Pienet

Pienet II - Tammikuu 2012

23.01.2012


'The Devil Box: The Thing At The End
Kääntö

Joidenkin soittajien tyylin vaan tuntee. Oli pakko heti ensimmäisenä tarkistaa että onko se itse maestro Ville Pirinen joka jumittaa rokkisäröä Devil Box -yhtyeen tuoreella kuuden biisin EP:llä? Ja olihan se. Enemmän kuin Black Audio - ja ties mitä muita bändejä - Pirisen, Devil Box on kuitenkin mm. L´go Pistooli -yhtyeen elektronisemman annin ja Kääntö -levy-yhtiön parista tutun Antti Alangon yhtye. Mies tarjoilee tällä kertaa pakettiin enemmän slide-kitaraa, koskettimia ja lyömiä kuin koneellisia elementtejä. Yhtyeen musiikki tiivistyykin oivasti saatteesta löytyvästä logo-kuvasta, jossa kaksi miestä vinguttaa nuotion äärellä kitaroitaan, palavana materiaalina ollessa kitaravahvistin. Eli junnaavaa nuotiobluesia, mutta vahvasti sähköverkon läpi puserrettuna.

Viipyilevyys on olennainen juttu Devil Boxin musiikissa, nuotion äärellä huojutaan hypnoottisesti sen sijaan että rokattaisiin kuin hirvi. Toisaalta jurnutus on myös rentoa, ei niinkään paholaisen kyydissä kuin turhia stressaamatta pohdiskellen. Paikoin löytyy myös uhkaa, kuten nimensä mukaisella Funeral Boogiella tai luonnollisesti El Diablolla, vaikka jälkimmäinen sukeltaakin enemmän rokkaukseen kuin pahoille vesille. Yli seitsenminuuttiset Cyanide Process pt. II ja On The Dark Side Of The Ocean tiivistävät hyvin levyn eri puolet, painostavamman junnauksen ja avaramman näppäilevämmän raukeuden. Tunnelmien vaihtelevuuden tarve korostuu instrumentaalisuuden vuoksi, johon haasteeseen Devil Box vastaa rennolla maalauksellisuudellaan hienosti. Hienoa ääniraitaa.

Ilkka Valpasvuo


Unleash The Beast Frontlines: Unleash the Beast

Pantera on kuollut ja kuopattu, mutta niin kauan kuin maailmasta löytyy Frontlinesin kaltaisia yhtyeitä, ei groovaavan metallin pioneereja unohdeta.

Viisi ja puoli vuotta sitten perustettu oululaisyhtye kuulostaa niin puhtaasti esikuviltaan, että se käy jo suorastaan häiritseväksi. Onneksi kiekolla otetaan hetkittäin etäisyyttä teksasilaisten perintöön, jotta touhu ei sorru ihan puhtaaksi lainailuksi. Laatu on kautta linja tasaista, tosin tämä tasaisuus uhkaa kääntyä bändiä itseään vastaan, kun monttujen lisäksi ne huiput jäävät puuttumaan. Neljästä kappaleesta on vaikea nostaa ainuttakaan muiden edelle ja kun biisit on veistetty pitkälti samasta puusta ja sovitettu samojen kaavojen mukaan, on kasassa neljä enemmän ja vähemmän toisiaan muistuttavaa rallia.

Frontlinesin onkin ehdottomasti murtauduttava ulos häkistään ja kokeiltava rohkeasti uusia suuntia, mikäli bändi mielii murtautua mestaruussarjaan. Pantera oli ja on legenda, mutta maailma menee eteenpäin jopa äijämetallin saralla.

Mika Roth


'Wild...' Gimme Danger: Wild, Drunk And Restless

Sleaze/glam rockia hevisti soittava iisalmelaisyhtye Gimme Danger mainostaa saatteessaan ettei halua tehdä samaa mitä vuosikymmeniä on tehty vaan tehdä jotain uutta ja menevää, perinteitä kunnioittaen. Silti California-Kittilä -kokoelmalla hyvästä draivista kiittelemäni nelikko kuulostaa nimenomaan kasari-ysäri-vaihteen jenkkitukkaheviltä, yhdeltä Skid Row-Whitesnake-kopiolta miljoonan muiden joukossa. Asennekin on samoilla tasoilla, jos viisibiisisen EP:n nimenäkin seisoo Wild, Drunk And Restless. Ei siis kovinkaan omaperäistä, niin tematiikaltaan, soundeiltaan kuin koko paketillaan.

Kynnyskysymykseksi jääkin, onko yhtyeellä heittää peliin sellaista biisikynää jolla tuhanteen kertaan kuulluilla sävyillä perustelee paikkaansa? Vaikka yhtye ei missään nimessä tarjoile vaikkapa Reckless Loven tapaista biisipotpuria, on nelikolla lopulta aika hyvää pullaa uunissa kypsymässä. Avausraita Way You Lie svengaa rennosti ihan tarttuvassa mollissa, kohtuullisen koukukkailla melodioilla ja mukavan tasapainoisesti. Perushyvää rokkikukkoilua. Too Many Times nappaa vielä vahvemmin mukaansa ja on sarjassaan jopa hitikäs. Hyvä!

Mitä hitaampaa Gimme Dangerin soitanto on, sen vahvemmin Teemu Airaksisen englanti kompuroi. Eli vaikka Moving On on slovaripuolella ihan ok laahustelun, jylhistelyn ja tiluttelun keitos, niin brucedickinsonmaisen käheään lauluun voisi panostaa lisää kielellistä sulavuutta. Joku sanoo että fingelska on eksoottista, minä sanon että se on lähinnä ärsyttävää. Vauhdikas Messed Up Superstar on hiukan turhankin levoton meuhkassaan, päätöksenä soiva nimiraita on taas tiiviimpi ja tasapainoisempi rokkaus ihan kelvolla koukulla. Vaikkei kovinkaan erityistä niin hyvällä alulla kuitenkin.

Ilkka Valpasvuo


'Chasing Johnny Got It Wrong: Chasing The Moon

Englanninkieliseen akustiseen ja heleään indiefolkopoppiin luottava Johnny Got It Wrong julkaisi ensimmäisen äänitteensä syksyllä 2011. Hiukan viiveellä desibeli.netin arviossa oleva Chasing The Moon todistaa Johnnyn eli Teppo Tuomiston olevan heti alusta asti vahvalla ja valmiilla näkemyksellä liikkeellä. Uneliaasti hymyävä musiikki pysyy kiinnostavana ja koukukkaana koko viisibiisisen EP:n alusta loppuun, miehen laulussa on mukavan ajaton positiivinen väre ja sovituksissa ollaan hienosti hetkessä kiinni. Pääsääntöisesti musiikki rakentuu Tuomiston laulun ja kitaranäppäilyn varaan, mutta mausteena käytetään myös Matti Seväkiven lyömiä ja Annika Mustosen taustalaulua.

Samaan aikaan reipas ja eteerinen Chasing The Moon vakuuttaa rennolla hyväntuulisuudellaan, tummasyisempi Fly With Me kaartaa hienosti kerrossaan ja Will We Ever Change maustuu komeasti jousilla ja stemmoilla. Bonusraitojen asemassa olevat Learn To Be Happy ja Song For You pelkistävät enemmän näppäilyn varaan, tuoden Tuomiston laulutulkinnan raukean herkkyyden jopa vieläkin paremmin esille. Toki monipuolisempi sovitus toimii biiseissä myös hienosti, vaikkeivät nämäkään raidat missään nimessä sivuosaan jää. Hyvää työtä.

Ilkka Valpasvuo


Stalkers Jolene: Stalkers Have No Heart

70-luvun runsaasta perinnöstä, ja etenkin kyseisen ajan amerikkalaisesta rockista, innoittunut Jolene on julkaissut ensimmäisen pikkukiekkonsa. Studiossa livenä ikuistetut neljä raitaa huokuvatkin analogista lämpöä, joka tuntuu näinä päivinä kadonneen rockista paikoin jo tyystin.

Amerikkalaisen rockin perintö kuuluu siis vahvana kautta linjan, eikä yhtye jää tutkimaan kaupungin katuja, vaan lähtee tien päälle mystistä länttä valloittamaan. Kahden kitaran, basson ja rumpujen takuuvarmaa kaavaa ei lavenneta millään tempuilla, eikä kappaleissa lähdetä seikkailemaan kauas peruskaavoista. Näin tiukka pitäytyminen kotipesän lähellä voi olla vaarallista, mutta Jolenen tapauksessa suoraviivaisuus on etu. Stop For a Minuten nopea runttaus ja Just Asking -siivun keinuvampi kulku asettuvatkin ongelmitta yhteen, eikä edes Coming Downin haaveileva tunnelmointi karkaa liian kauas.

Yhtye hallitsee kiireettömän fiilistelyn, mutta jäin kaipaamaan hiukan rivakampaa otetta, sillä ainoastaan avausbiisissä ryhmä revittelee kunnolla. Kyllä niitä Rakkauslauluja voi esittää kiivaammallakin vauhdilla.

Mika Roth


Kuoleman väri Kalmantach: Valkoinen on kuoleman väri

Kotimaastamme löytyy pilvin pimein lupaavia death/thrash bändejä, mutta kun pitäisi listata yhtyeitä jotka esittävät asiansa ensimmäisellä kotimaisella jää lista lyhyeksi. Porilainen Kalmantach kuuluu tuohon pieneen joukkoon ja neljännellä julkaisullaan yhtye vetäisee arvostelijasedän jalat alta täydellisyyttä hipovalla paketilla.

Kiekko potkaistaan käyntiin todella kunnianhimoisesti. Ensimmäisenä kuullaan yhdeksän ja puolen minuutin mittainen Musta Sirkus, joka yksistään nostaisi bändin kuin bändin metallin valokeilaan, ja tämä on vasta alkua. Kuolema valistaa kasvonsa viskaa silmille entistäkin kiukkuisempaa rätkettä, jossa käheän murea vokalisointi ja ärhäkkä kitaravallitus luovat metallimyrskyn, joka iskee syvälle ja lujaa. Tällekin raidalle kertyy mittaa yli kuusi minuuttia, mutta Kalmantachin seurassa aika menettää merkityksensä. Jokainen palanen on juuri oikeassa kohdassa, eikä mitään voisi ottaa pois tai korvata. Toisin sanoen porilaiset ovat löytäneet oman viisasten kivensä ja lohkovat siitä nyt valiopalan toinen toisensa perään.

Raskas rytyytys saa vaihtelua kun melodisesti maalaileva Valkoinen on kuoleman väri esittelee yllättäen tyystin uuden puolen bändistä. Akustisen instrumentaalin luoma suvantokohta saa hiljentymään ja rauhoittumaan, kunnes päätöksenä kuultava Arwet päästetään irti. Nytkin jokainen elementti tukee toistaan, eikä turhia palasia yksinkertaisesti ole.

Mikäli maailmassa on olemassa minkäänlaista oikeudenmukaisuutta julkaisee Kalmantach seuraavan kiekkonsa jonkin yhteistyökumppanin kanssa, ja ainakin näillä näytöillä seuraaja voisi olla jo pitkäsoiton kokoinen. Onko tässä suomenkielisen death/thrashin tulevaisuus? Kuka tietää, mutta ainakin ryhmän nimi kannattaa painaa saman tien mieleen.

Mika Roth


Confusion Lunar Outpost: Confusion is Forever

Turkulainen Lunar Outpost on ruhjonut maailmaan uuden kiekollisen musiikkia, jota voinee luonnehtia rouhean garage rockin ja säröisen punkin yhteentörmäykseksi. Edellisen julkaisun tavoin soundit ovat jälleen korvia raastavia, siiderinkuivan diskantin ja satunnaisen suhinan puskiessa kaiken päälle.

Biisejä rieskalle on kertynyt kokonaista kaksitoista ja numeroiden keskimitta asettuu hiukan kahden minuutin päälle, eli tempo on kautta linjan kiivaamman puoleinen. Kertosäkeissä on jälleen lievää tarttuvuutta ja teksteissä juttu lentää välillä hauskastikin, mutta se jokin tästä jää yhä puuttumaan. Iso osa biiseistä omaa lievää tarttuvuutta, mutta ne tukkoiset soundit purevat toistuvasti väärällä tavalla. Toki bändin lo-fi lähestymistapa asioihin luo omanlaistaan vetoa, mutta etenkin korvakäytäviä vihlovat koskettimet vesittävät touhua välillä pahemman kerran. Lisää terää biisikynään ja muutama lantti studiobudjettiin, kiitos.

Mika Roth


'Winter...' Marlon Brändö: Winter Tires My Lost Teeth
Gag Reflex

Vaasasta ponnistava, hauskan maailmallis-paikallisesti nimetty Marlon Brändö tarjoaa kuuden biisin ensi-EP:llään vaihtoehtorockia vaihtelevin painotuksin. Voimakolmikon suht melodisessa soitossa kaikuu niin Amerikan 80-luvun alternative kuin Seattlen vähän myöhemmät ja astetta raskaammat kuviot. Eli kuin SST:n meldoisemman ja Sub Popin tuhnuisemman puolen risteytystä, koukkuja ja punkahtavaa patinaa. Hauskan kuuloista, saman aikaisesti tuttua, mutta kuitenkin uutta; treenikämppää ja radiohittiä.

Eikä parane valittaa: moniosaiseksi naamioitu Neighborhood Watch on hyvä esimerkki edellä mainitusta, ennen kuin se lopullaan muuttuu Foo Fightersin demoksi. Myös Anyone is Everyone But You on herkullinen. Se koukkaa kulmikkaammin vähän noisemman ja äänekkäämmän rockin puolelta. Näppärän melodinen ja ihanasti mölisevä God Is Pissing In Your Ear sekä vetävä, mutta kielisekoittelullaan huomion hyvästä melodiasta vievä Up In The Ass Of Timo osoittavat yhtä lailla onnistuneensti Marlon Brändön omistaumista suhisevalle, rutisevalle ja terhakalle kitarapainotteiselle rockille. Nuorelta yhtyeeltä siloittelematon ja raaka, mutta kovasti lupaava alku.

Jani Ekblom


'Braineaters' Scarecrow: Braineaters

Hyvinkääläisen horrorpunk-yhtye Scarecrown tuore viisiraitainen otos täksi vuodeksi lupailtavalta kolmannelta pitkäsoitolta on kaikkiaan kahdeksas desibeli.netille saapunut Scarecrow-tuotos. Hardcore-raivokkaasti meuhkaava, punkisti rupinen ja trash metal-potkusta ammentava soitto ei ole vuosien saatossa ihan hirveitä suunnanmuutoksia kokenut ainakaan oman mielikuvan mukaan, vaikka kehittymistä on luonnollisesti tapahtunut. Valituista elementeistä pidetään edelleen uskollisesti ja toimivasti kiinni, sen kauhun jäädessä tunnelman tummuuden ohella lähinnä sanoituksellisiin ja ulkoasullisiin seikkoihin. Näin kipakassa hölkässä ei nimittäin pelolle tai kauhulle ole enää juurikaan sijaa, kun adrenaliini pumppaa jo karkuunjuoksulihaksissa täyttä hönkää.

Minkämoista materiaalia yhtyeeltä nyt sitten on lupa odottaa? Vähän alle minuuttisen kirkkourku-vauvaitku-intron harteille jää sen hautausmaatunnelman luominen, heti Killing Machine vetää jo tallan pohjaan ja lähtee jopa enemmän trashillä kuin edes hardcorella paahtamaan. Laulumeuhkassa on hyvä raivoruoskinnan ja ärjyvän laulun yhdistelmä, josta on jopa mahdollista saada selvää ja ottaa kiinni. Tuhatta ja sataa paahtava soitto ei suotta kaunistele vaan tekee vauhdista pääasian - kadottamatta silti biisevyyttä, mistä yhtyeelle pitää nostaa hattua. Hivenen laahaavampi Skullfuckers vakuuttaa melodisimpana teoksena, kun sille melodiallekin jää edes hiukan aikaa hengittää. Eine Symphonie Des Grauens lähennä kaahaa, kun taas päätösraita Undead Nazi Bastard tarjoilee koko plätyn tarttuvimman kerron. Scarecrow lupaa ihan kelpo jatkoa uralleen.

Ilkka Valpasvuo


Shiraz Lane: Before It Strikes

Pääkaupunkiseudulta ponnistava viisimiehinen Shiraz Lane lyö ensimmäisellä demollaan tiskiin neljä melko vetävää rock-viisua. Tyylillisesti ennen kaikkea 80-lukulaisen rouhean hard rockin perilliset sekoittavat soppaansa myös kepeästi popahtaen glamia ja punkia. Siis vähän niin kuin jokin Reckless Love, mutta ei yhtä puleerattu, vaan säröisemmän kautta pontta vääntöönsä pumppaava on Shiraz Lane.

Biiseissä tarjotaan mehukkaasti koukkua – esim. Bite Men kertosäe puree – mutta monesti väleissä on turhaa paikallaanseisontaa. Tyylitajusta huolimatta Before It Strikesia ei voi väittää poseerausmusiikiksi; asenne tuntuu olevan kohdallaan ja suunta eteen ja ylös. Shiraz Lane ei vielä ole mikään hard rock halleluja, mutta hyvä meininki tässä on.

Jani Ekblom


So Long Sisters So Long Sisters: So Long Sisters

So Long Sisters heittää peliin kahden biisin mittaisen promon, jonka mukana ei tullut edes sen kummempaa saatetta. Annetaan siis musiikin puhua bändin puolesta.

Karijokelaisen tyttöviisikon tähtäin on näiden kahden biisin perusteella modernin, jenkkityylisen altsurockin tietämillä. Avainsanoja ovat nopeus, tarttuvuus ja kertosäkeet, eikä biiseissä lähdetä kutomaan sen monimutkaisempia kuvioita. Suoraviivaisuus ja voima toimivatkin tiettyyn pisteeseen saakka, ja etenkin toisena soiva One Minute kiteyttää bändin vahvuudet vakuuttavasti. Avauksena kuultava Karma Collapse tuntuu sitä vastoin hiukan pakotetulta vetäisyltä, eikä kertosäe tunnu istuvan muuhun kappaleeseen ongelmitta.

Yhtye taitaa tarttuvien biisien kirjoittamisen ja sounditkin ovat kohdillaan, mutta persoonallisuudesta on vaikea antaa vielä tässä vaiheessa lisäpisteitä. Mikäli sävellyskynästä kuitenkin irtoaa vastaisuudessa lisää One Minuten kaltaisia helmiä, on bändille helppo povata kultaista tulevaisuutta. Nyt vain lisää keikkaa, kokemusta ja sitä kautta vahvempaa omaa soundia jahtaamaan – ja niitä hittejä tietysti myös.

Mika Roth


'Muista The Fauna: Muista aikasi (EP)

The Fauna on sitten viime kuuleman vaihtanut laulukielen englannista suomeksi, mitä positiivisena pidettäköön; ei niinkään kuvitteellisten kansallistuntojen takia, vaan koska yhtyeen teksteissä on itua. Niiden avulla nivoutuu yhteen myös Muista aikasi -EP:n neljä hieman erityylistä kappaletta:

Haudalla kaikuu synteettistä kasaria, kotimaista dramaattista mustahuuliperinnettä, syntikoita ja hevikiljuntaa; Mitä saimme aikaan lähtee samalta suunnalta, kuin yhdistäen Teräsbetonin uuden aallon synkistelijöihin; Ikuinen turmailee kasariheavyn aalloilla; Lisää kaikkea pupsuttaa menemään elektroniikkaa edellisten sekaan lisäten.

Biisinelikko tarjoaa vauhtia, vääntöä ja mehukasta sävellystyötä, mutta kun melkein kaiken peittää alleen turhan hallitseva hevikiekuja. Komeaääninen on saatteen mukaan jo jatkanut matkaansa, joten ehkä jo seuraavalla julkaisulla on toivoa, ettei laulu nouse pääosaan, vaikka osin senkin ansiosta The Fauna tuntuu hönkivän samaa kokeellishenkeä kuin Porin pidempiaikaiset tiedemiehet Rättö ja Lehtisalo...

Jani Ekblom




Lukukertoja: 3090
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös