisen kesän kynnykselle.

Rami Turtiainen




Lukukertoja: 3568
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs