Pienet

Pienet - Huhtikuu 2012

03.04.2012


Shockwave Of Truth Coffincraft: Shockwave of Truth

Neljä vuotta sitten thrash-orkkana syntynyt Coffincraft on kasvanut muutamassa vuodessa melkoiseksi death metal koneeksi. Bändin nousujohteisen uran toinen viiden biisin mittainen kiekko onkin jykevää materiaalia alusta aina loppuun saakka.

Julkaisu on tekniseltä tasoltaan ensiluokkainen ja ryhmä on hionut soundiaan, minkä ansiosta rouheat biisit pääsevät rullaamaan vaivattomasti eteenpäin. Riffit raastavatkin mallikkaasti ja sovituksissa on käytetty mielikuvitusta paikoin ihailtavalla tavalla, minkä ansiosta kappaleet kestävät ja itse asiassa paranevat kuuntelukertojen myötä. Soittotaitoa löytyy ja vokalistin murina sekä kärinä täyttävät genren vaativimmatkin kriteerit, mutta silti kaavasta tuntuu puuttuvan se kriittinen viimeinen palanen, joka nostaisi ryhmän hyvästä erinomaiseksi.

Ehkä näiden vihaisten tuliannosten sekaan pitäisi saada hiukan värikkäämpiä paloja sieltä genren ytimen ulkopuolelta, jolloin persoonallisuuskin varmasti vahvistuisi. Nyt ollaan jo lähellä, joten orkesterin nimi kannattaa painaa mieleen.

Mika Roth


Smells Like Teen Spirit George: Smells Like Teen Spirit

Romanttista suomenkielistä synapoppia taituroiva George tarjoilee reippaalla tahdilla paribiisisiä näytteitä. Eihän edellisestä ole ehtinyt kulua kuin reilu kuukausi, jos sitäkään. Tuoreen plätyn nimiraita ei nimestään huolimatta kumarra Nirvanan vaan Pet Shop Boysin suuntaan. Ja sinnekin hyvin omanlaisellaan pelkistetyllä melankolisella viipyilevyydellä, jossa melodinen, toiveikas laulu lyö kättä kuulaan synan ja rennon konebiitin kanssa. Duo osaa hienosti kasvattaa biisejään ilman että intensiteetti karkaa ja avaus onkin tähän astisista George-teoksista kiinnostavimpia. Nimeltään iskelmällisen oloinen Kuten jokainen yö on kultaa liikahtaa raukeammin kuiskaillen ja ei niinkään iskelmällisesti kuin vaaniskelevan aamuöisellä synapopilla. Alun happojaskasta kaarretaan samettisiin tähtitaivaisiin ikään kuin Violan kaukaisena ja pehmeän eleettömämpänä suomenkielisenä serkkuna. Melodista koukkuakin löytyy, vaikka biisin eteerinen pumpulipilvi koittaakin livuttaa sen huomaamatta ohi. Hyvää työtä.

Ilkka Valpasvuo


Konkurssi Konkurssi
Off / Kämäset levyt / Höhnie / Nunchakupunk / Äänekkäät äänitteet / Crusterror

Suomenkielistä likaista hardcorepunk-meuhkaa soittava tamperelainen Konkurssi ei koukuta kuuden biisin seiskatuumaisellaan. Reilun minuutin purkaukset runnovat sen suuremmin vireestä tai melodiasta välittämättä, kiinnittäen huomion lähinnä hikeen, räkään ja kireästi huudettuihin iskulauseisiin tyyliin Eroa kirkosta. Kaikki kunnia valitulle musiikin lajille, mutta jonkinlainen biisillinen koukku, sanallinen idearikkaus tai sävyillä massasta erottautuminen olisi suotavaa, kun hardcorebändejä on kuullut tuhansia ja vain harva niistä on oikeasti kiinnostava. Parasta yritystä meikäläisen korvaan on Vituiks mänin yksinkertaisessa sanallisessa " ei mitään miksi elää ei syytä kuolla pois" -sanailussa ja helpossa kierrossa. Mutta kaiken kaikkiaan aika perus hooceejyystöä.

Ilkka Valpasvuo


'Kauniin Koodi: Kauniin punaista kuviota
Five Minutes Music / Playground

Miia Liukkosen ja taustayhtyeen muodostama Koodi lähestyy tällä kertaa kahden biisin julkaisulla. Koodi-tietämykseni rajoittuessa luettuun, uskallan veikata että käsillä oleva biisikaksikko Kauniin punaista kuviota ja Harmi vaan on tähänastisesta materiaalista valtavirtaisinta ja radioystävällisintä. Se ei ole pahasta: kappaleet sijoittavat Koodin vähän melankolisesti melodioitaan kuljettelevien pop-yhtyeiden persoonallisemmalle puolelle.

Ei Koodi kaikista omintakeisin tekijä silti ole, mutta jälki on yhtäkaikki miellyttävää. Kauniin punaista kuviota on kaksikosta vauhdikkaampi ja kasvattelee vähäeleisen dramaattisesti tässä kontekstissa vähän laimeaan, mutta toimivaan kertosäkeeseen. Huomionarvoista on bändin pidättelevä, tyylikäskin taustatuki, mutta – ehkä radiosoittoa varmistaakseen – Koodi on turhan varovainen ja staattinen.

Harmi vaan soi rennommin ja juurevammin. Se ei ole yhtä hittihakuinen, ja varmasti myös siksi onnistuneempi kaksikosta. Bändi komppailee Liukkosen ääntä näppäillen ja hissutellen ja vähästä on onnistuttu luomaan yllättävää draamallisuutta tähänkin kappaleeseen.

Jani Ekblom


Brief Goodbyes Menial: Brief Goodbyes

Monet bändit kärsivät ensimmäisillä julkaisuillaan oman soundin puutteesta sekä haparoivasta kokonaisuudesta. Esikoisdemonsa pyöräyttänyt Menial sen sijaan kuulostaa vahvasti omalta itseltään jo tällä kolmen raidan avauksellaan, mistä yhtye nappaa ensimmäiset pisteensä.

Kuusihenkinen ryhmä rakentaa kammionsa seinät kotoisen metallin rosoisista murikoista, joita vahvistetaan raskaan ja vähän progehtavankin rockin liitosaineksilla. Kahdessa nopeatempoisemmassa siivussa ryhmä flirttailee myös powermetalin kanssa, mutta oma soundi pysyy siitä huolimatta kirkkaana. Hitaampi kolmas raita pyrkii avaamaan uusia ovia, mutta jää lopulta seisomaan heti kynnykselle tietämättä minne mennä. Esiintymiskieleksi on valikoitunut englanti, joka taittuu ongelmitta vokalistilta jonka kurkusta kirpoaa niin puhdasta laulua kuin ärhäkämpääkin ilmaisua. Perusasiat ovatkin jo hallussa, mutta samaan aikaan kipaleista paistaa läpi tietty raakilemaisuus. Menial kuulostaa jo itseltään, nyt pitäisi vain saada se sävellys- ja etenkin sovitus-kynä parempaan terään - mainio avaus joka tapauksessa.

Mika Roth


Sydän Metakka: Sydän

Joensuulainen Metakka pitää ainakin Simo Hyvösen laulun osilta kiinni kaupungille ominaisesta piilevästä tai vähemmän piilevästä kieroilusta ja vinoilusta... tai pirullisuudesta, joskin nelikon musiikki itsessään on akustisuudessaan eniten heleää folkpoppia. Ehkä soiton mollivoittoinen ja viulukeskeinen juureva haikeus yhdistettynä laulun haasteeseen onkin se avain joka saa Metakan paketin kuulostamaan mielenkiintoiselta. Kahden raidan levyltä heti Ota minut kotiin viehättää niin viulumelodisuudellaan, ilmavalla pienuudellaan kuin Hyvösen hyvin tuetulla tulkinnalla. Singlen nimiraita Sydän on vaivihkaisuudessaan vieläkin maittavampi eikä suotta lähde hötkyilemään edes laulun innostuessa kipakampaan tulkintaan. Jukka Horttanaisen ja V-V Markkasen rytmiryhmä pitää hienosti kiinni pienuudestaan ja Tuire Silvennoisen viulu hoitaa mollivärjäyksen erittäin hyvin. Hyvösen akustinen kitara melodisoi sykettä niiden välillä. Oikein mielenkiintoinen julkaisu!

Ilkka Valpasvuo


'Voimaa' Murtajat: Voimaa (EP)

Joitain vuosia yhdessä soittanut Murtajat heittää ensitöikseen kehään kolmen biisin EP:n jossa melodinen ja vähän melankolinenkin kitararock yhdistyy tymäkästi polveilevin biisirakenteisiin. Ainakin Lemmenpyssyt-yhteyksiä omaavalla rytmiryhmällä varustettu yhtye tarjoaa julkaisun nimikappaleella punkahtavaa vauhtia, Taivaallinen-biisillä vähän polveilevampaa, jopa progressiivista ja kieroa kitararockia, kun taas Viimeinen päivä on kokonaisuuden melodisin ja rytmisesti pumppaavin osa.

Kolmesta erilaisesta biisistä huolimatta kokonaisuudessa voi kuulla jotain Murtajille ominaistakin. Mietteliäät sanoitukset ja ylipäätään – melko suoraviivaisesta soitosta huolimatta – vähän pohtivampi ote kuultaa läpi. Voimapop, pop-punk, alt-rock ja siitä eteenpäin – jostain sieltä löytyy Murtajien sydän. Onko se enemmän kuin "vain" monipuolista ja askelia vasemmalle ottanutta suomalaista kitararockia selvinnee jatkossa.

Jani Ekblom


Veins Ofghost: Veins

Jyväskyläläinen yhden miehen metalli-ilmiö Ofghost on sama asia kuin kolme pikkulevyä julkaissut File of Ghosts. Nimi on ehkä muuttunut, mutta tyyli ja ratkaisumallit ovat edelleen samoja vanhoja.

FoG:n demoja tuli aikoinaan arvosteltua heppoisista soundeista sekä lähes olemattomasta tuotannosta. Ikävä kyllä valituslaulu on edelleen sama, vaikka pienen pientä kehitystä teknisessä laadussa onkin havaittavissa. Itse kappaleet ovat äkäisiä black/death ryöppyjä, joiden synkkyys ja viha puristavat keskimäärin neljästä viiteen minuuttia kestäviin keskityksiin. Vaihtelua perusmättöön on haettu dark-, proge- ja jopa industrial-metalista kiekon hengen huokuessa jotain modernin Morbid Angelin kaltaista äärimmäisyyttä. Ideoista osa on ihan kelvollisia ja tekijä ymmärtää genrejensä hengen, mutta lähes kelvottomiksi tuomittavat soundit eivät tee levystä helppoa kuunneltavaa.

Kaikesta napinasta huolimatta Ofghostin äärimmäisessä räjähdysmetalissa on jotain kiehtovaa. Kunpa tekijä pääsisi investoimaan edes kerran kunnon studioon ja soittimiin, silloin saattaisi syntyä vaikka mitä.

Mika Roth


Demo 1 Of Pain: Demo I

Oululainen Of Pain ei paljoa peittele vaikutteitaan vaan lataa maisemaan kolme mustan metallin ammusta. Valutyössä on käytetty norjalaisia oppeja, mikä kuuluu paikoittain turhankin tuhdisti läpi.

Raakaa kitaravallitusta väritetään pienillä synaefekteillä, mikä antaa kappaleille mukavasti lisäväriä. Tätä korttia olisi kannattanut pelata ehkä rohkeamminkin, jotta perinteitä kunnioittaviin rakenteisiin olisi saatu lisää jännitteitä. Enkä jää tässä kaipaamaan mitään taustojen totaalista tapetointia synilla, vaan kunnon tehokeinoja jotka haastaisivat kuningas kitaran siellä täällä. Vokalistin murea kärinä istuu musiikkiin kuin peikko vuonon rannalle ja rytmiryhmä tekee takalinjoilla vakaata työtä, mutta itse sävellykset eivät ikävä kyllä yllä aivan samanlaisiin saavutuksiin. Jokainen kolmesta siivusta on kyllä vahva, mutta sitä todellista läpilyöntiä ei vain löydy. Jotenkin tästä jää vaikutelma, että bändin hartioista voisi irrota jotain huomattavasti ikimuistettavampaakin. Jäädään siis odottamaan ryhmän seuraavia liikkeitä.

Mika Roth


'Sano Routakausi: Sano ei! (EP)

Neljän vuoden ikään ehtinyt Routakausi tarjoaa ensimmäisellä kolmibiisisellään reipasta ja tarttuvaakin suomirockia, jolla kuuluu kitaranvinguttelun lisäksi mieltymyksiä punkiin ja vähän raskaampaankin rockiin. Yhtyeen iän huomaa ennen kaikkea soitossa: viisikko veivaa hyvällä sykkeellä melko vaivattoman oloisesti ja kompastelematta. Siinä mielessä miksauksen jonkinasteinen kitarakeskeisyys on vähän sääli, koska vaikka toinen kitara ajoittain tarjoaakin mieleenpainuvia hetkiä, on kuusikielisten anti kokonaisuudessaan aika tuhnua. Myös laulu tuntuu ajoittain väkinäiseltä, eritoten Sano ei yhteiskunnalle -biisissä, joka muuten tarjoaa demon parhaan kertsin. Kokonaisuutena Sano ei! -EP on kelvollinen sen tarjotessa vauhtia ja tarttuvuutta, mutta kaukana ikimuistoisesta.

Jani Ekblom


Kaikki hyvin Sortuuki: Kaikki hyvin

Jykevää suomirockia lohkova Sortuuki tarjoilee kolmibiisisen näytön osaamisestaan. Nelikon avausraidan vakavanaamaisesta särökitara-meiningistä tulee mieleen hiukan betonissa seisova Pauli Hanhiniemi, sen verran töksäytellen suoraviivaiseen luottava laulaja-kitaristi Tero Yliahtela itseään ilmaisee. Kahden muun Yliahtelan muodostama rytmiryhmä osaa myös ottaa bluesisti rennommin kuin Kaikki on hyvin -avauksella. Jaksaiskos jatkaa svengaa mukavan rennosti, eivätkä Teron ja Olli Peurakosken kitarat lähde haastamaan tumman melankolista tunnelmaa turhalla vinguttelulla vaan jäävät onnistuneesti hiukan enemmän taustalle. Paitsi soolossa, tottakai. Kolmas luku Mitä siitä sitten lähtee jälleen rankemmalla kädellä, laulunkin vaihtuessa paikoin lähes huutoon. Pienesti hevi mahtiponnistelu värittyy polveilevilla suunnanmuutoksilla, jotka eivät ihan kierouteen asti yllä, liekö pyrkivätkään. Joku sellainen kipinä lopputuloksesta kuitenkin puuttuu että sillä vallan omalaatuiseksi yltäisi. Harotuista suunnista bluesein puski parhaiten, vaikka toki korostui eritoten reippaampien rallien välissä.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 2941
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös