Pienet

Pienet - Maaliskuu 2012

16.03.2012


'Chapter Ever Circling Wolves: Chapter III
Dethroned

Taannoin Silence From Your Room -pitkäsoitolla vaikutuksen tehnyt Ever Circling Wolves on edennyt seuraavan julkaisunsa pariin, ja saattanut sen fyysiseen muotoon doom-henkiseen hitaaseen tapaan: tämäkin materiaali on varsinaisesti julkaistu jo likimain vuosi sitten, mutta kahden biisin ep näki kuitenkin varsinaisen päivänvalon vasta loppuvuodesta.

Ajankulusta viis, sill√§ yhtyeen ulosanti on yh√§ varsin laadukasta ja esill√§ on my√∂s uusia puolia. Jos aiemmin ECW oli melko tyylipuhtaasti deathdoom-akti, tuo Chapter III kuvioon my√∂s sludge- ja post metal-vivahteita. Maisema n√§ytt√§√§ aiempaa rosoisemmalta, jopa hivenen lohduttomammalta ‚Äď mutta samalla yhtye heitt√§ytyy pohdiskelevammaksi, ja uskaltautuu astumaan my√∂s s√§r√∂vallinsa ulkopuolelle. N√§inp√§ ep toimittaa hyvin t√§rkeimm√§n teht√§v√§ns√§: odotukset ECW:n seuraavaa pidemp√§√§ julkaisua kohtaan on ladattu korkealle.

Aleksi Leskinen


'Ways Medicated: Ways to Make you Fall

Medicatedin toinen omakustanne esittelee modernin deathin ja thrashin katkuisissa maisemissa viihtyvän yhtyeen, joka naittaa tylyä mättöä uljaisiin melodioihin eli turpiinvetotunnelmia ja tarttuvia, jopa kauniita hetkiä. Nykyisin myös Northerin mörisijänä toimiva Aleksi Sihvonen toimii konseptin ääripäät yhteen naittavana tekijänä ja Medicated tekeekin suurimman vaikutuksen juuri vokaaleidensa puolesta, sillä biisien geneerisyys ja tuotannon kasvottomuus puolestaan jättävät kokonaisuudesta hieman hailakan kuvan. Kun kertosäkeet vetävät enemmän puoleensa kuin tylympi riffittely, on tasapainossa huomauttamista. Progeilevammaksi heittäytyessään yhtye tuntuukin yllättäen antavan enemmän, kuten päätöskappale Faith No Moren komean outron kohdalla.

Vaikka Medicated herättää ristiriitaisia tunteita, on sillä vielä monia mahdollisuuksia kehittää konseptiaan ja persoonaansa. Ways to Make you Fallin perusteella on vaikea sanoa mihin suuntaan yhtye on menossa, mutta taatusti sillä on aineksia parempaan.

Aleksi Leskinen


'Beneath Reveries End: Beneath the Silent Shades

Tamperelaisen Reveries Endin ensijulkaisulla esittäytyy tunnelmallista ja melankolista metallia soittava viisikko, jonka riveistä tosin toinen kitaristi on sitten kyseisen ep:n livennyt. Kappaleet kuljettavat ajatuksia Anatheman ja rauhallisempien vaiheidensa Opethin suuntaan, laulaja Sariina Tani tuo kauniilla äänellään kokonaisuuteen omalaatuisuutta, ja tukee bändin habitusta paljon määrittelevää haikeaa tunnelmaa.

Biisit toimivat hyvin, soundeihin on hienoisesta kliinisyydestä huolimatta jätetty riittävästi ilmaa, mutta hieman tasapaksuksi kokonaisuus jää. Oivaltavista sovituksista huolimatta varsinaisia energiapiikkejä ei välity, ja bändi ei kovinkaan monipuolista temppuvalikoimaa myöskään esittele. Näinpä jonkinlaista lennokkuutta Reveries Endiltä jää kaipaamaan, mikä on aika pieni moite vasta yhden ep:n julkaisseelle bändille.

Aleksi Leskinen


'Ruski Ruski Soldat

Kuopiolaisen Ruski Soldatin nelibiisinen demo pitää sisällään melkoisen huuruista särövallittelua, niin kuin toki odottaa sopii jos saatekirjeessä alleviivataan genreksi psykedeelinen grunge. Laulaja-kitaristi Heli Kuljukan etäännytetty laulu ja tuhnuinen särövalli kohtaavat Niko Oikarisen huohottavat lyömät, jurnuttavan basson ja kirkkaamman mutta yhtä lailla likaisen soolokitaran. Mitään tekemistä sodan tai venäläisyyden kanssa en keksi edes biisien aiheista, joten nimi mahtaa olla vain hyvän kuuloinen slogan yhtyeen tarpeisiin? Kynnyskysymykseksi nousee, että vaikka soundipolitiikka ja valittu tie on kieltämättä omaperäinen, niin onko haahuilussa sellaista syvällisempää viehätystä tai mukaansatempaavia piirteitä jotka kasvattaisivat sumuisesta junnauksesta kiehtovaa keitosta ja päätä räjäyttävää äänimaisemaa? Vielä tässä kohtaa vastaus on ei, vaikka likaisemmin rockaava kenkiintuijottelu ja kylmä yleisilme sinänsä ovatkin mielenkiintoinen suunta. Vaikka valittu tie kumartaakin tuhnuiselle soundille, voisi lisäviilaamisella melkoisesti terävöittää pakettia. Raja puutumisen ja kiehtovan tripin välillä on usein veteen piirretty viiva, tämän demon kohdalla ensin mainittu jää voitolle.

Ilkka Valpasvuo


'Käärmelinna Siimes: Käärmelinna 1
Tajuttomat levyt

Tamperelainen yhden miehen yhtye luo etäännytettyä meteli-mausteista post-vaihtoehtorockia, jonka kolkossa vallissa ja tunnelmassa kumarretaan yhtä lailla Slintin kuin Elliot Smithin suuntaan - ainakin yhtyeen itsensä mukaan. Siimes laittaa julki kaksi biisiä sisällään pitävän näytteen osaamisestaan, joka pistää höristämään korviaan.

Neljä ja puoliminuuttinen Kohtalonpyörä nosti mieleen ajatuksen että mitä jos popimpi mutta yhtä lailla etäisen kuulas Puumaja löisi kättä toisen kotimaisen bändin, vinosärön ja ison tumman syöksyn kanssa taiteilleen, jo edesmenneen Sergion kanssa? Lopputulos voisi olla lähellä sitä tämä biisi on, mutta sen uhkaavan murskeinen tunnelma, säröinen valli, etäinen ja ilmeetön laulu sekä "etenemättömyys" onnistuu samaan aikaan olemaan kiehtovaa että hiukan pois työntävälläkin tavalla kylmää, tylyä ja ei ainakaan helpoiten lähestyttävää. Yli seitsemän minuuttia tarvitseva Ajatuslonkerot on tunnelmaltaan jopa jähmeämpi, vaikka aloittaa kipakammin ja isommalla vallilla. Onneksi Siimes osaa myös hidastaa ja jumittaa riisutummin, vaikka biisi on hetkittäin myös tuhnummin ja ahtaammin punk.

Kaikesta harmaasta ja uhkaavasta usvasta ja vihertävästä sumurintamasta huolimatta Siimes liikkuu turvallisen etäisen suojakuplan sisällä ilman että maiseman värit eivät sen takia näkyisi - tai se mitä niistä sen harmaan massin läpi muutenkaan näkee. Ytimessä tapahtuva liike on kuitenkin hyyyyvin verkkaista ja jyrkänteet ja isommatkin vaihteenmuutokset hoidetaan ilman hätiköintiä. Semmoinen jylhä majesteetillinen koskemattomuus säilyy kuplaa ohjaavan mielen ja nopeastikin ohi vilkkuvien maisemien välillä, Siimes ei hevistä hätkähdä. Musiikin kaahausvaihde, heviin asti jyhkeys ja kylmän metallin kanssa flirttailu ei kuitenkaan anna pikkusormea pirulle vaan pitää etäisyytensä karikoista. Ei helppoa, ei juurikaan anna tarttumapintaa. Mutta silti siinä on jotain melkoisen kiehtovaa.

Ilkka Valpasvuo


'Toinen Sorkka: Toinen jae

Suomeksi operoivien metallibändien seasta jyvät ja akanat erottuvat näinä aikoina nopeasti, ja bändillä on oltava jotain uutta tai omalaatuista, jottei touhu lemua opportunismilta. Tamperelainen Sorkka saa toisella lyhärillään ensimmäisenä aikaan mielikuvia Mokoman suuntaan, mutta asia ei onneksi ole niin yksinkertainen. Thrash-jyräys ja Göteborg-henkinen melodisempi sahaus kuuluvat paljon läpi, mutta hevimmät melodiat tuovat kuvioon monipuolisuutta (löysiköhän toinen kitaristi Joni Fred Sorkan riveihin taannoisen soolodemonsa voimin?) ja vokalisti Tuomaksen selkeästi artikuloitujen ja voimalla rähistyjen vokaalien voimakkuus kääntävät puolelleen.

Sorkkaa ei voi uuden keksimisestä tai erityisen omalaatuisesta lähestymistavasta varsinaisesti kehua, mutta toimivan ja lujasti potkivan kokonaisuuden yhtye on silti tutuista aineksista saanut aikaan. Kyse lienee perustavanlaatuisista asioista: jos energia ja aggressio välittyvät metallilevyltä ja biiseissäkin riittää hyviä aineksia, on bändi oikealla raiteella.

Aleksi Leskinen


Super Fallos Bros: (n/a) (demo)

Katsontakannasta riippuen hauskasti tai hieman hölmösti nimetty Super Fallos Bros esittäytyy kitarariffien voimaan luottavaksi powerpoprock-kombinaatioksi. Kaksibiisisen demon nuppineulat sijoitellaan tyylillisesti sinne jonnekin Foo Fighters-, Queens of The Stone Age- ja uusiopunk-kartastolle. Soidaan vähän kuten takakannen flanellipaidat, leukaparrat ja pipot antavat ymmärtää.

Unisono-riffittelyyn on saatu mukavasti imuvoimaista tiukkuutta, vaikkeiv√§t nuo nyt t√§ysin uniikkeja polkuja vaellakaan. Soitannollisesti homma hoidetaan tasapainoisesti ja kappaleisiin on saatu ihan kivasti j√§nnitett√§kin sopivilla nousuilla ja laskuilla. Silti v√§h√§n yksi-ilmeisiksi kappaleet viel√§ j√§√§v√§t. T√§m√§ korostuu etenkin laulumelodioiden kuljetuksessa, jota olisi ainakin kahden kappaleen v√§lill√§ saanut varioida hieman enemm√§n. My√∂s √§√§nt√§misen ja √§√§nenk√§yt√∂n kanssa on aavistus t√∂it√§ teht√§v√§n√§. Nyt tuntuu, ett√§ vokaaleissa yritet√§√§n pikemminkin ‚ÄĚsoundata‚ÄĚ joltain, kun laulaa rohkeasti omalla √§√§nell√§. T√§t√§ kautta kun saattaisi sit√§ v√§h√§n uupuvaa dynamiikkaa ja ulottuvuuttakin tulla lauluun lis√§√§. Demon parhaat onnistumiset l√∂ytyv√§t Resonanten mukavista taustalaulusovituksista ja Your Course Us Ser to Failin rullaavista riffeist√§. Nyt vaan lis√§√§ vapautunutta otetta ja rohkeampaa s√§vellysty√∂t√§, niin hyv√§ tulee.

Rami Turtiainen


Uuni Syöjättäret: Uuni

Sy√∂j√§t√§r on kansantarujen ja satujen paha naisolento, joten Sy√∂j√§tt√§ret sopii hienosti nimeksi yhtyeelle, joka on kuin Jalankulku√§mp√§rin √§k√§isempi ja raaempi versio, my√∂s astetta kierompi. Joensuussa perustettu ja alunperin 2004-2007 toiminut yhtye asettuu ‚Äď l√§ht√∂kaupungin huomioon ottaen ei niin yll√§tt√§en ‚Äď vinorockin ansiokkaaseen perinteeseen.

Progen kiemuroita soitetaan punkilla otteella, raskautta löytyy riffeistä ja tekstien aiheista, mutta kahden biisin demo on silti mukavan melodinen ja mietitty, ja olisiko siellä silmäkulmassa vähän pilkettäkin. Sekä nimibiisi että Ajanpyörä tarjoavat vähän tekniikkapainotteisen soiton lisäksi tummaa svengiä ja kahden laulajan onnistunutta hyödyntämistä. Kevyttä ja painavaa yhdessä läjässä, asennetta, toimivat biisit ja vastustamaton meno. Ei voi valittaa.

Jani Ekblom


'Colours Weirdship: Colours Right

Tamperelaisen Weirdship -yhtyeen viisibiisisellä näytteellä lajityyppinä on rock, jota maustetaan milloin progressiivisilla vaikeamman kautta-kulmilla, milloin taas funkin perspotkulla. Nimibiisi Colours Right aloittaa lyhyen intron jälkeen varsin messevällä kaahauksella, josta löytyy monisyisen tummahkon ja energisesti nytkivän soiton ohella myös ihan kelvollista biisillistä koukkua. Tosin loppupuolen soolorevittelyväliosa karkaa jo vahvasti soittorunkkailun puolelle, josta toiset tykkää toiset ei. Pidemmälle päästäessä Weirdship syventää vielä sukellustaan mm.alkuaikojen Red Hot Chili Peppersin mieleen tuovaan kipakkaan haahuiluun, kuten funk-nytkivä ja hieman tuhnuinen White Lady todistaa.

Jos aiemmin demoarvioissa on peräänkuulutettu biisiä soittomasturboinnin sijaan, niin kyllä Weirdship tässä asiassa on eteenpäin mennyt vaikka polveilu ja tilutteluvaatimus edelleen vahvasti touhua leimaavatkin. Rauhallisempi It's All In (Feel Heat Of The Summernight) on mukavaa vastapainoa huohotukselle, vaikkei se kauhean koukukkaasti iskekään. Funk-hötkyilevä Rudy Boy ei nimestään huolimatta syleile ska:ta vaan loikkii munakkaasti. Pientä soundillista viilaamista vielä vaatisi ja hiukan voisi miettiä olisiko esimerkiksi rauhallisemmat puolet mahdollisia tuomaan vastapainoa kohkaamiselle. Lauluun myös enemmän persoonaa ja rauhan tunnetta. Eikä Travel Into Mindin korkeampi proge-kaari ole myöskään huono juttu. Ihan mielenkiintoinen paketti, joka vielä kuitenkin vaatii lisätyöstöä jotta se biisillisesti koukuttaisi. Livenä voi olla melkoisen hikinen akti.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 2487
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs