Pienet

Pienet - Elokuu 2011

05.08.2011


'Circle ArchiTorture: Circle of Aggression

Aiemmin Treachery-nimen alla toiminut ArchiTorture veivaa vanhan ajan thrashia aikamoisella sydämellä. Bändi toteaa jo saatteessa ettei ole keksimässä pyörää uudelleen, mutta taitaa pikakohkaamisen askelmerkit kyllä hyvin autenttisesti.

Circle of Aggressionin kolmesta biisistä syntyy paljon mielleyhtymiä niin Slayerin, Exodusin kuin Kreatorinkin suuntaan, mutta ArchiTorture osaa paljon muutakin kuin vain apinoida kantaisiä. Kohkaamisen seasta erottuu sovitusten dynamiikan päälle ymmärtävä asenne sekä kaikkein tärkeimpänä taito saada hikisen tukanheiluttajan adrenaliinimyrsky välittymään levyltä – tätä asiaa edesauttaa vokalistibasisti Petri Nordmanin sähäkästi sylkemä sanatulva. Nyt ei sitten muuta kuin veistelemään sitä thrash-klassikkojen arvoista pitkäsoittoa!

Aleksi Leskinen


Something You Always Wanted To Hear Cassie: Something You Always Wanted To Hear

Pikkuhiljaa tapahtuva kasvatus pehmeästä kuulaudesta koleaan junnaukseen ja eteerisen harmoninen maalaus tuntuvat olevan Cassien homman ytimenä. Harmonia ja dynamiikka on nostettu esiin saatteessakin. Sofia Thurénin ääni on sen verran vangitseva että sille on hyväkin antaa tilaa, mikä korostuu entisestään riisutummalla (ja huomattavasti muita lyhyemmällä) kakkosraidalla Red. Avausraita Any Port In The Storm kuulas kauneus ja siitä nouseva junnaava kohtalokkuus pitää hyvin yllä molliväreilyä eikä nostaessakaan keuli liikaa. Intensiivisyys säilyy hyvin viisikon otteessa. Tin Cans And String kääntää ilmeen hiukan valoisammaksi, vaikka kuulas junnaus onkin soiton ytimessä. Alle vuoden vanhalla yhtyeellä on jo nyt hieno ja näkemyksellinen kuulas saundi ja solistillaan vangitseva ote. Kaikki biisit ovat kuunneltavissa yhtyeen sivuilla joten oman mielipiteen muodostaminen on helppoa. Kannattaa tutustua.

Ilkka Valpasvuo


Distress of Ruin Distress of Ruin

Melodisen death metallin saralla riittää yrittäjiä. Distress Of Ruinille ei näiden kolmen rallin perusteella voi povata huimaa suosiota. Paketti on kokonaisuutena ihan ookoo -tasoinen, mutta vähän kaikessa olisi petraamisen varaa.

Lauri Ruotsalaisen örinä kuulostaa vähän väkisin väännetyltä, ja kitaristi Simo Niirasen puhtaat laulut ovat todella heikkoja; välillä saa oikein höristellä korviaan, jotta puhtaat osiot pystyy kunnolla kuulemaan. Kappaleet Situation Crossroads, Medicine For Your Sickness ja Humanity Withers Away eivät tarjoa mitään uutta tälle genrelle eivätkä myöskään jää mieleen. Toki voi silti olettaa, että metalli-ihmisistä osa tämänkin yhtyeen löytää ja omakseen ottaa. Minkäänlaista suurempaa suosiota en kuitenkaan siis lähtisi näillä näytöillä odottelemaan.

Marja Matikainen


DocJerry: Point of No Return/Payback DocJerry: Point of No Return/Payback

Taiteilijanimen DocJerry takaa löytyy TV2:n Akuutti-ohjelmasta tuttu lääkäri Risto Laitila. Pitkä lääkärin ura on auttanut Laitilaa ymmärtämään, kuinka tärkeää oman sisäisen maailman ymmärtäminen on. DocJerryn sisäisen maailman soundtrack on näytteen perusteella AOR:n, countryn ja bluesin sävyinen. Tulevalta Life Bucket -albumilta on esittelytarkoituksessa lohkottu kaksibiisinen sinkku. Ensimmäinen kappale Point of No Return on keskitempoinen itkubluusailu, jota kuunnellessa olisi varmasti hyvä kaasutella pohjoisen Keski-Suomen sorateitä. Saksofonisoolo piristää hitaanlaista kappaletta kivasti. Kantrimmin irrotteleva kakkosbiisi Payback soi sen sijaan varsin vetreästi. Life Bucketilta lohkotut kappaleet on toteutettu hyvin, mutta sisältävät vaarallisen paljon aata, oota ja ärrää.

Tuomas Tiainen


Nasty Ho! Gina: Nasty Ho!

Yhdellä aiemmalla näytteellä desibeli.netissä vieraillut helsinkiläinen Gina soittaa jonkinlaista kovakulmaisen viileää rockia, jota tällä kolmebiisisellä venytetään useampaan suuntaan. Selkeästi tavoitteena on kokeilla hiukan erilaisia sävyjä ja katsoa millaista palautetta niistä saa. Regina Shevakovan kantavan laulun kuorruttamat kappaleet alkavat Timburtonmaista Painajainen Ennen Joulua -goottileikittelevyyttä Nightwishmaiseen hevi-jylhyyteen yhdistelevällä nimiraidalla Nasty Ho!, joka on lyhärin selkein hittiviritys. Oma korva löytää siitä myös Mad Juanamaista pyörrettä. Koukkua piisaa vaikka ilme hivenen kylmänä ja kolkkona jättää kohtuullisen jäykän loppumaun. Kuulaasti suomeksi tulkittu Sinun on levyn yllättävin raita, poiketen vahvasti muista kappaleista. Reginan viileälle laululle annetaan oivallisesti tilaa eikä pienesti kuulas mutta jykevämpäänkin tiluttelukaareen ulottuva balladi ole lainkaan huono. Punaista lankaa biisien välille on silti vaikea rakentaa, jos samalle albumille koittaisi laittaa Nasty Ho!:n, Sinun ja EP:n päättävän keimailevasti hevihuohottavan Sorryn. Jokainen biiseistä toimii, mikä lupaa hyvää. Mutta jonkinlainen kielivalinta vähintään olisi hyvä juttu yhtenäisyyden kannalta. Jylhyys ja hevimausteet ovat toinen ihan toimiva ääripää, mutta vaikka Sinun-slovarista sitäkin puolta löytyy, on se kuitenkin jotain ihan muuta. Silti - mielenkiintoinen paketti.

Ilkka Valpasvuo


'Huominen' Loistava Polku: Huominen

Helsinkiläinen Loistava Polku sattui vastaan livetilanteessa ja tuntui sen verran vakuuttavalta, että esikoisjulkaisu piti myös saada ruodinnan alle. Bändin soundissa yhdistyy Mustan Paraatin väkivaltaisempi postpunk-ilmaisu sekä uuden aallon romanttisempi puoli. Rähjäinen kitaravalli ja hypnoottiseen jankkaamiseenkin kääntyvä laulu saavat pehmeämpää pohjaa eloisilta syntsamatoilta, häpeilemättömän kasarimaisilta rumpukonesoundeilta ja polveilevilta bassojuoksutuksilta.

Biisien ääripäät pyörivät sopivasti dekadentin mylvinnän ja herkemmän fiilistelyn välillä, mutta selvästi bändi on ainakin näin elinkaarensa alkupäässä parhaimmillaan menevämmissä numeroissa. Erityisen miellyttävältä tuntuu todeta, että tyylilajin tavanomaisin sudenkuoppa eli sanoitukset hoituvat pääosin varsin tyylikkäästi pimeäpäistä virnuilua kaihtamatta. Muutenkin bändistä jää jotenkin sopivan häpeilemätön kuva – kai biisi saa kuulostaa Dingolta, jos se sitä vaatii? Hyvin kiinnostava orkesteri.

Aleksi Leskinen


'Cicatrized' Mekanism: Cicatrized

Tamperelainen Mekanism tarjoilee esikoislyhärillään puhdikkaan metallista rockia. Esikoiseksi Cicatrized on ammattitaitoinen tuotos, jolla kuuluu monissa kokoonpanoissa marinoitujen miesten kokemus ja tarkkakorvainen taito sovittaa biisit huolella.

Jonnekin Disturbedin ja uudemman In Flamesin tienoille ajatukset vievä musiikki ei pääse kovin suuresti yllättämään, isojen lavojen hurmostahan herrat haeskelevat. Nämä kolme maistiaista vain ovat vähän liiankin samasta puusta veistettyjä, mitä nyt Death is the Bottom Linen blastbeat-sutkautukset toki erottuvat jokseenkin hulvattomina. Mekanism tuntuu varsin varteenotettavalta tulokkaalta, joka varmasti osaa ottaa tyylilajistansa tukevammankin sidontaotteen.

Aleksi Leskinen


Promones: ...tut siitä!

Helmikuussa kuluvaa vuotta perustettu Promones kertoo jo nimellään mistä on kyse. 16 biisiä alle puoleen tuntiin ...tut siitä! -julkaisulleen mahduttanut nelikko veivaa klassishenkistä seiskaseiska-punkkia halki-poikki-pinoon -asenteella. Kahdessa päivässä kirjoitettu levy kuulostaa siltä, että se on kirjoitettu kahdessa päivässä.

Biisit eivät juuri erotu toisistaan, mikä ei genreä ajatellen ole kuolemansynti. Ongelmallisempaa on, että yhtyeellä on riittänyt kokonainen idea suunnilleen molemmille päiville. Aneemisen väritön soitto ja laulu eivät helpota kuuntelua. Mikään ei toisaalta myöskään vihjaa, että edes yhtyeellä itsellään olisi hauskaa. Promonesin käyttämä määritelmä "insinööri-punk" tuntuu yllättävän osuvalta. Levyn Ramones- ja Sonics -lainat osoittavat Promonesin tason kouriintuntuvasti.

Jani Ekblom


Sanktio Sanktio: Synnin palkka/Elämän piina
Killer

Jo vuonna 1996 perustettu Sanktio lienee asianharrastajille tuttu muutamasta Kråklund -julkaisustaan vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Vuosina 2002-09 tauolla ollut yhtye palasi vuonna 2010 pitkäsoitolla Aihetta paniikkiin. Nyt tarjolla on jälleen uusia biisejä, joiden perusteella Sanktio on huomattavasti paremmassa kuosissa kuin 90-luvulla.

Vauhdikkaasti ja jopa hieman metallisesti starttaava Synnin palkka on suoraviivainen ja ennen kaikkea tiukka rypistys suomenkielistä punkrockia. Myös Elämän piina yllättää nimenomaan puristuksellaan, vaikka se kappaleena on monipuolisempi. Ei mitään läpsyttelyä, vaan tehokasta toimintaa. Olen viimeksi kuullut Sanktiota vuonna 1998. Tämän biisikaksikon ero siihen aikaan tuntuu valtavalta.

Jani Ekblom


'Scapes' Scapes

Esikoisellaan tunnelmoi tuimasti eurajokelainen Scapes. Haikeasti laulavan Olli Pirkkasen ja melodisten kitarakuljetusten ympärille rakentuvat biisit katselevat hivenen goottilaisemman hidastelun ja tunnepitoisen fiilistelyn suuntaan. Biisit nivoutuvat sävyiltään toisiinsa vähän liikaakin, vaikka siitä mukavan yhtenäinen tunnelma syntyykin. Ikäänkuin biisit kertoisivat yhtä pitkää melankolista tarinaa erillisten esitysten sijaan.

Kumma kyllä homma toimisi paremmin jos metallisävyt jäisivät enemmänkin sivuun. Nyt enemmän tunnelmoinnin ja hiljaisen fiilistelyn varaan rakentuviin biiseihin pöllähtävät kitaravallit tuntuvat hyvin irrallisilta - dynamiikanvaihtelua voisi synnyttää muinkin tavoin. Tulevilta julkaisuilta odottaisi kirkkaampaa soundimaailmaa ja kiinnostavammin puettua julkaisua. Ei kerrasta iskevä, mutta oudon kiehtova yhtye.

Aleksi Leskinen


Slap Betty!: King Slap Betty!: King

Nelisen vuotta rokkiaan räiminyt Slap Betty! pukkaa uutta EP:tä edellisten jatkoksi. Viisibiisinen King on nelihenkisen kemiläisyhtyeen neljäs julkaisu. Ilman huutomerkkiäkin Slap Betty! antaisi itsestään varsin rockin vaikutelman. Kitaroissa on säröä, sooloissa tiluja, äänessä viskiä ja promokuvissakin hypitään. Vaikka levytetystä materiaalista käy ilmi, ettei tässä varsinaisesti säästellä ainakaan hikeä, saatekirje kehuu Slap Betty!n olevan parhaimmillaan lavalla. Yhtye kuulostaa sen verran energiseltä, että väite on helppo uskoa. Kitaristi-laulaja-yleismies Teemu Ylinikan kähinä toimii yllättävän hyvin ja biisit rullaavat hyvällä sykkeellä. Hyvää yritystä on niin ikään sävellyksissä, joista EP:n päättävä That´s What I Do nousee paisutteluineen parhaimmaksi. Kynnyskysymykseksi nousee lopulta tietenkin se oman lokeron löytäminen. Perinteisenpuoleisen rockin ystäviin Slap Betty!n räime luultavasti puree.

Tuomas Tiainen


Baby Alright The Cajunga: Baby Alright
Wing

Kuulemma lokakuussa julkaistavalta Jericho -albumilta on lohkaistu kahden kappaleen sinkura, jolla The Cajunga jatkaa viimevuotisella debyytillään hienosti toimineen melodisen koukukkuuden ja rehellisen rokkipotkun parissa. Nimiraita Baby Alright jumittaa samaan aikaan seesteisen säröisesti että hymyilee raukeasti. Biisin komeaan kaaren rennosti nouseva kertosäe on oppikirjamaisen vahva. Vaikka ei turhaan hötkyillä, on svengi kuitenkin reipas. Vastapainoksi niin sanottu kääntöpuoli soi akustisemmin duurivoittoisella nuotiokitarameiningillä. Love Will Find Us onnistuu välttämään moisten balladien pahimman peikon väkinäisyyden pitäytymällä pienenä. Stemmalaulujen ja kasvatusten kanssa ei innostuta liikaa vaan irtonainen väre pysyy jopa tummailmeisemmässä soolossa. Edelleen melkoisen vetävää melodista kevytkitararokkia. Voi kun noilta Aerosmitheiltä ja muiltakin isoilta löytyisi vielä tämmöinen nuotiorentous pullistelun ja viimeisen päälle tuottamisen sijaan. Dig.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 4167
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös